keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Aidon kokemuksen ylivertaisuudesta





Vesi on vapaa, puut hiirenkorvalla, ilma on täynnä laulua ja luritusta.
Taivaan värit heijastuvat veteen, pilvien tarkkaan piirretyt kuvajaiset. Kun iltapäivän tuuli pyyhkäisee lahden yli, veden pinta alkaa elää ja auringon heijastukset liikkuvat vastarannan puiden oksilla.

Kaukainen metsä hohtaa syvää sinistä, illan edetessä  taittuvat uusiin tunnelmiin. Taivaalle nousevat punaisen ja keltaisen, oranssin ja hennon malvan sävyt. Vesi tyyntyy, peilaa pilvien värejä ja kuvajaiset piirtyvät yhä täydellisemmin. Lyhyen turkoosinsinisen yön jälkeen sumu kietoo vaippansa järven ylle, hento kudelma häipyy vasta, kun aurinko nousee korkeammalle.

Arka lintu purjehtii kotilahdelle. Jos nyt etsin kameran tai kiikarin, lintu säikähtää ja pakenee. Koko kevään linnuilla on ollut rauha, jos sitä häiritsee, tunnustautuu tunkeilijaksi. Hengitän.

Jos maalaisin nämä värit, tulos olisi makea, eikä kukaan uskoisi. Jos yrittäisin kuvata ne, maaginen sävytys ei tallentuisi kameraan. Alkukesän maisema on paljas ja avara, ilmaa oksien lomassa voi melkein koskettaa.

Aito kokemus on ylivertainen. Jos tavoitan työhöni yhden hetken, seuraava voi jo pitää kuvaajaansa pilkkanaan. Aito kokemus haastaa, luuletko onnistuvasi? Kun kesä etenee, vihreä muuttuu yksiselitteisemmäksi, luulen.

Katselen järven peiliä niin kauan, että värit tarttuvat sieluuni. Kerään voimaa muistikuvasta, en toisinnosta kuvaruudulla tai kankaalla.

Huomenna maisema on taas uusi.