Vesi on vapaa, puut hiirenkorvalla, ilma on täynnä laulua ja
luritusta.
Taivaan värit heijastuvat veteen, pilvien tarkkaan piirretyt
kuvajaiset. Kun iltapäivän tuuli pyyhkäisee lahden yli, veden pinta alkaa elää
ja auringon heijastukset liikkuvat vastarannan puiden oksilla.
Kaukainen metsä hohtaa syvää sinistä, illan edetessä taittuvat uusiin tunnelmiin. Taivaalle
nousevat punaisen ja keltaisen, oranssin ja hennon malvan sävyt. Vesi tyyntyy,
peilaa pilvien värejä ja kuvajaiset piirtyvät yhä täydellisemmin. Lyhyen turkoosinsinisen
yön jälkeen sumu kietoo vaippansa järven ylle, hento kudelma häipyy vasta, kun
aurinko nousee korkeammalle.
Arka lintu purjehtii kotilahdelle. Jos nyt etsin kameran tai
kiikarin, lintu säikähtää ja pakenee. Koko kevään linnuilla on ollut rauha, jos
sitä häiritsee, tunnustautuu tunkeilijaksi. Hengitän.
Jos maalaisin nämä värit, tulos olisi makea, eikä kukaan
uskoisi. Jos yrittäisin kuvata ne, maaginen sävytys ei tallentuisi kameraan. Alkukesän
maisema on paljas ja avara, ilmaa oksien lomassa voi melkein koskettaa.
Aito kokemus on ylivertainen. Jos tavoitan työhöni
yhden hetken, seuraava voi jo pitää kuvaajaansa pilkkanaan. Aito kokemus
haastaa, luuletko onnistuvasi? Kun kesä etenee, vihreä muuttuu yksiselitteisemmäksi,
luulen.
Katselen järven peiliä niin kauan, että värit tarttuvat
sieluuni. Kerään voimaa muistikuvasta, en toisinnosta kuvaruudulla tai kankaalla.
Huomenna maisema on taas uusi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti