Kun luette tätä, koronaeristys – siis kasvotusten tapahtuvien kontaktien mahdollisimman tarkka välttely - on varmaankin edelleen voimassa.
Se sama karanteeni, joka alkoi jo … niin, melkein kuukausi sitten. Tuskin se yhdessä yössä minnekään katoaa.
Totuinko jo siihen? Pitääkö siihen tottua? Olenko jo tottunut?
Kauppareissuja. Ei shoppailua, ei verkko-ostoksia (koska niitä ei ole tehty ennenkään), ei kahvitteluja kavereiden kanssa, ei juoruilua, ei halauksia. Missä olette, elämän pienet viattomat turhuudet ja ilot? Ei haahuilua marketin tavarahyllyjen keskellä, vain pieni tuttu lähikauppa ja sen pysyvä hyllyjärjestys, tarkkaan suunniteltu ostosreitti, jota ei kukaan onneksi muuttele. Tätähän se tosin oli toisinaan ruuhkavuosinakin, silloin, kun päivittäistavaroiden hankkiminen välillä tuntui enemmän työltä kuin ilolta.
Palaavatko entiset leppoisat ajat?
Kaupasta on haettu välttämättömät, mutta välttämättömiä tulee koko ajan lisää. Sukka hajoaa vanhuuttaan, mutta lähikaupasta ei saa sellaista uutta, joka olisi hyvä. Pesuvara hupenee, vaihtarit loppuvat. Tämähän on oivallinen sauma opetella niukkuutta, mutta miksi ihmeessä minä en vaan opi?
Ruokaa, kokkaamista. Aterioiden suunnittelua, harvempien kaupassa käymisten periaatteella. Kotiruokien repertuaari on käyty läpi, uusintakierroskin jo pitkällä. Mielikuvitus on lujilla, eikä takaportti – lounaspöytä kiinalaisessa – ole auki.
Ei elokuvia, teatteriliput odottavat kesää tai syksyä, ei taidenäyttelyitä. Kirjoja sentään, onneksi hyllyyn on jäänyt lukemattomia. Televisiosarjoissakin on nirppanokalle säälittävän vähän ajankulua. Toivottavasti kaikki nyt jäädytetyt riennot kohta palaavat, kulttuurin kirjo ja tapahtumat. Tuntuvatko ne silloin tutuilta? Olenko minä poisoppinut harrastukseni?
Pyykkiä. Koneellinen päivässä, kaksi parhaassa. Karanteenikämpän takapihalla kaikki kuivuu nopeasti, sopivalla tuulella vauhdikkaastikin. Pestään pihatakit, paksutpöksyt, pipot ja muut säilöön menevät. Ja kukapa voisi vastustaa tuulenraikasta paitaa? Pidetään yllä puhtautta, voimien mukaan. Eikä lipsuta siisteydestä. Ei tämä vielä niin epätoivoista ole.
Vähän enemmän voisi siivota. Aloittaa vaikka sen kuolinsiivouksen, joka kumminkin on eräänä päivänä tehtävä. Raivattava komeroita. Raivattava mieltä. Isoa siivousta edeltää aina iso sekamelska, kun kaikki nostetaan näkyviin, lajitellaan ja vasta sitten järjestetään uudelleen. Jos aloitan, olen pääsemättömissä. Pääsemättömissä olen jo muutenkin.
Onko minusta tullut toivoton materialisti, kun ajatus jumittaa arkisessa ja kerron millaisia vaatteita olen käyttänyt, tai niin kuin nyt, mitä kaikkea olen pessyt ja kuivattanut?
Olisiko minun pitänyt pelkistyä, henkistyä tai muuten ylevöityä tämän kaiken karanteenihärdellin keskellä?
Suhtaudun vieläkin tyynesti tähän kaikkeen. Olen päässyt vähällä, enkä ainakaan tiedä sairastuneeni. Olen turvassa karanteenikämpässä, selviän omin voimin, kaikki toimii vielä.
Seuraan uutisvirtaa ja mietin, millaiseen tulevaisuuteen me olemme matkalla. Millaista oppia me tästä kaikesta saamme?
Kampaaja laittaa tekstaria, kyselee vointeja. Kertoo, että asiakkaita on alkanut näkyä enemmän kuin epidemia-ajan alun shokkivaiheessa. Toiminta on hallittua, kaikki varotoimet käytössä, asiakkaat tyytyväisiä. Tietoisuus siitä, että tukka on hyvin, näyttää nostavan mielialaa.
Pitääkin varata aika.
Ja lakata miettimästä rikkinäisiä sukkia.
Jatkaa hyvää arkea.
