maanantai 29. syyskuuta 2014

MINÄ kyllä tiedän


Miten muuten voisi selittää sen, että juuri MINÄ ja vain MINÄ osaan antaa kaikkein parhaimmat ja osuvimmat neuvot ja ohjeet eikä kukaan muu yhtikäs mitään.

Juuri MINÄ tiedän, koska MINÄ olen tehnyt ennenkin. No joo, onhan siitä jo aikaa, no niin no, onhan siitä jo useampi vuosi. Mutta aina niin on tehty ja MINÄ olen aina tehnyt niin. Niin no joo, eeeeehkä…, täytyy myöntää, että aika on muuttunut ja on tullut some ja mitä niitä nyt kaikkia onkaan. Maailma on tässä välillä mennyt ihan kummalliseksi. Ai minä vai? Miten te sellaista kuvittelette?

Mutta lähdetään nyt tästä, mikä on pääasia. MINUSTA.

MINÄ tiedän millaisia ihmiset ovat ja mistä ne ovat kiinnostuneita ja mikä niitä liikuttaa. Siis ainakin niitä, joilta haluan vastalahjaksi ääniä tai klikkauksia tai aplodeja tai muuta. On niitäkin, joilta ei mitään heru, mutta ei niille minultakaan mitään heru. Että reilua kauppaa. Pidetään nyt ihan tarkkaan erillään NE ja ME. Ei tämä ole rasismia vaan realismia. Kyllä MINÄ tiedän. Uskokaa nyt jo! 

Juu, kyllä minä senkin tiedän ja juu, siitäkin olen kuullut, mutta juuri nyt en ehdi enkä jaksa kun pitää kirjoittaa tätä. Ehtii niitä perusteluja sittenkin, kun nyt vaan päästään alkuun. Siis MINÄ pääsen.

Ja kyllä minä senkin osaan jo nyt sanoa, että pieleen menee ja kunnolla… Kyllä MINÄ tiedän. Eikä siinä ole mitään tietoa liikaa.


PS. Jos tunnistit itsesi tästä kirjoituksesta, klikkaa ihan mitä vaan ja minne haluat. Tai katso peiliin. Mieluiten oikein isoon rrrrruumispeiliin.

PS. 2. Ai että auttaako se? Mistä MINÄ sen tietäisin?

torstai 18. syyskuuta 2014

Olinhan siellä minäkin


Nuorten valtakunnassa. Siellä, missä energiaa ja voimia riitti, mutta myös uskoa siihen, että asiat etenevät, jos niiden eteen tekee töitä ja että hyvä aina lopulta voittaa.

Ikä riisuu muotivaatteet, kaventaa housunlahkeet, laventaa ja madaltaa kengät. Muuttaa kuteet vaatteiksi ja asukokonaisuudeksi. Siirtää legginsit ja naruolkaintopit alusvaatehyllylle, putsaa hilemeikit ja hiusmaskarat jonnekin. Joustokangasta se ei ikinä hylkää, mutta käyttää sitä ihan muihin juttuihin kuin ennen. 

Kyseessä ei ole revoluutio, vaan verkkainen evoluutio, sillä mitä sitä hyvää ja ehjää pois heittämään, ymmmmphh. Ensin tämä loppuun ja tuo alkuun, järjestyksessä.

Luulen kuitenkin, että toivo ei ole mennyt, vaikka moni Kalle, Paavo tai Toivo onkin jo mennyt. Ihan sama, missä päin vaatetusta on stretsiä, kunhan joustoa löytyy riittävästi  korvien välistä. Niin, että ymmärtää, miksi. 

Luulen, koska se on edullista myös itselleni. Oma rollaattori ojassa, ikään kuin. Ja onhan näitä Toivoja ja Auliksia ja Untoja ja Paavoja vielä olemassa ja äitemuorin halausta vailla. Jos eivät halua tulla halatuiksi, hyvin osaavat peittää senkin. Aikuiset miehet.

Nuorten valtakunnassa riitti energiaa työhön, jota ei ehkä pitänyt tärkeänä, mutta jonka tekemiselle oli jonkinlainen perustelu, hyvä asia tai lähimmäisenrakkaus tai asuntolaina. Kun energiaa on vähemmän, sitä pitää käyttää taloudellisemmin. Itsestäänselvyys, joka pätee lähes kaikkiin elämän resursseihin.

Elämä ei riitä kaikkeen. Vuorikiipeilijää minusta ei sitten ikinä tullutkaan. Onneksi. Sen, jonka tiedän vahvuudekseni, löysin vähitellen, elämän kautta, kun turha karsiutui pois. Valintatilanteissa tein ehkä enemmän oikeita kuin vääriä päätöksiä. Nuorteni kohdalla olen iloinen siitä, että kaikki valinnat eivät enää ole yhtä lopullisia kuin ennen, kansakoulu/oppikoulu –akselilla. Toisaalta: välillä on hyvä päättää ja jatkaa polulla, jolle on astunut, loputtomiin ei voi ajelehtia.

Nuorten valtakunnassa ei suljettu kanavia vaan ahmittiin uutta, otettiin vastaan, uitiin informaatiovirrassa, kelluttiin ääniaalloilla. Vanhempana sitä on tullut valikoivammaksi, voi mennä päivä, etten avaa mediaa kuin uutisten ajaksi, ei jaksa innostua kaikesta, sulkee kanavia ja ottaa vain sen, joka tuntuu oleelliselta.


Vanha varis köpöttelee pihatiellä. Ei nouse lentoon, mokoma vanhana syntynyt siipiveikko, tallustelee vaan ja etsii aamupäivän proteiinipaukkua. Varokaa, toukat, seniori tulee ja nappaa!

lauantai 13. syyskuuta 2014

Runon kieli (Runousoppia, vakavampi yritys)

Runokuvia

Ihmisen puhe toiselle on harvoin vain sanoja. Puhe on äänenpainoja, volyymia, painotuksia. Puhe on hiljaisuutta, taukoja, silmiin katsomista, katseen peittämistä, käden liikettä, vartalon eleitä. Kommunikaatiota, viestintää, jota kutsumme puheeksi.


Tiedän jo puolesta sanasta … enkä kuitenkaan tiedä, mutta usein osaan arvata – ja, jos sydämellä – arvaan ehkä oikein. Ja kun vastaan, olen ehkä sanonut asiani ennen kuin edes itse tiedän niin tehneeni.


Kun teksti tulee läheiseksi, se seuraa matkassa. Unohtuu välillä jonnekin, palaa mieleen, kertaa muistoja. Hyvä runo on kuin vuoropuhelu tutun ihmisen kanssa, puolesta sanastakin jo ymmärtää, mitä seuraavaksi. Luottamuksella tai intiimisti.

Siksi puhe on muutakin kuin vain puhetta toiselle ihmiselle tai ryhmälle ihmisiä. Katselkaa, kuinka ihminen puhuu lemmikilleen ja kuunnelkaa, kuinka hännänheiluttaja vastaa.

Runo on puhetta kielellä, josta vain osan muodostavat sanat.

Edellisessä tekstissäni maan rakoon survottu tamttaramtamttaa on vain yksi särmä laajasta aiheesta.

Jos kirjoittaisin näkyviin kaikki runomuistoni, kirjoittaisin samalla esiin yksityisyyttäni –enkä halua tehdä niin intiimejä paljastuksia, ainakaan tieten. Jokaisella on omat muistonsa ja sielunläikkeensä, elävät niin kuin valon heijastus veden pinnalla. Auringon kimallus, kuun salaperäinen hohde, tähdet. Kajastus, ruskotus, aavistus. Säkeet ja säkeiden sirpaleet niiden tulkkeina.

Runoilla on taipumus kasvaa tärkeiksi. Ensi lukemalla, kuulemalla teksti voi olla vain puhetta, sanoja. Vieraita, joskus mahtipontisia. Sitten sanoihin liittyy tapahtumia, kutoutuu uutta, runo kasvaa sisällöksi ja kantaa.

Siinä, että koululaisten oli luettava – ainakin ennen vanhaan ulkoa – sarja aikuisten valitsemia tekstejä, voikin olla ajatusta. Sanat eivät syty väreiksi vielä silloin, vaan vuosien jälkeen, mutta ne syttyvät ja sytyttävät, saavat lämmintä hohdetta.
Vanhat koulukirjat ovat missä ovat, mutta runokirjat ovat hyllyssä, tallella

Kotiliesi, roomalaisten tapaan sovellettuna  
Lukiossa tutustuttiin Catullukseen, Sirmion rannan nauravaisiin laineisiin, kankeana ja rytmittömänä lukiolaisen suomennoksena.

Paene insularum, Sirmio, Insularumque
ocelle, quascumque in liquentibus stagnis

marique vasto fert uterque Neptunus,

quam te libenter quamque laetus inviso,

vix mi ipse credens Thyniam atque Bithynos

liquisse campos et videre te in tuto.

O quid solutis est beatius curis,

cum mens onus reponit, ac peregrine

labore fessi venimus larem ad nostrum,

desideratoque acquiescimus lecto?

Hoc est quod unum est pro laboribus tantis.
Salve, o venusta Sirmio, atque ero gaude

gaudente; vosque, o Lydiae lacus undae,

ridete quidquid est domi cachinnorum.

Alkutekstissä on sykettä – vaikka netti on tulvillaan käännöksiä ja tulkintoja, kesäkeittiön tulisijaa viritellessä ajatukset seuraavat lukiolaisen sanasanalta käännöstä. Järven nauravat laineet ja kotiliesi. Neljätoista säettä, mahtuu mukaan kaikkialle.

Kun ollaan lempirunojen äärellä, ollaan heleissä maisemissa. Kaarisillalla, illalla ruislinnun laulaessa, onnellisten siintävällä vuorella…

Keskikoulussa meille tarjottiin lausuntaa, josta jotain tarttui, jotain jäi tarttumatta. Yrjö Jylhän Kaivo tuli todeksi vasta, kun sen lausui veteraani, isäni.

Janoos älä täällä vettä pyydä,
astiaas vain lunta syydä,
sitäkään jos löydät enää maasta---
niin sen peittää pirstat sekä, savu, saasta.
Iltaan kestä vain, niin lääkkeen saavat
Kurkut kuivat, vihlovaiset haavat

Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
Veljet, vesitilkka tuokaa---.

Toiveruno, jonka äänenpainot kuulen tekstin takaakin.


Runon kieli on tärkeä eikä se vähene tai tärvelly siitä, että itse joskus yrittää, riimitellä tai kirjoittaa kuvaksi. Se saattaa jopa enetä. Runon kieli ei edes aina ole sidoksissa kieleen.

torstai 11. syyskuuta 2014

Tataramttatataramttatataramtanttaa (runousoppia, kyllä!)

Eino Leino 
Tataramttatataramttatataramtanttaa
Tataramttatataramtatatatramtanttaa
Tataramramramrantantaa
Tataramramramrantantaa

En minä niitä kaikkia sanoja enää muista. Niitä saattoi sitä paitsi olla useammatkin. Mutta kun kansakoulussa lausuttiin runoa, jotenkin noin se meni. Sanat ja sisältö pelkistyivät rytmiksi. Jos joku Pertti tai Markku tai Hannu joutui lukuvuoroon, rytmi nuiji alleen kaiken muun. Äänekkäästi. Hakkaava tamttara jäi soimaan ja sen tahdissa olisi voinut ja ehkä pitänytkin kenkää naputtaa. Tamtataramtatataa.

Ja jos joku sanoi, että kaunis runo ja hieno ja kauniisti riimitelty, päässä alkoi soida tamtatatam ja ranttatam. Ei siis kovin kaunista eikä ihanaa. Musikaalisuudesta tai rytmitajusta minua ei kukaan koskaan ole voinut syyttää tai kiittää, mutta tämän rytmin jopa minäkin tunnistin. Enkä viihtynyt siinä.

Kesti kauan, ennen kuin uskalsin lukea runoja, vielä kauemmin, ennen kuin uskalsin myöntää pitäväni riimeissä kulkevaa runoa hyvänä ja onnistuneena. Jokaisella teinitytöllä on ’pyh ja pöh Eino Leino’ -kautensa, itselläni se kesti ehkä liiankin kauan.

Riimittely on taidetta, mutta se voi olla myös piinaa ja kidutusta. Leino ja Manninen kirjoittelivat Kangasniemellä, kannustivat toisiaan, saivat sanat soimaan. Juice osasi, upeasti, nerokkaasti. Martti Haavio, siis P.Mustapää riimitteli runoihinsa huumoria ja haikeaa hymyä.

Nimeltä mainitsemattomat koululaulun sepittäjät eivät ole yltäneet samaan. Tai sitten on niin, että mestariteosta ei pitäisi antaa keskenkasvuisten käsiin.

Runo on minulle musiikkia, vaikka en musikaalinen olekaan. Runomittojen mukaan en osaa tekstiä säveltää, vaikka taitavasta mittojen hallinnasta olen jo oppinut nauttimaan. Runossa tehoaa sanojen melodia ja poljento, vaikka sanoja joutuisi hakemaankin. Siksi en kovinkaan usein ole lukenut onnistunutta suomennosta mitallisesta runosta. Alkuteksti on aina aito.
Kolisee kuin harrastajan riimit



Oma runoesimerkkini on mittoihin liittyvä, mutta ei ehkä tarkan mitallinen tuotos. Alkuteksti se todellakin on. Olin ollut ostoksilla itäsuomalaisessa Prismassa ja täydentänyt alusvaatevarastoani, arkisilla perustuotteilla.

Vasta myöhemmin huomasin, että varashälytin, kolmisen senttiä korkea pötikkä, oli kiinni rintsikoissa. Jos sen pukisi ylleen, muiden vaatteiden mitat eivät täsmäisi.
Olin yhteydessä kauppaan ja minua kohdeltiin juuri niin sydämellisesti kuin paatunutta kleptomaania sopiikin. Tunsin itseni rintaliiviroistoksi.

Tämä teksti on lapsilta kielletty, varmuuden vuoksi. Etteivät löydä sen tylsää hakkaavuutta.


Olen yksinkertainen rintaliiviroisto
Dee kuppinen, sekohapsinen
Ei helteellä säteile parhain loisto
Vaan hymyn antaa kassaneitonen.

Olen sattuman oikusta rintaliiviroisto
Ässäkorttinen, niuho, joskus tunnollinen
Kuiteissa kiinnostaa vain turha toisto
Maksan kaiken, myös hälyttimen.

Kun marketista poispäin astelen
Kassit pullollaan leipää ja särvintä
Perään huuda ei kone, ei ihminen
Kaikki huokaavat vain, että lämmintä!

Rintaliiviroistona olen kokematon
Hälylaite saa aikaan hermostuksen
Laukusta pussukka avaamaton
Nousee vasta kun reppua pakkailen.

Ensikerralla nykyinen rintaliiviroisto
Tekee kassalla tarkemman tarkistuksen
Jos näidenkin härveleiden poisto
Jää vastuulle asiakkaiden…


Kivi