maanantai 26. toukokuuta 2014

Pilvien matkassa



Aurinko on punainen ja värjää pilvet ruskollaan. Järvi on tyyntynyt iltaan ja pilvet peilailevat sen pinnalla.

Veden kuvajaiset ovat tarkkoja ja selvärajaisia, vain pieni liike näkyy joskus kuvassa.

 Hetki hetkeltä punainen kehrä putoaa, hiipuu.
Veden halki purjehtii koskelopariskunta, rauhallisesti, silti nopeammin kuin kamera ehtii mukaan. Pian näkyy vain kevyt pyörre veden pinnalla.




Muistoista muistoiksi


Sain kunnian olla mukana rippikoululaisten vaelluksella. Ihana kokemus isoäidiksi ehtineelle. Pysyin kuin pysyinkin matkassa mukana, tutustuin nuoriin, naurettiin, kuunneltiin toisiamme, ihan liian kesken loppui se hetki.

Rukiisen leivän sukupolveen kuulunut isäni kävi rippikoulunsa siinä Sammatissa, joka vielä oli Karjalohjan kappeli, rippi-isänä Taavi Kilpi ja kanttorina Eljas Mylläri. Rippikoulukavereita olivat ikätoverit, monet lapsuudesta asti tutut koululaiset. Yksi rippikoulu vuodessa, mukana koko ikäluokka, konfirmaatio juhannuksen aikaan. Tytöt saivat ylleen ihanan leningin, pojat miehuuden merkkinä tumman puvun. Elämänmittaiset ystävyyssuhteet kasvoivat ja lujittuivat.

Rippikoulu merkitsee joidenkin koiranleukojen mukaan naimalupaa, sillä kuulutuksille ei päässyt, ellei rippikoulu ollut suoritettuna. Rippikoulu oli aikuisuuden alku, sillä vain harvat jatkoivat opintiellä viisitoista täytettyään, useimmilla oli jo työtä ja kourat kiinni leivän tienaamisessa. 

Nämä rippikoulukaverit tapasivat toisiaan niin kuin saman kylän nuoret tapaavat. Taisi olla 1980-luvun alkupuolta, kun Kiikkaan muuttanut ja sinne kotiutunut Taavi Kilpi kävi Sammatissa ja tapasi rippilapsiaan. Iäkäs rovasti halusi tulla Sammattiin samalla tavalla kuin oli aina tullut, Lohjan kautta junalla. Aikataulut olivat harventuneet, mutta matka onnistui. Pian sen jälkeen henkilöliikenne Lohjan asemalle päättyi.

Kahdeksankymppisinä nämä rippikoulukaverit ja ikätoverit huomasivat olevansa Suomen tasavallan ikätovereita. Kesällä tehtiin yhteinen retki, Katajan Lassen pikkubussilla Somerolle ja kaikilla oli hauskaa. Ikäluokka oli pienentynyt, taksiin mahtuvaksi, osa jäi kotiin terveyssyistä. Nyt jäljellä on enää Lahja, tyylikäs ja ihana.

Rippikoulu oli arvossaan. Kun oli puhe jostakusta kylän tärkeästä henkilöstä, merkitystä alleviivattiin sanomalla, että kyllä me tunnemme hyvin, me olimme samassa rippikoulussa.

Oma rippikouluni oli leiri ennen leirien aikakautta. Meitä oli kolmisenkymmentä, eri puolilta Suomea. Kivaa joukkoa, mutta yhteydenpito hiipui muutaman kirjeen jälkeen emmekä koskaan tavanneet uudelleen. Joukon vauhtimimmi oli torikauppiaan tytär, muita kokeneempi ja kehittyneempi, häneen törmäsin joskus seuraavana kesänä, kaikki muut ovat kadonneet elämästäni, tuskin enää heitä tuntisinkaan. Tyttöjoukossa sukunimetkin ovat muuttuneet ja elämä kuljettanut eteenpäin.

Omien lasteni kohdalla on käynyt paremmin. Seurakunta on ottanut rippikoulun käyneet mukaan toimintaan ja ystävyyssuhteet ovat saaneet kasvaa ja vahvistua. Vaikka on oltu leireillä, se ei ole tarkoittanut hajaannusta.

Sammatista leirinsä aloittaneiden nuorten taival kohti aikuisuutta jatkuu kesemmällä. Mutta jo nyt tekee mieli kirjoittaa heidän muistokirjoihinsa - jos sellaisia enää edes on - Irma Särmäharjun runon säkeet:

Minä toivon lapseni, sulle,
suurta kaunista elämää
ja turvaksi taipaleelle
kättä Enkelin suojelevaa. 

Kuvassa ovat ystäväni Gretchen ja Brigitte. Eläkeikäisiä, kuten itsekin olen. Niin hienoja ystäviä, ettemme oikein kunnolla koskaan yhdessä leikkineet. Mutta katsokaa Brigitten silmiä. Ne liikkuvat, sulkeutuvat ja Brigitte osaa vieläkin sanoa ’mamma’.


Slow kitchen

  

Elämä voi olla parhaimmillaan kermalla silattua mansikkakakkua ja vahvaa kahvia. Ei sentään, kyllä rukiinen leipä ja oikea voi ovat parempia, niillä jaksaakin kauemmin.
Tai sitten, makuasia. Siskonmakkarasoppaa vai sushia, en ota kantaa. Ruokamuistoista parhaita ovat ne, jotka palaavat kielelle ja mielelle.

Kesämökin ruokatyyli on slow kitchen eli hidasta tuppaa pukkaamaan. Aika usein se on myös tiristettyä ja kiehumista odotellen ihmeteltyä.

Kuumavesivaraaja lienee lukijoille tuttu jo viime suvelta, toimii edelleen, kunhan malttaa laittaa sopivasti pieniä puita kattilan alle, kyllä se siinä vähitellen porisee. Jos on erityistarpeita kuten kevään korvalla koetun hiirenkakkakatastrofin aikana, otetaan avuksi myös pieni nuotiokattila, sitten riittää pöhinää, höyryä ja savua. Ja pienet puut palavat tehokkaasti, niitä tosin ei voi napsauttaa pienemmälle tulelle.

Vesihuoltojärjestelmää on viime suvesta kehitetty niin, että aika tahraisiksi piintyneet ämpärit on vaihdettu uusiin, puhtaisiin ja sähkönsinisiin. Muuta sähköistystä ei ole tapahtunut. Kantajat eli käyttövoima ovat samat kuin aina. Lihasvoima ja usein vanhat mökkisandaalit jalassa.


Olen kuullut huvilan emännästä, jolla oli valkoiset emaliämpärit kaivovettä varten. Kun pinta alkoi laskea ja vesi huveta, rouva nosti ämpärit framille ja katsoi ensimmäistä ohikulkevaa aikuista sillä silmällä. Tämä oitis oivalsi tilanteen ja otti hinkit käteen ja toi uutta raikasta vettä keittiöön. Ei siinä sanoja tuhlattu. Vesiselvään asiaan.

Kun kuumavesivaraaja valmistaa tiskivettä tavallisiin tarpeisiin, on aika istahtaa pöydän ääreen, valvoa toisella silmällä tulta ja pohtia toisella aivolohkolla asioita. Esimerkiksi moduksia.

Olin kirjoittanut tylsän indikatiivista tekstiä asiasta, joka tapahtui niin kuin tapahtuman piti, ilman turhia jossitteluja ja ennakkovaraumia ja sitten toimituspäällikkö menee ja editoi ja muuttaa indikatiivin, joka olisi voinut olla vaikka imperatiivi, potentiaaliin. Ja ajatus, joka oli tarkka ja jämäkkä ja vesiselvä, lieventyi ehkäilyksi ja arveluksi. Saatiinhan se sitten ruotuun - tai ainakin siinä uskossa minä vielä olen.

Potentiaali on aika kampela, joku aina ollenee ja tullenee, vaikka pitää kirjoittaa ja kirjakielellä myös sanoa lienee ja tullee. Murteissa on omat venkuransa ja kirjakielessä omansa, kyllä kai se rikkautta sittenkin on. Ja oikein oli toimituspäällikkö potentiaalinsa osannut muodostaa, se on sanottava. 

Sammattilaisten kielessä on kampeloita, vaikka ei järvissä useinkaan, kampela on sellainen joka kampeaa ja on helposti poikkiteloin.

Konditionaali on toinen hyväkäs, taiten käytettävä. Jos puhutaan firman tavoitteista, ei tekstissä saa olla mitään ehdollista, vaan kaikki on indikatiivia. Ei niin, että tahtoisimme olla alallamme maailman ykkösiä, vaan niin, että olemme mestareita ja pulinat pois.

Kun markkinoidaan tulevaa onnea ja menestystä, konditionaali nousee estradille ja kertoo, että kaikki tämä ihana voisi olla sinun ja mitäpä jos voittaisit arvonnassa ison tukun rahaa, ostaisitko uuden lentokoneen vai vaihtaisitko roleksin parempaan vai matkustaisitko Hawaijille viettämään toista kuherruskuukautta, honeymoon ulkomaaksi. Vaihtoehtona ei koskaan ole, että kuittaisin asuntolainan ja muut kalavelat, ottaisin viisi viikkoa rokulia ja istuisin mökillä laiturinnokassa onkimassa enkä välttämättä laittaisi edes matoa koukkuun, olisin vaan kaikessa rauhassa.

Entäs puolipiste sitten? Nautin jostain syystä suunnattomasti, kun joku osaa käyttää välimerkkejä ilmeikkäästi ja muistaa puolipisteenkin. Se on piste; mutta ei sitten olekaan, se on puolivahva tauko ja sellaista tarvitaan.

Mutta kun lämminvesivaraajassa porisee ja höyryää, mökin emännän on unohdettava kielioppi ja tiskattava aamiaiskupit. Se lienee tarpeen, ettei jokapäiväinen leipä unohtuisi.

PS. Luulitteko, että tämä on ruokablogi? Ei meidän mökkisapuskassa mitään niin erityistä ole, että siitä osaisin kirjoittaa, arkista mättöä.