maanantai 9. marraskuuta 2015

Marraskuu, harmaa kuu



Yön ja yön välillä yhä lyhyempi päivä. Sumua ilmassa ja silmissä, sumua ajatuksissa.
Kolme viikkoa ensimmäiseen adventtiin ja seitsemän jouluun. Aamu aamulta nämäkin päivät vajenevat.

Onko marraskuu ristiriitainen, kun se patistaa aloittamaan joulun valmistelut, mutta samalla kutsuu kaamoksen hämärään? Eikö juuri se, että laskeudutaan hämärään, kuunnellaan hiljaisuutta ja tavoitetaan tulen lämpöä, ole valmistautumista, voimien keräämistä?


Marraskuun harmaa ei ole väri, se on mielentila. Marraskuun harmaa on pehmeä peite koko maan yllä, maan mustanpuhuva grafiitti auran jäljissä, polkujen tummat uomat, kivien mykkä puhe, mustaksi maatuvat haapapuun lehdet, viimein hiljaiset. Harmaa valtaa alaa, sysää syrjään syksyn nöyrtyvät lehdet. Harmaa on miljoona sävyä, mutta ellei pysähdy katsomaan, niitä ei voi erottaa toisistaan. Harmaa on lepo ja hiljaisuus sielussa, hetki.


Marraskuun harmaa on jääriitteen hopeinen kimallus pakkasaamun valossa, hopeinen kide, joka leikkaa ilmaa. Marraskuun harmaa vaihtuu jonakin aamuna valkoiseen, valkeus palaa, pakenee, haihtuu, sitten valkoinen on muuttunut pysyväksi, marraskuusta on tullut talvi, puhdas valkoinen pesee maiseman.

Marraskuun harmaa on meissä, sielun rytminä, sointuna. Sen täytyy tulla vuorollaan, sillä muuten ei kuvio olisi täydellinen. Tämän lempeän melankolian me tarvitsemme.