Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hannu Mäkelä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hannu Mäkelä. Näytä kaikki tekstit

torstai 11. lokakuuta 2018

MIten rakkaudesta puhutaan



Tulen kirjaston kirjailijaillasta. Aiheena oli Hannu Mäkelän muisto- ja surukirja Valo. Kirja, jota en ole lukenut ja jota en illan kirjamyynnistäkään tohtinut hankkia. Silti. 

Valo on kuvaus avioliitosta, joka päättyi ennen aikojaan. Rakastettu vaimo ja sielunkumppani kuoli liian nuorena, elämä jäi kesken. Kirjan aiheesta on ollut lukuisia artikkeleita lehdissä, onhan Hannu Mäkelä arvostettu ja kiinnostava kirjailija. Lehtien jutut jostakin kirjasta tai kirjailijasta eivät tietenkään ole sama asia kuin itse kirja. 

Mäkelän teksteistä olen pitänyt, akateemikon arvo ei ole tullut tyhjästä. Varmaan tartun vielä Valoon. 

Kun kaksi aikuista miestä puhuu rakkaudesta naiseen ja rakastumisesta, menen hämilleni. Kun silmiin nousee kyyneleitä, lavalla ja katsomossa, menen hämilleni. Paljas kontakti ylettyy ainakin kohdalleni, toiseen penkkiriviin, kaikkia yleisön reaktioita en näe tai osaa katsoa. Vakiokävijöitä, sali lähes täynnä, varttuneet daamit reilusti yliedustettuina. Ihanat kulttuuritädit. 

Tilanne muuttuu jotenkin luontevammaksi, kun puhutaan Venäjästä ja elämästä Venäjällä. Suuren naapurin asiat kiinnostavat. Virallinen tiedonvälitys ei kata kaikkea, luemme ja kuulemme johtajien ja viranomaisten tekemisistä, elämä näiden uutisten tuolla puolen ei nouse otsikoihin. Ihminen jää piiloon uutisten taakse. Kuva naapurimaasta voisi olla erilainen, jos ihmiset kohtaisivat toisensa ja tutustuisivat toistensa arkeen ja elämään. Olisiko siinä kuvassa enemmän rakkautta? 

Rakkaus on niin iso aihe, että siitä voi ja saa ja pitää puhua, avoimesti. Tarkoitan siis rakkautta, en seksiä tai erotiikkaa.  Syvältä sydämestä lähtevää rakkautta. Hannu Mäkelä kertoo rakastuneensa ensin sanoihin, kieleen, puheeseen. Sanataiteilijana hän varmasti hallitsee instrumenttinsa ja osaa sanoittaa sanoittamattomankin. Silti minua melkein ujostuttaa kuunnella, minua, joka olen jo isoäiti ja juhlin ehkä muutaman vuoden kuluttua kultahäitä. 

Rakkaus koskettaa. Rakkauden kosketuksessa ei ole mitään pahaa tai väärää. Silti. 

Rakkauteen liittyy paljon sanoiksi pukematonta, tunnetta, lämpöä. Asioita, jotka jäävät vain kahden ihmisen välisiksi ja joiden pitää sellaisiksi jäädäkin. Ulkopuolisella ei ole oikeutta arvioida toisten ihmisten rakkauksia eikä ainakaan tuomita niitä. 

Rakkaus on kahden ihmisen yhteinen pesä, suoja muulta maailmalta. 
Miten pesän ikkunaa voi avata niin, ettei lumous karkaa ja katoa?
Pitää varmaan lukea. 

Siltoja kahden maan välillä. Aasinsilta teemaan? 


torstai 3. elokuuta 2017

Nocturnen kolmas säkeistö



Kirjoitin kesäkodin seinällä olevista runoista, kuudesta huoneentaulusta. Ensimmäinen niistä on Eino Leinon Nocturne, jonka syntyhistoria liittyy Puulaan, kirkasvetiseen kesäjärveen.

Nocturne on Eino Leinon viesti rakastetulleen, tulevalle vaimolleen Freya Schoulzille. Ensimmäisen kerran se on julkaistu painettuna Nuori Suomi Joulualbumissa vuonna 1903. Eino Leinon runokokoelmassa Talvi-yö (1905) se on myös, osastossa, joka on otsikoitu Eyan kirja. Eino Leinon Runokirjasta, jossa on paljon ensi vuosien runoja, Nocturne on mukana. Sekä sen jälkeen lukemattomissa niteissä. Useimmissa kahden säkeistön mittaisena.

Tarkka lukija huomasi, että Nocturne, jonka olin kopioinut runokirjasta, oli vajavainen. Nocturnen käsikirjoituksessa säkeistöjä on kolme.

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En mä iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk'on tummaa tunne ylpeäin.
Miksi juova päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne oli silmän kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Mutta miksi varjot virran veen?
Kosk'on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En mä enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.


Vuonna 1995 julkaistussa, Hannu Mäkelän toimittamassa valikoimassa Sata kauneinta laulua runo on kolmisäkeistöisenä.

Miksi yksi säkeistö on pudonnut pois jo ensimmäisistä painetuista versioista? Miksi se näyttää tulevan mukaan myöhemmin? Kirjallisuuden historiaan tai runousoppiin tukeutuvaa vastausta en tiedä, sitä varten pitäisi perehtyä perusteellisemmin Eino Leinon runojen julkaisuhistoriaan ja käsikirjoituksiin.

Onko kirjailija pitänyt keskimmäistä säkeistöä tyyliltään poikkeavana?  Onko lyhyempi versio asettunut kauniimmin painetulle sivulle? Onko valintaan vaikuttanut joku muu kuin kirjailija itse? Kysymyksiä, vailla vastauksia. Runoilijalla on oikeus muokata tekstejään, hioa. Käsikirjoitus elää ja kehittyy, kunnes teksti ikuistetaan painettuun muotoon. Ja seuraavassa painoksessa voidaan taas tehdä korjauksia…


Kirjoittajan ohjeisiin kuuluu käsky: tapa rakkaimpasi!  Jokainen, joka on yrittänyt rakentaa tekstiä, tietää, miten kritiikittömästi omaan tekstiinsä voi kiintyä. Kun kokonaisuus alkaa olla valmis, on poistojen vuoro. Käynnistysvaiheen höttöä, vajavaisia ajatuksia on karsittava, annettava tilaa asialle. Ensimmäiset fraasit ja latteudet tuntuvat korvaamattoman arvokkailta ja niiden  poistaminen vaatii enemmän rohkeutta kuin uusien kirjoittaminen.

Tiivistäminen on tärkein osa tekstin viimeistelyä. Ehkä Eino Leinokin halusi tiivistää runoaan, ensimmäisen, rakastetulle lähetetyn spontaanin viestin jälkeen. Nocturnen tuttu, lyhyt muoto on intensiivisempi. Tunnelma ei katkea. Tämä on tietysti vain makuasia.

Eino Leinon aikaan kirjoituskone oli vielä harvinaisuus. Kuvat Leinon käsikirjoituksista kertovat sujuvasta, luistavasta käsialasta ja perinteisen mustekynän käytöstä. Käsiala säilyy eikä kulu tunnistamattomaksi, vaikka kirjailija kirjoittaa jatkuvasti, työkseen. Kauniilla käsialalla on varjopuolensa. Omiin raapustuksiin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, koneella kirjoitettu on ikään kuin vieraampaa ja sitä on helpompi editoida. Tekstinkäsittely helpottaa työn leikkaa-liimaa-muokkaa-sijoita-roskista -vaiheita. Vaikka ne vievät sekunteja, hitain osa prosessia on ajattelu.

Eino Leinon tuotanto on laaja. Hän on ollut ylivertainen lyyrikko, mittojen taitaja, mutta myös näytelmäkirjailija, novellisti, lehtimies, suomentaja, romaanikirjailija. Eino Leino on kansalliskirjailija, johon suhtaudutaan juhlallisesti. On vaikea ajatella, että suuri mestarikin on voinut kirjoittaa säkeen, joka ei ole täydellinen taideteos.

Eino Leinon kootuissa teoksissa on kuusitoista osaa, sarja on antikvaarinen aarre, kauniita, nahkaselkäisiä niteitä. Uutta painosta ei niistä ole julkaistu - tosin nykyään koko sarja on luettavissa sähköisessä muodossa. Kätevää, tehokasta, mutta hieman hengetöntä.


Kirja on kokemus myös esineenä, sillä on oma tuoksunsa ja tuntumansa, sivujen hiljaiset äänet, kun tekstiä lukee ja lehteilee. Runokirjan ääressä viivytään, viipyillään. Runoa voi nauttia sanojen virtana, mutta se on myös visuaalinen elämys, kauniisti sivulle aseteltu kuva, hahmo. Lukija näkee ensin hahmon, vasta sitten kirjaimet.

Eino Leinon runoja julkaistaan edelleen, valikoimina, kokoelmina. Suomen runottaret ja muut koosteet eivät ilman Leinoa ole täydellisiä. Leinon elämäkertaa tutkitaan ja samalla pohditaan runoilijan persoonallisuutta, särmä särmältä. Mikään yhdentekevä runoniekka ei Eino Leino 2000-luvullakaan ole.

Jokainen aika tarttuu Nocturneen ja muihin runoihin kuin runsaaseen kultasuoneen ja huuhtoo esiin omansa, itselleen läheisimmät, hetkeen sattuvimmat. 

Miten eri aikojen valikoimat eroavat toisistaan? Kuinka lukijan tai kokoelman toimittajan oma aika vaikuttaa valintoihin? 

Valinnat kertovat paitsi Eino Leinosta, myös viitekehysten jatkuvasta muuttumisesta. Runous elää.