Salmelassa taiteen olemus tiivistyy

Essi Peltosen kasvotutkielmia. 

Ohi lentävä lintu, tuulessa taipuva oksa, kiitävä hetki.

Valot ja varjot järven pinnalla.

Hiljaisuus, jonka kuulee.

On hetkiä, jolloin tietää, mikä on taiteen perimmäinen tarkoitus. Se tekee todeksi asioita, joita ei sanoin tai kuvin voi tai osaa kuvata. Ikuistaa hetkiä, joita ei tavoita kameralla tai muuten.

Jussi Mäntysen karhunpennut.

Tänäkin vuonna taiteen olemus on vahvana läsnä Salmelassa. Lattea virke, jonka on voinut kirjoittaa joka kesä, joka kerta näyttelyn koettuaan.

Taidekeskus Salmelan elinvoimaisuus on tallella, tarjolla tuttuja taiteilijoita ja uusia, raikkaita tekijöitä. Jokaiselta on näyttelyssä riittävän laaja otos, joten taiteilijan käsiala tulee tutuksi, kenenkään esittäytyminen ei ole yhden ainoan onnenkantamoisen varassa.

Marjatta Tapiolan kallotutkielmat pysähdyttävät.  

Salmelan päärakennuksen ensimmäinen sali on perinteisesti varattu klassikolle, ansioituneelle taiteilijalle. Tämä suvena esillä on Marjatta Tapiolan maalauksia ja Jussi Mäntysen (1886-1978) veistoksia. Teosten vuoropuhelu on kiinnostava. Kun Mäntynen kuvaa eläimet eloisina, liikkuvina ja koskettamaan kutsuvina, Marjatta Tapiola pelkistää tunteen alastoman kallon muotoihin. Jussi Mäntysen tytär, Taru Mäntynen on mukana omilla eläinaiheisilla veistoksillaan.

Pitääkö paljaista kalloista pitää? Kestää hetken, ennen kuin katse oppii maalausten estetiikan. Ehkä ydinasia ei olekaan kallo, vaan huikean taitavalla kädellä piirretty ehjä,  luonnonmukainen muoto. Kallojen värimaailma on pelkistetty, vain yhtä väriä ja tumma viiva. Tausta on valkoinen, taiteilija on malttanut sekä maalata että nostaa siveltimen kankaalta ja näin jättää työhön avaran tilantunnun. Kaikki Tapiolan työt ovat tämän tai viime vuoden satoa. Mikään retrospektio tämä otos ei ole. Luova ote on vahvana läsnä.

Veikko Myllerin soittoniekat valloittavat

Tero Laaksosen kukat, Veikko Myllerin linnut.

Kuvanveistäjä Veikko Myller vie katsojansa hilpeille poluille, musikanttien seuraan ja lintujen maailmaan. Kiillotettua pronssia ja maalattua pintaa, taidokasta käsityön jälkeä. Veistoksia, jotka tuovat elämän ilon ja riemun keskelle arkea.

Myllerin kumppanina päärakennuksen alakerrassa on Tero Laaksonen, kuvataiteilija, jonka alaa on myös arkkitehtuuri. Laaksonen viihtyy antiikin aiheissa ja väreissä, teokset ovat vahvoja niin muodoiltaan kuin väreiltäänkin. Klassiset muodot miellyttävät silmää: näiden ääressä on helppo viipyä, koota ajatuksia ja viihtyä.

Terto Laaksosen majestettinen Palmyra. 

Salmelan kesän nuori taiteilija on Essi Peltonen, vahvojen väripintojen maalaaja. Puhuttelevia kasvoja, ilmeitä, tunteita.

Aivan toisenlaisilla sävyillä puhuttelee Tuula Lehtinen. Kuiskaavan keveitä pitsiverhoja, hiljaisia maisemia, tunnelmaa.

Tuula Lehtisen pitsin läpi nähty maisema.

Topi Ruotsalainen on tuttu jo aikaisemmilta vuosilta. Ote on tallella, rouhea sivellin ja vahvat värit. Topi ottaa kantaa ajan ilmiöihin, tuuletuksesta saavat osansa niin Odinin soturit kuin lähiöäiditkin. Räväkkää, rohkeaa ja vauhdikkaasti työstettyä taidetta. 

Topi Ruotsalaisen sotureita. 

Antti Hakkarainen on jäänyt mieleen jo edellisiltä vuosilta. Luontokuvia, joiden kompositio on uusi: taidolla maalattua maisemaa, jonka reunoilla on abstrakteja väripintoja. On kuin katselisi maisemaa ikkunasta tai luukusta.

Antti Hakkarainen ja luonnossa maalatut maisemat. 

Inari Krohnin maisemat ovat  tarkkoja, pienintä piirrettä myöten viimeisteltyjä. Kuvia, joiden tapahtumapaikka on suomalaisen metsä sylissä tai eteläisen aurinkoisella maaseudulla. Tekniikoiden  hallintaa, omaleimaista ja tunnistettavaa taitoa.

Inari Krohnin maisemia. 

Jussi Twoseven tuo metsän eläimet taiteeseen, avaa petojen kidat ja näyttää katseen, jossa on jännitettä. Graffititaiteen parista taiteeseen – onko askel lajista toiseen sittenkään niin pitkä, kuin joskus tuntuu. Taidokasta, tehokasta, mustavalkoista. Roiskeet ja valumat kuuluvat kuvaan, ei liian sievää eikä sievisteltyä.

Jussi Twoseven osaa pedot. 

Jasmina Ijäs on nuori tekijä, lintujen maalaaja. Teosten nimetkin ovat runoa: varpunen on pieni veli, joutsenet viittaavat Leinoon: ottakaatte oppi joutsenista.

Pieni veli, Jasmina Ijäksen herkästi tallettama. 

Kun olin pieni tyttö, meidän perheen arkipöytään katettiin lautaset, joissa oli pyöreitä, sinivalkoisia kuvia Suomen nähtävyyksistä. Viipurin linna ja Pyöreä torni jäivät mieleen jo silloin, entisten aikojen ikoneina. Pääsin näkemään nämä kohteet vasta aikuisena. Kuluneet lautaset ovat tallella, mutta kuvat ovat naarmuuntuneet lähes tunnistamattomiksi.

 

Arto Kettunen kuvaa Viipuria. 

Taidekeskus Salmelan residenssi Viipurissa on ollut monen tänä suvena töitään esittelevän taiteilijan työpaikka. Arto Kettunen maalaa Viipurin ihmisiä ja maisemia, hänen taulussaan on lapsuudesta tuttu linnan siluetti. Tomas Byström kuvaa akvarelleissaan Viipurin ihmisiä, ei samalla tavalla tunnistettavia, mutta koskettavia.

Katukuvassa, Antero Byström. 

Satu Laurel kuvittaa kuin satua, Johanna Lumme tuo tutut lummelampensa Postitaloon. Taitavaa työskentelyä, taattua, tuttua. Liian tuttua?

Satu Laurel 

Johanna Lumme 

Kun kierros on lopuillaan, katsotaan vielä piharakennukset ja Elina Kujansuun maalaukset. Öljyväreillä lyöntimetallille maalatut maisemat jäävät mieleen. Kiiltävä metalli hohtaa ja heijastaa valoa, tuo ilman ja veden tuntua tauluihin. Muotokuvia metsän eläimistä ja tutusta lehmikarjasta. Milloin suomalainen viljelijä tilaa muotokuvan parhaasta lehmästään, salin seinälle ripustettavaksi? Näillä ammujilla on pilkettä silmässä!

Elina Kujansuun maalaukset pitää nähdä! 

Salmelan saleissa kulkeminen vie aikaa ja antaa ajateltavaa. Liian kiire ei saa olla.

Tuulisena päivänä Salmela on hyvä osoite. Sisällä saleissa on tyyntä ja talosta toiseen kulkiessa ajatukset tuulettuvat. Salmelaan ei pety eikä Salmela petä.

Flyygelikakkukin on yhtä herkullista joka vuosi.