Salmela, must niin kuin mustikka

 Taidekeskus Salmela oli tällä kertaa hieno kokonaisuus. 

Parempi kuin... 

Montako kertaa olen jo kirjoittanut tähän blogiin näin? 

Kesän 2018 näyttely on loistava, todella hyvä.

Taidekeskus Salmela oli uusiutunut, taas. 

Työt ovat kiinnostavia, samoin tapa, jolla ne esitellään. 

 Salmela on must niin kuin mustikka, 

joka kesä. 

Taidekeskus Salmelan kierros on tapana aloittaa päärakennuksesta, vanhasta pitäjäntuvasta. Tavalle on perustelut. Näyttely on niin rakennettu, että katsoja saa edetä tuttujen, hienojen töiden äärestä kohti uudempia, ilahduttavia tuttavuuksia. Jokaiselta taiteilijalta on mukana laaja kokoelma, kesäpäivän tunteina voi ajatella kulkevansa monen pienen näyttelyn läpi. Käsialat tulevat tutuiksi. 

Päärakennuksen mestariluokalle varatuissa tiloissa esittäytyvät taidemaalarit Marika Mäkelä ja Juhani Linnovaara. Marika Mäkelän suuret työt ovat kauniita, väreiltään hallittuja. Kun Mäkelän maalauksia – kaikenkokoisia – katsoo tarkkaan läheltä, eteen avautuu uusi maailma, hienovaraisten pienten yksityiskohtien verkko. Pinta on kuin taidokasta käsityötä – onko se, sitä miettii siihen hetkeen asti, kun on katsonut taulun pintaa aivan läheltä. 

Arvo Siikamäen elegantit hahmot sopivat hyvin Marika Mäkelä maailmaan. Juhani Linnovaara on saanut kumppanikseen Kimmo Schroderuksen modernit teräsveistokset. Ensi näkemältä Schroderus on taivuttanut putkea – kun katsoo tarkemmin, huomaa, miten ilmeikkäitä yksityiskohtia veistoksissa on. 

Toinen kerros esittelee Jan Nevan muotokuvia, jotka ovat muistumia maalaustaiteen klassikoista, uudelleen tulkittuina. Neva on maalannut metallilevylle ja saanut aikaan samanlaisen ilmavuuden tunteen kuin vanhat mestaritkin.  Olli Mantereen veistokset säestävät maalauksia. Muodoiltaan hedelmiä ja pähkinöitä muistuttavat veistokset kutsuvat koskettamaan – voin kuvitella, kuinka ..kauniisti hiottu pinta voisi olla elämys esimerkiksi lapselle. 

Salmelan kesän 2018 nuori taiteilija on Antti Hakkarainen – tuttu jo edellisiltä kesiltä. Siveltimen käsittelijänä hän on taitava, mutta jos nämä maisemat olisivat vain maisemia… Taidokkaasti maalattu kuva saa uuden rajauksen abstrakteista värikentistä maalauksen laidoilla. Maisema sulautuu tauluun, abstrakti liukuu osaksi maisemaa ja antaa sille uuden merkityksen. Maisemien lomassa seikkailevat Mi Kuopan henkiolennot. 

Salmelan salit ovat raikkaan valkoisia, vähät kalusteet samoin. Lämpimänä päivänä ikkunat ovat auki ja kesätuuli ja ulkoa kantautuvat tuoksut ja äänet kuuluvat elämykseen. Taide saa paljon luonnonvaloa.

Kun päärakennuksesta lähtee kohti Domanderin aluetta, luonto on koko ajan läsnä. Hoidetut nurmikentät, nurmikolle sijoitetut patsaat ja huvimajat luovat tunnelmaa. 

Topi Ruotsalaisen näkemys Marcus Grönholmista

Apteekkitalossa on esillä kaksi kokonaisuutta, joiden ääressä viihtyy pitempään. Muotokuvakokoelma Suomen urheilusankareista kertoo paitsi sankarien arvostuksesta, myös nykytaiteilijoistamme muotokuvamaalareina. Sympaattinen kokoelma ja varmasti yleisömagneetti – teosten lopullinen paikka on 2019 uutena avautuvassa urheilumuseossa.

Essi Peltonen kuvasi Eva Wahlströmin ja Antti Huovinen Iivo Niskasen. 

Netta Tiitinen: Teemu Selänne. 

Apteekkitalon toinen kiinnostava vieras on Jakke Haapanen. Raikas tuttavuus, tarkkaa siveltimen jälkeä, paljon vaikutteita René Magritten taiteesta, surrealistisia maisemia, kuvia, kuvia, kuvia. Lintuja ja lentäviä objekteja, kaikkea, kerroksittain, monen kiehtovan kuvan verran. 

Haapasta säestää kuvanveistäjä Matti Metsämaa, muina maalareina esittäytyvät Eeva Vesterinen, Taneli Stenberg ja Igor Baranov. Oman postuumin näyttelyn on saanut myös Piia Lehti. Koskettavia töitä, joissa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla ihmishahmo ja luonto. 

Piia Lehti 

Eeva Vesterinen

Johanna Häiväojan töissä on kirjoitusta, aina yhtä kiehtova aihe. 

Postitalon näyttelyssä on mukana jo edellisiltä kerroilta tutut Igor Baranov ja Jasmina Ijäs. aiheet ovat luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Samaa luontoteemaa toteuttaa puuveistoksissaan Enni Kömmistö. 

Igor Baranov

Jasmina Ijäs

Salmelan kierros huipentuu Paavo Pelvon teoksiin. Omaperäisiä, rohkeita ja ennen muuta hauskoja töitä, joissa eläimet ovat pääosassa. Pyöreitä, kulmikkaita, raikkaasti erilaisia muotoja, taidokasta sivellintyöskentelyä ja huumoria. 

Paavo Pelvon Susiraja

Kettutarha

Salmelan näyttely on jälleen kerran tasokas, ensimmäisestä salista viimeiseen. Sanotaan, että näyttely on ollut riittävän hyvä, jos teosten paljoudesta löytää muutaman, jotka miellyttävät. Tässä kokonaisuudessa oli joitakin töitä, joiden sanoma ei tavoittanut, mutta vain muutama. Näin suuresta otoksesta se oli hyvin pieni osa. 

Karhunpesä on pyöreä ja pehmeä paikka. Suosikkini. 

Lauri Anttila kirjoitti siitä, miten kävelykin voi olla taideteos. Salmelan näyttelyyn tutustuminen merkitsee myös kävelyä kesäisessä maisemassa, siirtymistä näyttelytilasta toiseen, siirtymistä kahville tai lounaalle, kulkemista. Kävely taiteen keskellä on taideteos. 

  

PS. Ostin taas pari julistetta ja nastasin ne mökille, huussin seinään. Taso säilyy sielläkin. 

Salmelassa taiteen olemus tiivistyy

Essi Peltosen kasvotutkielmia. 

Ohi lentävä lintu, tuulessa taipuva oksa, kiitävä hetki.

Valot ja varjot järven pinnalla.

Hiljaisuus, jonka kuulee.

On hetkiä, jolloin tietää, mikä on taiteen perimmäinen tarkoitus. Se tekee todeksi asioita, joita ei sanoin tai kuvin voi tai osaa kuvata. Ikuistaa hetkiä, joita ei tavoita kameralla tai muuten.

Jussi Mäntysen karhunpennut.

Tänäkin vuonna taiteen olemus on vahvana läsnä Salmelassa. Lattea virke, jonka on voinut kirjoittaa joka kesä, joka kerta näyttelyn koettuaan.

Taidekeskus Salmelan elinvoimaisuus on tallella, tarjolla tuttuja taiteilijoita ja uusia, raikkaita tekijöitä. Jokaiselta on näyttelyssä riittävän laaja otos, joten taiteilijan käsiala tulee tutuksi, kenenkään esittäytyminen ei ole yhden ainoan onnenkantamoisen varassa.

Marjatta Tapiolan kallotutkielmat pysähdyttävät.  

Salmelan päärakennuksen ensimmäinen sali on perinteisesti varattu klassikolle, ansioituneelle taiteilijalle. Tämä suvena esillä on Marjatta Tapiolan maalauksia ja Jussi Mäntysen (1886-1978) veistoksia. Teosten vuoropuhelu on kiinnostava. Kun Mäntynen kuvaa eläimet eloisina, liikkuvina ja koskettamaan kutsuvina, Marjatta Tapiola pelkistää tunteen alastoman kallon muotoihin. Jussi Mäntysen tytär, Taru Mäntynen on mukana omilla eläinaiheisilla veistoksillaan.

Pitääkö paljaista kalloista pitää? Kestää hetken, ennen kuin katse oppii maalausten estetiikan. Ehkä ydinasia ei olekaan kallo, vaan huikean taitavalla kädellä piirretty ehjä,  luonnonmukainen muoto. Kallojen värimaailma on pelkistetty, vain yhtä väriä ja tumma viiva. Tausta on valkoinen, taiteilija on malttanut sekä maalata että nostaa siveltimen kankaalta ja näin jättää työhön avaran tilantunnun. Kaikki Tapiolan työt ovat tämän tai viime vuoden satoa. Mikään retrospektio tämä otos ei ole. Luova ote on vahvana läsnä.

Veikko Myllerin soittoniekat valloittavat

Tero Laaksosen kukat, Veikko Myllerin linnut.

Kuvanveistäjä Veikko Myller vie katsojansa hilpeille poluille, musikanttien seuraan ja lintujen maailmaan. Kiillotettua pronssia ja maalattua pintaa, taidokasta käsityön jälkeä. Veistoksia, jotka tuovat elämän ilon ja riemun keskelle arkea.

Myllerin kumppanina päärakennuksen alakerrassa on Tero Laaksonen, kuvataiteilija, jonka alaa on myös arkkitehtuuri. Laaksonen viihtyy antiikin aiheissa ja väreissä, teokset ovat vahvoja niin muodoiltaan kuin väreiltäänkin. Klassiset muodot miellyttävät silmää: näiden ääressä on helppo viipyä, koota ajatuksia ja viihtyä.

Terto Laaksosen majestettinen Palmyra. 

Salmelan kesän nuori taiteilija on Essi Peltonen, vahvojen väripintojen maalaaja. Puhuttelevia kasvoja, ilmeitä, tunteita.

Aivan toisenlaisilla sävyillä puhuttelee Tuula Lehtinen. Kuiskaavan keveitä pitsiverhoja, hiljaisia maisemia, tunnelmaa.

Tuula Lehtisen pitsin läpi nähty maisema.

Topi Ruotsalainen on tuttu jo aikaisemmilta vuosilta. Ote on tallella, rouhea sivellin ja vahvat värit. Topi ottaa kantaa ajan ilmiöihin, tuuletuksesta saavat osansa niin Odinin soturit kuin lähiöäiditkin. Räväkkää, rohkeaa ja vauhdikkaasti työstettyä taidetta. 

Topi Ruotsalaisen sotureita. 

Antti Hakkarainen on jäänyt mieleen jo edellisiltä vuosilta. Luontokuvia, joiden kompositio on uusi: taidolla maalattua maisemaa, jonka reunoilla on abstrakteja väripintoja. On kuin katselisi maisemaa ikkunasta tai luukusta.

Antti Hakkarainen ja luonnossa maalatut maisemat. 

Inari Krohnin maisemat ovat  tarkkoja, pienintä piirrettä myöten viimeisteltyjä. Kuvia, joiden tapahtumapaikka on suomalaisen metsä sylissä tai eteläisen aurinkoisella maaseudulla. Tekniikoiden  hallintaa, omaleimaista ja tunnistettavaa taitoa.

Inari Krohnin maisemia. 

Jussi Twoseven tuo metsän eläimet taiteeseen, avaa petojen kidat ja näyttää katseen, jossa on jännitettä. Graffititaiteen parista taiteeseen – onko askel lajista toiseen sittenkään niin pitkä, kuin joskus tuntuu. Taidokasta, tehokasta, mustavalkoista. Roiskeet ja valumat kuuluvat kuvaan, ei liian sievää eikä sievisteltyä.

Jussi Twoseven osaa pedot. 

Jasmina Ijäs on nuori tekijä, lintujen maalaaja. Teosten nimetkin ovat runoa: varpunen on pieni veli, joutsenet viittaavat Leinoon: ottakaatte oppi joutsenista.

Pieni veli, Jasmina Ijäksen herkästi tallettama. 

Kun olin pieni tyttö, meidän perheen arkipöytään katettiin lautaset, joissa oli pyöreitä, sinivalkoisia kuvia Suomen nähtävyyksistä. Viipurin linna ja Pyöreä torni jäivät mieleen jo silloin, entisten aikojen ikoneina. Pääsin näkemään nämä kohteet vasta aikuisena. Kuluneet lautaset ovat tallella, mutta kuvat ovat naarmuuntuneet lähes tunnistamattomiksi.

 

Arto Kettunen kuvaa Viipuria. 

Taidekeskus Salmelan residenssi Viipurissa on ollut monen tänä suvena töitään esittelevän taiteilijan työpaikka. Arto Kettunen maalaa Viipurin ihmisiä ja maisemia, hänen taulussaan on lapsuudesta tuttu linnan siluetti. Tomas Byström kuvaa akvarelleissaan Viipurin ihmisiä, ei samalla tavalla tunnistettavia, mutta koskettavia.

Katukuvassa, Antero Byström. 

Satu Laurel kuvittaa kuin satua, Johanna Lumme tuo tutut lummelampensa Postitaloon. Taitavaa työskentelyä, taattua, tuttua. Liian tuttua?

Satu Laurel 

Johanna Lumme 

Kun kierros on lopuillaan, katsotaan vielä piharakennukset ja Elina Kujansuun maalaukset. Öljyväreillä lyöntimetallille maalatut maisemat jäävät mieleen. Kiiltävä metalli hohtaa ja heijastaa valoa, tuo ilman ja veden tuntua tauluihin. Muotokuvia metsän eläimistä ja tutusta lehmikarjasta. Milloin suomalainen viljelijä tilaa muotokuvan parhaasta lehmästään, salin seinälle ripustettavaksi? Näillä ammujilla on pilkettä silmässä!

Elina Kujansuun maalaukset pitää nähdä! 

Salmelan saleissa kulkeminen vie aikaa ja antaa ajateltavaa. Liian kiire ei saa olla.

Tuulisena päivänä Salmela on hyvä osoite. Sisällä saleissa on tyyntä ja talosta toiseen kulkiessa ajatukset tuulettuvat. Salmelaan ei pety eikä Salmela petä.

Flyygelikakkukin on yhtä herkullista joka vuosi.