Näytetään tekstit, joissa on tunniste iltakirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste iltakirjat. Näytä kaikki tekstit

tiistai 22. tammikuuta 2019

Sanojen maassa




Kun ilta pimenee varhain ja kylmä hiipii kohti varpaita, on aika piiloutua peiton alle, ottaa esiin iltakirja ja kulkea hetki maailmassa, jonka polut ovat uusia. 

Kaupungin yöpöydällä viihtyi Hannu Mäkelän 2000-luvun alussa julkaistu Ruhtinas unelmain mailla. Kirjaelämäkerta, lukemisen elämäkerta, intiimi tilitys aiheesta kirjat, kirjailijakaverit ja Mäkelä. Paikoin pessimistinen, useimmiten sentään valoisa, kiehtova matka. Kirjoittaja heittäytyy, paljastaa, on mukana kokonaan. Kertoo ystävyyksistä, jotka ovat muuttaneet elämää, antaneet ajatuksia ja vieneet eteenpäin. Mukana on koko ajan oivalluksia, kiteytyksiä, joista nauttii. Kirja on edelleen yksi parhaista ihmisen korvikkeista – juuri niin se on – mieluummin hyvä kirja kuin kelju ja arvaamaton ihminen. 

Ennen ruhtinasta luin Mäkelän uusimman, Valon, kuvauksen rakkausavioliitosta Svetlanan, Svetan kanssa. Kirjailijan työ on mukana tässäkin, rakkaus ja ihmiset. Edellisessä kirjassa elettiin kolmatta liittoa, viimeisimmässä neljättä, traagisesti päättynyttä. Elämää ja arkea ei voi kummassakaan erottaa kirjoittamisesta. Olisiko nämä kirjat pitänyt lukea toisessa järjestyksessä? Olisiko elämys erilainen? Kirjat osuvat lukujonoon satunnaisesti, omien lakiensa mukaan. 

Luen mielelläni kirjoittamisesta. Siitä, millaista työtä se on, siitä, miten se saa elämän tuoksumaan. Jokainen sananiekka asettuu koneensa ääreen tavallaan, kirjoittaa itseään näkyviin. Onko prosessi aina sama – tuskin. Kirjoittaminen on omakohtaista tekemistä. persoona lyö läpi, niin kuin maalarin siveltimenveto. 

Mauri Sariolan päiväkirjoissa toistuu maininta siitä, miten tietyn liuskamäärän saavuttaminen sai tekijän tyytyväiseksi. Kun yli sata liuskaa oli koossa, tarina varmaan tulisi valmiiksikin. Antti Tuuri kuvaa, kuinka tekee työtään kaikkialla, matkoillakin. Tehokkaat aamutunnit voi käyttää, olipa missä maassa tahansa. Joku toinen tarvitsee oman tutun tuolinsa, pöytänsä, maisemansa. Heinrich Böll piti tärkeänä vain sitä, että työpöytä pysyy vakaasti paikallaan, ei huoju ja että tuoli sopii pöytään. Böll ei ehtinyt tietokoneaikaan, eikä siihen leikkiin tainnut keretä Sariolakaan. 

Katja Kettu vie lukijan fintiaanien maille, etsimään Rosea, kertovan minän äitiä. Katja Kettu on kirjoittanut kauneimman kirjansa, tasapainoisen, kokonaisen. Ei Rose on poissa mikään evankeliumiharmonia ole, se kuvaa elämän raadollisena ja arkisena, kaikkinensa, veren ja todellisuuden makuisena. Tapahtumien yllä kuin poutapilvenä on Katja Ketun maaginen, runollinen, kaunis kieli. Kieli, jolla kerrotaan tarinan takaumat – Rose-äidin eväslaatikkoon tallettamat kirjeet tyttärelleen – ja kieli, jolla tarinan nykyaikaa kuvataan. Elävä, ilmeikäs ja upea kieli. 

Katja Ketun tekstissä on ajatuksia, jotka voisi irrottaa kokonaisuudesta, tallettaa huoneentauluun ja makustella illalla, ennen kuin lamppu sammutetaan. Toivottavasti tätä ideaa ei kukaan ota todesta: maailma tursuaa makeankiiltäviin raameihin upotettuja värssyjä, ikään kuin vapauttamassa ohikulkijan tarkemman syventymisen ja pysähtymisen vaivasta. Suosittelen tässä ja aina lukemista, koko tekstin lukemista. Vain niin voi tavoittaa kaikki tarkkuudet. 
’Se on kuules Lempi niin ettei ole olemassa totuutta, on vain vaihteleva määrä asioiden tarkkuuksia.’  S. 226. 

Sanojen maassa kirjailijalla on oma, tunnistettava ääni. Omat sanat ja lauserakenteet. Oikeat sanat juuri siihen ajatukseen. Onko sanoilla leikkiminen yhtä iso synti kuin pula-ajan lapsen takaraivoon iskostettu määräys: ruoalla ei saa leikkiä. Saako sanoilla leikkiä? Sanoilla pitää leikkiä, ne eivät siitä mihinkään hiudu. Sanat ovat elämän välttämättömyyksiä, mutta ne eivät enene, ellei niitä kieputa, käytä ja kuluta. 

Mumminmökin yöpöydällä odottaa Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies. Keltaisen kirjaston laatua. Mielikuvituksellista kerrontaa ja loistelias suomennos. Kirja on kirjamessujen alelaarista ja niin kirjoittaja kuin suomentajakin jo aikaa sitten edesmenneitä. Tarina – joka ei oikeastaan ehkä ole edes tarina, ainakaan perinteisessä mielessä – elää ja poukkoilee, pohtii välillä tekstiä ja analysoi itseään. Siihen voi upota, siitä voi irrota ja taas palata. Jännite kestää. En ole vielä puoliväliä pitemmällä, olenko siis vielä pätevä arvioimaan mestariteosta? 

Mitä siitä, odotan seuraavaa lukuhetkeä.