Maailmalla, yhä enemmän myös meillä. Toivottavasti ei kohta ole vielä huonommin.
Koputan puuta. Koputtakaa tekin.
Vaikka se ei ehkä autakaan.
Muistatteko, kun elettiin ruuhkavuosia eivätkä työt tai tekemiset koskaan loppuneet kesken? Aina jäi huomisellekin yli, tavallista arkista askaretta. Vaikka miten ahkeroi.
Jää niitä vieläkin yli, mutta syynä taitaa olla iän myötä lisääntyvä hitaus ja enenevä laiskuus. Jatkuva huonojen uutisten tulva käy voimille ja vie keskittymiskyvyn. Vaikka kaikki vielä olisikin hyvin.
Muistatteko, kuinka turha mööpeli televisio välillä oli? Kun illan mittaan toivoi, että ehtisi katsoa edes yhden ohjelman, edes yhden. Jonkun sarjan tai jotain?
Ja miten nykyään, kun illan edellä toivoo, että voisi katsoa jonkun ohjelman, edes yhden ja kaikki kanavat ovat täynnä visailuja ja sekoiluja. Jos muistaa, paljonko on kaksipluskaksi, voi voittaa miljoonan. Edes yksi kunnon ohjelma!
Oli semmoinenkin aika, muistatteko, että viikonpäivät lueteltiin: maanantai, tiistai, Peyton Place, torstai...
Kuinka yksi tuhruinen mustavalkosarja saattoikin saada koko kansan noudattamaan samaa aikataulua! Sarja, joka lakaisi kadut tyhjiksi kulkijoista! Niin, ehkä se sarjan tuhruisuus oli jossain suhteessa meidän ikivanhaan Fenno-telkkariin – mutta kuitenkin. Ei sellaisia kansanhuveja enää ole, koko kansan kokoavia tarinoita. Että kuinka se Allison ja mitä se tohtori Rossikin… Luulen, että kukaan ei enää jaksaisi innostua niin verkkaisesta kerronnasta. Eikä mustavalkoisista kuvista.
Mutta pysähdymmekö me enää minkään ohjelman ääreen?
Jakamaan kansakunnan surua ja huolta?
Tautisen ajan kuvaan kuuluu, että päivistä tulee yhä samankaltaisempia. Harrastukset ovat tauolla, kavereita ei oikein voisi tavata. Ruokapaikat sulkevat ovensa tai siirtyvät noutoruokien myymiseen, karanteenissa olevat eläkeläiset kokkaavat pöperöitään, melkein samaa päivästä toiseen, kun ei kaupassakaan turhaan saisi käydä. Voisihan sitä leipoa ja paistaa, mutta kun unohtuivat ne kananmunat tai juustoraaste tai inspiraatio.
Ja muistatteko senkin, kuinka joskus, kun piti saada lapset illalla rauhoittumaan, suljettiin televisio ja laitettiin valot himmeiksi. Ja sitten lapset nukahtivat kiltisti, vaikka äiti taisi nukahtaa ensin. Äiti heräsi muutaman tunnin kuluttua eikä enää mennytkään iltavuoroon tietokoneelle, vaan omaan sänkyynsä.
Lapset eivät enää ole pieniä, ne ovat aikuisia ja niillä on omia lapsia, joita isovanhemmat eivät tautisen ajan takia saa tavata.
Entiset harmitukset saavat viimeistään nyt oikeat mittasuhteet, ne olivatkin pieniä.
Ymmärrän karanteenin, vaikka en siitä pidäkään. Vaikka omassa lähipiirissä kaikki on vielä hyvin, kaikkialta kuuluu todella huonoja ja vielä huonompia uutisia.
Miksi nämä uutiset eivät riitä pitämään väkeä kaidalla polulla ja olemaan varovaisia, miksi sairauden uhkan lisäksi tarvitaan muita uhkia ja pelotteita?
Toivottavasti karanteeni loppuu pian ja elämä normalisoituu. Toivottavasti, kun karanteeni loppuu ja elämä normalisoituu, me muistamme tämän ajan koettelemuksena ja sittenkin, selviytymistarinana.
Tauti muuttaa elämää, mutta vähitellen elämä elpyy, vaikka ei ehkä entisen kaltaisena.
Toivottavasti parempana, arvokkaampana.
Taivas on tummunut ja tähdet asettuvat pihapuun oksille.
Taivaan kirkkaat timantit ovat nähneet monta ankaraa aikaa.
Ne ovat nähneet, miten vaikeuksista on noustu.
Pysytään rohkeina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti