lauantai 27. lokakuuta 2018

Eläinkuntaa elämässäni - ja vähän kasvikuntaakin



Mumminmökillä, aamuhämärissä, katselin, miten liikenne vähitellen alkoi vilkastua. 
Olohuoneen kaihdinta nostaessani tajusin, että parin metrin päässä pihamaalla seisoi neljä peuraa – vai olivatko ne kauriita, kauniita ne ainakin olivat – liikkumatta, korvat höröllä, kuunnellen. Ja kun katse tarkentui, tajusin, että tien toisella puolella, palokaivolle johtavalla tiellä oli lisää eläimiä, ainakin neljä sirojalkaista otusta. Kun verho liikahti liikaa, eläimet lähtivät. Ei tullut kuvaa todisteeksi. 

Jonakin syysyönä näin mäyrän tallustelevan tiellä, sievästi reunaviivan viertä askeltaen. Naapurilla oli niihin aikoihin vielä pitkäselkäinen, matalajalkainen koira. Ensin arvelin, että naapurin haukku oli karannut ja lähtenyt yksin retkeilemään, kunnes tajusin, että kyseessä on villin luonnon edustaja asfaltilla. 

Myöhemmin päivällä, kun taas katselin pihaa, ulkona oli vain yksi orava. Oravilla on sesonki, pähkinäpensaiden sato alkaa varmaan olla korjattu, nyt kootaan talvivarastoa muista maan antimista.  

Olen itse varmaan kaikkein eniten juuri oravan kaltainen viljelijä ja arkistoija. Orava kätkee varastonsa varmaan talteen ja unohtaa ne sitten. Etsiikö se koskaan kätkemiään tavaroita vai hukkaako lopullisesti? Ainakin pihamaalta löytyy välillä uusia pähkinäpensaan taimia, ilmeisesti oravan kylvötöitä. Minun arkistostani ei löydy mitään, jos jotain hakee, mutta vaikka mitä, jos ei varsinaisesti hae mitään. 

Kesän alussa kylvin maahan kukkien siemeniä. Kuuman, kuivan kesän aikana niille ei tapahtunut mitään. Sellaisia vesimääriä, jota ne olisivat tarvinneet, ei kukaan ehtinyt eikä jaksanut kukansiemenille kantaa. Syyssade sai hoitaa kukkamaata ja nyt, kesäajan päättyessä, uuteen kukkapenkkiin on ilmestynyt ensimmäinen uhmakas kehäkukka. Ähäkutti, täällähän minä kumminkin olin! 

Jos päättää kukkia myöhään, ei ehkä tarvitse olla täydellinen?
Peurat – siis hirvieläimet – ovat uskollisesti hoitaneet puutarhaa. Ne ovat syöneet suihinsa karuun maahan suurin toivein ja hyvällä lapiolla istutetut tyrnintaimet, viimeistelleet uuden omenapuun leikkauksen ja ilmeisesti ottaneet reilut kymmenykset luumupuiden hedelmistä. Emme ehkä hetkeen istuta uusia tyrnejä. Niiden suojaaminen jollakin lankkuaitaa hennommalla rakenteella olisi järjetöntä, sillä hirvieläimet pääsisivät niiden kimppuun siitä huolimatta. Jos haluaisi torjua eläimiä, pitäisi olla aina paikalla, nousta aamuneljältä hätistelemään, ajaa kuokkavieraat tiehensä, joko autotielle tai naapuriin.  

Onneksi mitään pahempaa ei ole sattunut, koputan puuta. Arkisin jo ennen kuutta ja viimeistään kuuden aikaan alkavat ensimmäiset työmatkalaiset huristella mumminmökin ohi. Vilahtaako ohiajavan auton valoissa pakeneva eläin? Varoitusmerkkejä ei ole – niitä kai pitäisi täällä olla joka puolella kylää?

Valkoisen talon aikaa kirjoittaessani muistelin, miten pienen Kiki-kissan tulo johti ennennäkemättömään kollikissojen invaasioon kotimme pihamaalla. Paikassa, jossa ei koskaan ollut näkynyt yhtään kattia, mourusi lauma toinen toistaan pateettisempia, rumia ja lemmenkipeitä kolleja. Mistä ne kaikki olivat tulleet, sitä saattoi vain arvailla. Kissanpissan hajua ei kestänyt kukaan ja niin kauniista narttukissasta oli pakko luopua. Kakkoskissa, maalla hankittu kolli, käytti kollikissan vapautensa ja jätti perheemme. 

Ei enää kissoja, mutta pitkän ajan kuluttua koira. Sitäkään ei enää ole eikä uuden koiran hankkimisesta vakavasti edes keskustella. 

Seuraava kirja on vielä painossa eikä siitä pidä edes paljon puhua. Mutta yllätyksellinen eläinkohtaaminen siihenkin sujahti. Aika hyvin, vaikka en olekaan biologi. 
Ja systemaattisuudeltani pikkuoravan tasoa. 

Ehtiikö valmiiksi kukaksi? 


Ei kommentteja: