lauantai 23. maaliskuuta 2019

Kotoutuminen edelleen vaiheessa?


Kun ensimmäisen kerran tulimme tänne radanvarteen – kosken halkomasta kaupungista – ensimmäinen rakennus, jonka olemassaoloon jollakin tavalla havahduin, oli puoliksi palanut puukoulu. Mustuneen puun äänetön huuto. 
Runneltu talovanhus seisoi sijoillaan kauan, kunnes sen tilalle nousi kerrostalotiheikkö. 

Me emme tulleet jäädäksemme, muutaman vuoden jakso, ehkä. 
Olin jättänyt mukavan työpaikan, luvannut painokkaasti, että tulisin raapimaan ovea, kunhan ensin.
Talouden suhdanteet muuttivat elämää ja
jonakin päivänä tajusimme, että olimme jääneet radan varteen.
Eipä sitä ovea, jota olisin halunnut raapia, enää olisi ollutkaan. Suhdanteet, sielläkin.
Oli alettava kotoutua. 


Toisinaan tuntuu, että kotoutuminen on edelleen vaiheessa. 
Johtuuko se kaupungista vai minusta? 

Aikaa sitten edesmennyt esimieheni, siellä kosken halkomassa kaupungissa, kärsi ongelmasta. Ongelmansa vuoksi hän osasi suunnistaa kotikaupungissaan erehtymättä, viinakauppojen mukaan. Se on lähellä sitä ja sitä Alkoa. Jos tiesit Alkot, osasit hänen neuvoillaan perille.

Alkoja täällä ei ole kuin yksi, eikä siitä ole maamerkiksi. 
Täällä kanta-asukkaat suunnistavat purettujen talojen avulla. Siellä, missä ennen oli. Siellä, mistä purettiin se ja se. Palaneen talon paikalla. Siinä, missä oli vielä vähän aikaa sitten. Taloista puhutaan niillä nimillä, jotka joskus on ollut, etkä löydä niitä mistään kartasta. 
Ei tarvitse kuin tuntea historia, niin osaa helposti perille.  
Maisema muuttuu niin, ettei kanta-asukaskaan aina pysy vauhdissa. 
Kaupunkia rakennetaan, talot nousevat korkeuteen, väylät kasvavat tuulitunneleiksi. 
Vetää, kaikista suunnista.
Läpikulkupaikka?


Olenko ainoa, joka on kauan vierastanut ja kotoutuu hitaasti? 
Tässä kaupungissa moni on käymässä, lähtee, kunhan saa uran valmiiksi, elämän kuntoon, asunnon maksettua, työt tehtyä. Tuttavia ei enää näe kaupungilla, ovat muuttaneet jonnekin, jonka nimi on kotipaikka tai maalla tai kaupungissa tai juurilla. 

Minulla on toisen polven ystäviä. Sellaisia, joiden vanhemmat jo olivat vanhempieni ystäviä, kotona maalla, siellä. Täällä kaikki ovat ensimmäistä aaltoa. 

Kaupunki elää. Vanhat talot puretaan pois, tehdään uutta tilalle, luodaan uutta väliaikaista, puretaan aikanaan ja tuhotaan, uusitaan. Jatkuva liike, joka ei kunnioita pysyvyyttä.  Kiire, kiire, kiire, ei ehditä pysähtyä, pitää päteä, ei ehdi.


Onhan tässä puolensa: tuulenpieksämä kapea keskusta, kompakti ydin, palvelut tiiviissä pinossa, helppo kävellä kylän ydinosa päästä päähän. Keskusta laajenee, kaupat ja palvelut muuttavat korttelista toiseen. Silloin, kun tulimme tänne, oli monta lastenpukimoa ja lelukauppaa. Nyt niitä on enää vain muutama. 

Kun kaupunkia taas kerran rakennetaan uusiksi, asuntoja tulee lisää. Tyhjiksi jääneisiin liiketiloihin syntyy sisustusliikkeitä, niiden tarkoitus on varmaan auttaa uusia tulijoita kotoutumaan. Ehkä se muodikkailla verhoilla ja koristeilla onnistuukin? Tulevatko lelut ja vauvatarvikkeet seuraavassa aallossa takaisin? 

Asemalta pääsee usein ja nopeasti isompaan kaupunkiin. 
Mutta mikä paikka se on, joka hyvä vain siksi, että sieltä pääsee pois?  
Jos talosta pääsee ulos, ei se ole uutinen.
Jos olisi päinvastoin, se voisi olla. 

Olen ehkä alkanut kotoutua. 
Taidemuseo on hyvä. Kirjasto erinomainen.
Ja puistonpenkkiin on sentään töherretty love. 



1 kommentti:

Pekka Könönen kirjoitti...

Kaikkeen tottuu, jopa pieniin uusmaalaisiin tuppukyliin. Tai sitten ei. Itsekin tahollani yhä yritän tottua uuteen kotipaikkakuntaani. On yritetty v:sta 1971! On lähellä jo onnistua. Helpottaa onnistumista, kun Helsinkiä rakennetaan ummelle.