Pitkäperjantain kävelyllä katson tuttuja maisemia. Täällä tuli käytyä paljon useammin silloin, kun perheessä vielä oli pieni mustaturkkinen jäsen. Kävimme katsomassa vanhaa taloa, pihaa, jonka suuret puut vähitellen murtuvat. Saattohoitoa.
Sieltä ne edelleen katsovat, suuren päärakennuksen ikkunat, sokeina silminä, osa laseista hajalla. En ole koskaan käynyt talossa sisällä, ne, joille se on tuttu, kertovat, kuinka talo kunniansa päivinä oli komea ja hienosti kalustettu.
Tien laidassa on vanha, vankoista hirsistä rakennettu aitta – kutsun sitä aitaksi, ehkä sillä joskus on ollut toinen nimi ja tehtävä.
Pitkäperjantain aurinko valaisee peltoaukean, tuuli kirjoo järven pintaan aaltokuviot.
Tämä maisema on täynnä perinnettä, historiaa. Pyhää maata, vuosisatoja elämää kantanutta ja kannatellutta. Tummuneiden hirsien tarinoita toistavaa. Sen toisen Pyhän maan kiviset rakennelmat puuttuvat täältä, mutta kauan tämäkin maa on antanut asukkailleen työtä ja ravintoa, tulevaisuuden ja tavoitteita. Hirret ovat vaihtuneet uusiin, elämä jatkunut.
Sairaudet, epidemiat ovat ennenkin vaeltaneet maan läpi, tuoneet tuskaa ja kipua. Sitten ne ovat talttuneet, on noustu ja selviydytty. Saatu lohtua uskosta ja yhteisöstä. Muistettu ja surtu menetyksiä, toivuttu ja toivottu.
Aika on täynnä uutisia, tietoa ja epätietoa. Koskaan ennen ei ole ollut niin paljon ja niin tarkkaa tietoa, mutta onko tieto koskaan ollut näin hajanaista, ristiriitaista, hämmentävää? Ymmärrämmekö me kaiken tämän viestien virran keskellä yhtään paremmin, mistä on kyse?
Olen ottanut kuvan aitan oviaukosta.
Katselen valoa vanhojen hirsien pinnoilla.
Hirrenpäät, ristittyjen käsien kaltaiset.
Kuinka kaunis se onkaan!
Ovi on poissa tai auki.
Niin sen pääsiäisaamuna pitääkin olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti