Jokainen tuntee vanhuksen, jolta varastetaan, aina vaan
varastetaan, joku käy ja vie, pyyheliinoja, lakanoita, sukkia, arkista kamaa.
Epäilys on vahva, vaikka epäilyksenalainen olisi miten nuhteeton kansalainen
tahansa. Nolottaa, varkauksien uhrin puolesta, epäilyksenalaisen puolesta ja nolottaa
vaikka miten, mutta silti ei voi ääneen sanoa, mikä on oikea syy. Epäilyksen
harmaa harakka liihottelee katonrajassa eikä sitä voi kovin tyylikkäästi alas
ampua.
Voi olla, että tähän vielä törmätään. Omissa kotinurkissakin,
askelmerkkien tiivistyessä, käsityskyvyn pienemmiksi kuroutuvissa ympyröissä, hallinta
voi pettää. Ajatus ei enää jaksa mukana, kun käsi etsii kaapeista entistä
aikaa, unohtuneita unelmia, jokapäiväisiä välttämättömyyksiä. Jos joku silloin
sanoisi, ettei muissa ihmisissä mitään vikaa ole, päässäsi sinulla fiiraa… ja onhan sillä nimikin, vanhuudenhöperyys. Lääkärin
asiana on tarkentaa diagnoosi.
Naisen – usein miehenkin – elämästä iso osa kuluu
tavaravirran hallintaan, halusi tai ei. Soppaa, saippuaa, pyykkiä, putsaamista,
parsimista ja uuden hankkimista. Kun vastuulla on kasvavia tenavia, niitä,
joiden varusteet jäävät tavan takaa pieniksi, nainen pitää huolta jos
jonkinlaisista tarpeista. Tätä voi joku vielä joskus tarvita. Äidiltä ne
kumminkin tätä vielä kysyy. Tämä saa mennä vielä seuraavalle. Otanpa talteen
seuraavaa talvea varten. Parin vuoden päästä on taas rippijuhlat… ja niin
edelleen. Ei ihme, että huoltovarmuusvaihe jää jumiin, vaikka huollettavat
olisivatkin jo omillaan.
Kuulolaite ei ole ymmärtääkseni ole mukava kumppani. Siihen
kuulemma (kuulen ma) kuuluu sopeutua ja opetella uudelleen kuulemaan. Voisi
olla tarpeen, vielä ei ole ehdotettu. Kuulen huonosti, jos minua puhutteleva on
selin ja puhuu vastatuuleen. Sanat tulevat puurona perille. Kuulemiseen
vaikuttaa paitsi terveydentila, myös vire ja kiinnostus, paremmin saa selvää,
kun puhutaan kohti. Ja onhan se kohteliastakin.
Mutta kuulolaitteen kammo, usko omaan ikuiseen
viriliteettiin ja heikko itsetunto muodostavat arvaamattoman yhdistelmän.
Mukava mies, joka nyökkää oikeassa kohdassa, mutta ei oikeasti ole kuin
vaistonnut, että toinen varmaan lopetti repliikkinsä. Seuraava repliikki paljastaa, että ohi meni,
yli maalin tai jopa rangaistusalueelle. Viittomillako sille pitäisi puhua?
Sama mukava mies pahoittaa mielensä, kun on ensin ymmärtänyt
väärin tai tajunnut vain osan, siis väärän osan, tai vain pessimistinä tulkinnut
naamanilmeitä väärin. Jos ne vaikka nauraa minulle, eihän kukaan voi olla
meikäläiselle ystävällinen. Kun eivät vastaa kysymyksiinkään, muuten kuin
mumisemalla tai suun liikkeillä.
Sitten marssii esiin täti-ihminen, joka ei seuratalon
tilaisuutta varten kehtaa laittaa kojetta korvaan, kun kaikki sen näkee
nutturan alta, mutta ei myöskään kehtaa istua reilusti eturiviin, missä puhe
kuuluisi. Kyllä tässä talossa sitten kuuluu huonosti, mikseivät puhu lujempaa
että takanakin kuultaisiin… No, istu ihmeessä eturiviin – en kai minä sentään –
se on ruustinnalle ja insinöörien rouville.
Marilyn jätti rillit kotiin, kun halusi näyttää
haluttavalta. Tästä on onneksi opittu pois: lasit voivat olla juuri se jokin,
joka tekee asusta ilmeikkään. Piilolinsseillä ja leikkauksilla voidaan korjata
taittoa ja likinäköisyyttä.
En tiedä, millainen minusta tulee vanhuksena. Kärttyinen vai
leppoisa? Känkkäränkkä ja kremppojensa keskelle muusta elämästä eristäytyvä
kummajainen? Itsekäs ja huomionkipeä, piloille hemmoteltu riivinrauta? En
tiedä, mutta ette te muutkaan tiedä. Toivottavasti oman omituisuutensa edes
tiedostaa sitten, kun se on jo todellisuutta! Vai onko se jo? Miksei kukaan
kertonut?
Elämänkeikauksia ei vielä ole näkyvissä ja haluaisin elää täysillä ja
kommunikoida tuttujeni kanssa niin kuin ennenkin. Jokainen meistä ravistuu ja
ravistumisen oireita on lupa kompensoida apuvälineillä, lääkkeillä, uudella
elämänjärjestyksellä.
Miten se voi olla niin vaikeaa ja miksi luonnollista
kehitystä pitää niin ankarasti vastustaa?
Niin, voi olla, että osaan jonakin päivänä vastata.
Sitä odotellessa, kirjoittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti