keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Nolo olo, voi nolo



Jokainen tuntee vanhuksen, jolta varastetaan, aina vaan varastetaan, joku käy ja vie, pyyheliinoja, lakanoita, sukkia, arkista kamaa. Epäilys on vahva, vaikka epäilyksenalainen olisi miten nuhteeton kansalainen tahansa. Nolottaa, varkauksien uhrin puolesta, epäilyksenalaisen puolesta ja nolottaa vaikka miten, mutta silti ei voi ääneen sanoa, mikä on oikea syy. Epäilyksen harmaa harakka liihottelee katonrajassa eikä sitä voi kovin tyylikkäästi alas ampua.

Voi olla, että tähän vielä törmätään. Omissa kotinurkissakin, askelmerkkien tiivistyessä, käsityskyvyn pienemmiksi kuroutuvissa ympyröissä, hallinta voi pettää. Ajatus ei enää jaksa mukana, kun käsi etsii kaapeista entistä aikaa, unohtuneita unelmia, jokapäiväisiä välttämättömyyksiä. Jos joku silloin sanoisi, ettei muissa ihmisissä mitään vikaa ole, päässäsi sinulla fiiraa…  ja onhan sillä nimikin, vanhuudenhöperyys. Lääkärin asiana on tarkentaa diagnoosi.

Naisen – usein miehenkin – elämästä iso osa kuluu tavaravirran hallintaan, halusi tai ei. Soppaa, saippuaa, pyykkiä, putsaamista, parsimista ja uuden hankkimista. Kun vastuulla on kasvavia tenavia, niitä, joiden varusteet jäävät tavan takaa pieniksi, nainen pitää huolta jos jonkinlaisista tarpeista. Tätä voi joku vielä joskus tarvita. Äidiltä ne kumminkin tätä vielä kysyy. Tämä saa mennä vielä seuraavalle. Otanpa talteen seuraavaa talvea varten. Parin vuoden päästä on taas rippijuhlat… ja niin edelleen. Ei ihme, että huoltovarmuusvaihe jää jumiin, vaikka huollettavat olisivatkin jo omillaan.


Kuulolaite ei ole ymmärtääkseni ole mukava kumppani. Siihen kuulemma (kuulen ma) kuuluu sopeutua ja opetella uudelleen kuulemaan. Voisi olla tarpeen, vielä ei ole ehdotettu. Kuulen huonosti, jos minua puhutteleva on selin ja puhuu vastatuuleen. Sanat tulevat puurona perille. Kuulemiseen vaikuttaa paitsi terveydentila, myös vire ja kiinnostus, paremmin saa selvää, kun puhutaan kohti. Ja onhan se kohteliastakin.

Mutta kuulolaitteen kammo, usko omaan ikuiseen viriliteettiin ja heikko itsetunto muodostavat arvaamattoman yhdistelmän. Mukava mies, joka nyökkää oikeassa kohdassa, mutta ei oikeasti ole kuin vaistonnut, että toinen varmaan lopetti repliikkinsä.  Seuraava repliikki paljastaa, että ohi meni, yli maalin tai jopa rangaistusalueelle. Viittomillako sille pitäisi puhua?

Sama mukava mies pahoittaa mielensä, kun on ensin ymmärtänyt väärin tai tajunnut vain osan, siis väärän osan, tai vain pessimistinä tulkinnut naamanilmeitä väärin. Jos ne vaikka nauraa minulle, eihän kukaan voi olla meikäläiselle ystävällinen. Kun eivät vastaa kysymyksiinkään, muuten kuin mumisemalla tai suun liikkeillä.

Sitten marssii esiin täti-ihminen, joka ei seuratalon tilaisuutta varten kehtaa laittaa kojetta korvaan, kun kaikki sen näkee nutturan alta, mutta ei myöskään kehtaa istua reilusti eturiviin, missä puhe kuuluisi. Kyllä tässä talossa sitten kuuluu huonosti, mikseivät puhu lujempaa että takanakin kuultaisiin… No, istu ihmeessä eturiviin – en kai minä sentään – se on ruustinnalle ja insinöörien rouville.


Marilyn jätti rillit kotiin, kun halusi näyttää haluttavalta. Tästä on onneksi opittu pois: lasit voivat olla juuri se jokin, joka tekee asusta ilmeikkään. Piilolinsseillä ja leikkauksilla voidaan korjata taittoa ja likinäköisyyttä.

En tiedä, millainen minusta tulee vanhuksena. Kärttyinen vai leppoisa? Känkkäränkkä ja kremppojensa keskelle muusta elämästä eristäytyvä kummajainen? Itsekäs ja huomionkipeä, piloille hemmoteltu riivinrauta? En tiedä, mutta ette te muutkaan tiedä. Toivottavasti oman omituisuutensa edes tiedostaa sitten, kun se on jo todellisuutta! Vai onko se jo? Miksei kukaan kertonut?

Elämänkeikauksia ei vielä ole näkyvissä ja haluaisin elää täysillä ja kommunikoida tuttujeni kanssa niin kuin ennenkin. Jokainen meistä ravistuu ja ravistumisen oireita on lupa kompensoida apuvälineillä, lääkkeillä, uudella elämänjärjestyksellä.

Miten se voi olla niin vaikeaa ja miksi luonnollista kehitystä pitää niin ankarasti vastustaa?

Niin, voi olla, että osaan jonakin päivänä vastata.

Sitä odotellessa, kirjoittelen.