maanantai 30. heinäkuuta 2018

Lehteä ei tarvitse kääntää


Olen tottunut siihen, että lehteä ei enää tarvitse kääntää. 
Lehden sivua ei tarvitse kääntää, sormiin ei tule painomustetta, riittää, kun liu’utan sormeani kuvaruudulla tai klikkaan hiirtä. 

Lehteä ei tarvitse kääntää uuteen osoitteeseen, vaikka lukija vaihtaisikin maisemaa. Laite kulkee mukana ja tieto laitteen mukana.

Lehteä ei tarvitse käännellä ja taitella jätepaperikeräykseen viemistä varten. Luettu lehti siirtyy bittiavaruuteen, ehkä jäljeksi lukijan tajuntaan. Hakutoiminnolla sen tai haluamansa osan siitä saa takaisin. 

Luen päivän lehden tietokoneelta tai tabletilta. 

Paperilehden ja sähköisen lehden välillä ei oikeastaan pitäisi olla eroa. Pääasia ei tietenkään ole materiaali, vaan tiedonvälitys. Tieto on ja sen pitää olla samaa tietoa, oli olomuoto mikä tahansa. Valeuutisia torjutaan oikeilla uutisilla. 


On niissä eroa. 

Sähköinen kanava on aina auki ja käytettävissä. Uudet uutiset ilmestyvät ruudulle tuoreeltaan, silloin kun tapahtuu. Kun asiat etenevät, aineisto kehittyy sen mukana. Kun tietoa tulee lisää, juttu tarkentuu. Valeuutiset torjutaan ja oikaistaan. Mukaan tulee liikkuvaa kuvaa, ääntä, eloa. Lukija voi kommentoida ja ottaa kantaa. 

Elämä on kaaosta, uutisvirta on kaaosta eivätkä kaikki elämän osa-alueet koskaan ole samalla tavoin harmonisessa tasapainossa ja järjestyksessä kuin painetussa lehdessä tai sen näköishahmossa. Joku uutinen dominoi ja jyrää, aina. Joku yrittää vaikuttaa ja jyrätä, aina. 

Paperilehti tai näköislehti on pysäytyskuva. Totuttuun tapaan järjestetty ja jäsennelty, looginen kokonaisuus. Ensin pääuutiset, sitten muut osastot, kotimaa, talous, kulttuuri, ajankuvat, kuolinilmoitukset, ohjelmat ja sarjakuvat. Vakiintuneita vakio-osia. Uutisia, jotka eivät uutisvirrassa vierailleille enää ole tuoreita. 

Lukija, joka on liukunut elämään uutisvirran äärellä, uskoo ehkä vähän aikaisempaa vähemmän pysäytyskuviin, mutta nauttii niiden loogisuudesta. Kun paperilehti on painettu, sähköinen jatkaa elämäänsä, täydentyy, saa uutta sisältöä ja jonakin hetkenä sisällöt järjestetään uudeksi pysäytyskuvaksi.


On ilmeisen vaikeaa olla paikallislehti. 

Asuntoni ja vapaa-ajan asuntoni ovat kahden eri paikallislehden alueella. Lukisin mielelläni uutisia näiltäkin alueilta, mutta valikoiden. Maksuttomat maistiaiset, joita lehtien sivuilla ennen oli, ovat loppuneet. Jos ystäväni jakaa naamakirjassa linkin paikallisuutiseen, linkki avautuu vain, jos olen lehden tilaaja. 

Minulle haarukkapalat riittäisivät, juttu tai muutama juttu silloin tällöin. Enempään ei ole aikaa eikä varaa. 

Paperilehtien tilaamisesta ei tässä kannata yhteydessä keskustella: kun kaukaisempi lehti kulkee postissa, se on perillä päivän tai useamman päivän viiveellä. Olisi tilattava sähköinen, täyden palvelun paketti täyteen hintaan. 

Paikallislehtien omistus on keskittynyt ja keskittynee edelleen. Lehdet ovat silti tiukasti erillään. 
Milloin saan tarjouksen paketista, joka tarjoaa parhaat rusinat haluamastani paikallisesta pullasta, järkevään hintaan? Paikallisten sisältöjen välillä surffaillen? 

On hankalaa olla uutisvirran ulkopuolelle. 
Pahimmillaan silloin saattaa altistua valeuutisille. 


perjantai 27. heinäkuuta 2018

Salmela, must niin kuin mustikka

 Taidekeskus Salmela oli tällä kertaa hieno kokonaisuus. Parempi kuin... 
Montako kertaa olen jo kirjoittanut tähän blogiin näin? 
Kesän 2018 näyttely on loistava, todella hyvä.
Taidekeskus Salmela oli uusiutunut, taas. 
Työt ovat kiinnostavia, samoin tapa, jolla ne esitellään. 


 Salmela on must niin kuin mustikka, 
joka kesä. 


Taidekeskus Salmelan kierros on tapana aloittaa päärakennuksesta, vanhasta pitäjäntuvasta. Tavalle on perustelut. Näyttely on niin rakennettu, että katsoja saa edetä tuttujen, hienojen töiden äärestä kohti uudempia, ilahduttavia tuttavuuksia. Jokaiselta taiteilijalta on mukana laaja kokoelma, kesäpäivän tunteina voi ajatella kulkevansa monen pienen näyttelyn läpi. Käsialat tulevat tutuiksi. 


Päärakennuksen mestariluokalle varatuissa tiloissa esittäytyvät taidemaalarit Marika Mäkelä ja Juhani Linnovaara. Marika Mäkelän suuret työt ovat kauniita, väreiltään hallittuja. Kun Mäkelän maalauksia – kaikenkokoisia – katsoo tarkkaan läheltä, eteen avautuu uusi maailma, hienovaraisten pienten yksityiskohtien verkko. Pinta on kuin taidokasta käsityötä – onko se, sitä miettii siihen hetkeen asti, kun on katsonut taulun pintaa aivan läheltä. 


Arvo Siikamäen elegantit hahmot sopivat hyvin Marika Mäkelä maailmaan. Juhani Linnovaara on saanut kumppanikseen Kimmo Schroderuksen modernit teräsveistokset. Ensi näkemältä Schroderus on taivuttanut putkea – kun katsoo tarkemmin, huomaa, miten ilmeikkäitä yksityiskohtia veistoksissa on. 




Toinen kerros esittelee Jan Nevan muotokuvia, jotka ovat muistumia maalaustaiteen klassikoista, uudelleen tulkittuina. Neva on maalannut metallilevylle ja saanut aikaan samanlaisen ilmavuuden tunteen kuin vanhat mestaritkin.  Olli Mantereen veistokset säestävät maalauksia. Muodoiltaan hedelmiä ja pähkinöitä muistuttavat veistokset kutsuvat koskettamaan – voin kuvitella, kuinka ..kauniisti hiottu pinta voisi olla elämys esimerkiksi lapselle. 



Salmelan kesän 2018 nuori taiteilija on Antti Hakkarainen – tuttu jo edellisiltä kesiltä. Siveltimen käsittelijänä hän on taitava, mutta jos nämä maisemat olisivat vain maisemia… Taidokkaasti maalattu kuva saa uuden rajauksen abstrakteista värikentistä maalauksen laidoilla. Maisema sulautuu tauluun, abstrakti liukuu osaksi maisemaa ja antaa sille uuden merkityksen. Maisemien lomassa seikkailevat Mi Kuopan henkiolennot. 




Salmelan salit ovat raikkaan valkoisia, vähät kalusteet samoin. Lämpimänä päivänä ikkunat ovat auki ja kesätuuli ja ulkoa kantautuvat tuoksut ja äänet kuuluvat elämykseen. Taide saa paljon luonnonvaloa.


Kun päärakennuksesta lähtee kohti Domanderin aluetta, luonto on koko ajan läsnä. Hoidetut nurmikentät, nurmikolle sijoitetut patsaat ja huvimajat luovat tunnelmaa. 

Topi Ruotsalaisen näkemys Marcus Grönholmista
Apteekkitalossa on esillä kaksi kokonaisuutta, joiden ääressä viihtyy pitempään. Muotokuvakokoelma Suomen urheilusankareista kertoo paitsi sankarien arvostuksesta, myös nykytaiteilijoistamme muotokuvamaalareina. Sympaattinen kokoelma ja varmasti yleisömagneetti – teosten lopullinen paikka on 2019 uutena avautuvassa urheilumuseossa.

Essi Peltonen kuvasi Eva Wahlströmin ja Antti Huovinen Iivo Niskasen. 

Netta Tiitinen: Teemu Selänne. 
Apteekkitalon toinen kiinnostava vieras on Jakke Haapanen. Raikas tuttavuus, tarkkaa siveltimen jälkeä, paljon vaikutteita René Magritten taiteesta, surrealistisia maisemia, kuvia, kuvia, kuvia. Lintuja ja lentäviä objekteja, kaikkea, kerroksittain, monen kiehtovan kuvan verran. 




Haapasta säestää kuvanveistäjä Matti Metsämaa, muina maalareina esittäytyvät Eeva Vesterinen, Taneli Stenberg ja Igor Baranov. Oman postuumin näyttelyn on saanut myös Piia Lehti. Koskettavia töitä, joissa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla ihmishahmo ja luonto. 

Piia Lehti 
Eeva Vesterinen

Johanna Häiväojan töissä on kirjoitusta, aina yhtä kiehtova aihe. 

Postitalon näyttelyssä on mukana jo edellisiltä kerroilta tutut Igor Baranov ja Jasmina Ijäs. aiheet ovat luonnosta ja luonnon monimuotoisuudesta. Samaa luontoteemaa toteuttaa puuveistoksissaan Enni Kömmistö. 

Igor Baranov
Jasmina Ijäs
Salmelan kierros huipentuu Paavo Pelvon teoksiin. Omaperäisiä, rohkeita ja ennen muuta hauskoja töitä, joissa eläimet ovat pääosassa. Pyöreitä, kulmikkaita, raikkaasti erilaisia muotoja, taidokasta sivellintyöskentelyä ja huumoria. 

Paavo Pelvon Susiraja

Kettutarha



Salmelan näyttely on jälleen kerran tasokas, ensimmäisestä salista viimeiseen. Sanotaan, että näyttely on ollut riittävän hyvä, jos teosten paljoudesta löytää muutaman, jotka miellyttävät. Tässä kokonaisuudessa oli joitakin töitä, joiden sanoma ei tavoittanut, mutta vain muutama. Näin suuresta otoksesta se oli hyvin pieni osa. 

Karhunpesä on pyöreä ja pehmeä paikka. Suosikkini. 


Lauri Anttila kirjoitti siitä, miten kävelykin voi olla taideteos. Salmelan näyttelyyn tutustuminen merkitsee myös kävelyä kesäisessä maisemassa, siirtymistä näyttelytilasta toiseen, siirtymistä kahville tai lounaalle, kulkemista. Kävely taiteen keskellä on taideteos. 

  
PS. Ostin taas pari julistetta ja nastasin ne mökille, huussin seinään. Taso säilyy sielläkin. 



lauantai 21. heinäkuuta 2018

Palveluksessa


Sammatin Kievarin lauluillassa Tuulikki Eloranta kertoi kohtaamisestaan Dannyn kanssa. Iso Dee oli opastanut nuorta laulajaa: tämä on palveluammatti. Pois siis tähden elkeet. 
Tuulikki osaa ottaa yleisönsä, osaa tuottaa iloa, palvella myös meitä soraääniä. Toivottavasti ensi suvena taas, yhdessä laulaen. 

Tuulikki on sisäistänyt palvelutehtävänsä. Kun laulaja astuu estradille, ulkoasu on huoliteltu ja tunnelmaan sopiva. Heleä kesämekko siivittää säveliä, olemus on reipas punaiseksi lakattuihin kynnenkärkiin asti. Tilanteen mukaan pukeutuminen on huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja – palvelua. Kiitos hyvistä hetkistä! 

Miina Äkkijyrkän mahtisonni on mahtgipontinen johdatus aiheen vaihdokseen. 
Palveluammatteja on enemmän kuin palvelun tasosta voisi päätellä. Palvelu ei vaan jostain syystä tunnu sujuvan niin notkeasti kuin toivoisi. Palvelun tuottamisen ja vastaanottamisen tuomaa iloa, hyviä kontakteja ja mukavaa yhdessäoloa harva tuntuu arvostavan. Palveluammatissa olevalle hyvä työilmapiiri on kannustava asia. 

Sosiaalinen media kuohahtaa, kun joku kyseenalaistaa likaisten astioiden käsittelyn huoltoasemilla. Tarjotin pitää kiikuttaa omin käsin rullakkoon, joissakin paikoissa jopa edellytetään, että asiakas lajittelee likaiset kahvelit tiskikoneen koreihin. Ymmärrettävää työmaaruokaloissa ja huoltoasemilla, käsittämätöntä paikoissa, jotka mainostavat laadukasta ja herkullista tarjontaansa. 

Minulla on kolme vakituista narinan aihetta. Saatte ajatella niistä mitä haluatte, jos vain lupaatte, että ajattelette. Tiedän toistavani itseäni enkä edes lupaa lopettaa jankuttamista. 

Ensinnäkin: mitä vähemmän palvelua, sitä vähemmän työpaikkoja. Näyttää siltä, ettei ketään ole palkattu puhdistamaan pöytiä. Työpaikat maksavat, mutta niin maksaa meille veronalaisille työttömyyskin. Ongelman ratkaisemiseen tarvitaan toki asennetta myös päättäjiltä, yksin yritysten voimin se ei onnistu. 

Toiseksi: vaikka likaiset astiat on kiltisti kiikutettu pois, moni pöytä kaipaa päivän mittaan myös puhtaan rievun kosketusta. Toivottavasti ne eivät tämän huomion jälkeen ulkoista asiakkaille myös pöytien pyyhkimistä ja lattian moppaamista. Katso ensimmäinen kohta.

Kolmanneksi: miksi likaisilla astioilla ja ruoantähteillä piripintaan täyttyneet rullakot jäävät ruokapaikan tai ravintolan asiakastiloihin odottamaan hakijaansa? Ainakin tunneiksi, ellei viikoiksi: aina, jos pysähdymme tietylle asemalle, siellä ne ovat ja odottavat noutajaa. Ovatko paikassa työskentelevät niin turtuneita ympäristöönsä, etteivät näe, kuinka rullakot ja niiden likaiset astiat peittävät ikkunat ja näköalat, masentavat tunnelman ja latistavat mielikuvan kauniisti kalustetusta taukopaikasta. Vai pitäisikö epähygieenisestä näkymästä ilmoittaa terveystarkastajalle? Etuna on tietysti se, ettei ikkunoiden pesulla sitten niin kovin suurta väliä olekaan… eihän kukaan näe, ettei niistä näe läpi. 


Pengonpohjan kyläyhdistyksen kesäretkellä seikkailtiin Hyrsylän mutkaan, eikä palvelussa todellakaan ollut valittamista. Bussi kurvasi pihaan ja ensimmäinen tervehdykseen ojennettu käsi oli lähellä jo ennen kuin koko ryhmä oli selviytynyt autosta pihamaalle. Lähdimme seuraamaan viitoitettua reittiä. 


Hyrsylän mutkan talot muodostavat aikuisten puuhapuiston, jossa edetään vanhasta Langin talosta kohti 35 vuotta sitten pystytettyyn hirsilinnaan. Loppuhuipennus on senioriasukkaan tulevaisuuden talo, väljä, valkoinen ja virtaviivainen. 

Hyrsylän hirsilinna ja sen ympärille kerätyt kohteet – Langin talo ja vanhat rakennukset – ovat osa Aira Samulinin elämäntyötä.  Tästä työstä talon emäntä kertoo vierailleen, jotka pysähtyvät kahville avaraan tupaan. Lämmintä pullaa ja kahvia ruusukupeista, tunnelmaa ja eloisa kertomus pitkästä elämästä. 


Hyrsylän mutkan tarina osoittaa, miten lapsuuden muistot kantavat läpi elämän. Aira Suvion nuket ja leikit jäivät sodan jalkoihin, mutta nukkemuseon hyllyiltä ovat löytäneet turvapaikan nekin nuket, joilla kukaan ei enää leiki. 



Nykylasten pehmolelut voi heittää pesukoneeseen ja lingota kuiviksi, mutta Hyrsylän nallehuoneessa asuvat, lastuja tai olkia sisällään pitävät teddyturkit kammoavat vettä ja pesua. Siksi niiden poskea vasten kuiskutellut salaisuudet ovatkin edelleen tallessa. Sen näkee jo nappisilmien katseesta. 


Kahvihetken jälkeen lähdettiin vielä katsomaan valkoista taloa. Pengonpohjalaiset jatkoivat matkaa, Aira Samulin valmistautui ottamaan vastaan seuraavan ryhmän. 
Hyrsylän mutkan tarinat kiehtovat. 


Seniorille suunnitellut apuvälineet ja sähköiset valvontalaitteet ovat tulevaisuutta, johon on syytä asennoitua ennakkoluulottomasti. 
Onko asukas noussut vuoteestaan ja onko jääkaappia avattu, ovatko valot sammuneet – sähköinen valvonta ei korvaa inhimillistä kontaktia tai lähimmäisen valvontaa, mutta palvelee vapauttamalla voimavaroja tärkeiden tehtävien paremmalle hoitamiselle. 



Hiekkarannalla

 
Hiekka oli tutun kullanvaaleaa. Kesäpäivän aurinko sai sen loistamaan. Oliko järvi vähän pienempi kuin ennen – vai vaikuttiko se, että vastarannalle oli noussut uusia taloja, pelkällä olemassaolollaan ne olivat muuttaneet mittasuhteita. 


Männyt olivat kasvaneet korkeiksi. Niiden oksat olivat haarautuneet, tavoittamaan pilviä. Mäntyjen alla olivat tallessa mustista liuskekivistä lasketut askelmat. Rannalta saattoi tuoda, tahtomattaan, hiekkaa lattioille. Pienet hiekanjyvät tarttuivat ihoon, kaikkialle. 



Silti, hiekka oli ensimmäinen asia, joka jäi mieleen. Pehmeä hiekka jalkojen alla, loiva ranta, joka jatkui ja jatkui. Hiekka, josta saattoi muovailla ja rakentaa ja joka oli pian taas samanlainen, loputtoman luovuuden materiaali. Hiekkaa aurinkotuolin alla, hopeapajujen lomassa, hiekkaa saunarannassa, ilta-aurinkoa hiekkarannalla. 


Kapea laituri, ehkä ei sama, mutta samanlainen. Jos halusi uida syvässä vedessä, oli mentävä aamuauringon puolelle, toiselle rannalle – sinne ei lapsilla ollut asiaa. Ruohikko oli vallannut alaa, mutta jäljellä oli hyvän matkaa hiekkarantaa. 




Huvila oli saanut uutta väriä seinilleen, ilme oli raikas ja valoisa, mutta esineet olivat paikoillaan. Keittiön liesi säteili lämmintä, valkoisten vesiämpäreiden tilalla oli vesijohto. Kellari oli ennallaan, mahtava bunkkeri, mutta ei enää niin pelottava kuin joskus. 


Asetuimme lasikuistille, valoa tulvi ikkunoista, tunnelma syntyi muistoista, ystävien seurasta, kesästä, joka oli samalla tavalla lämmin ja valoisa kuin lapsuuden kesät aina olivat. 


Selasimme vanhoja vieraskirjoja, kauniita käsialoja, mustekynällä piirrettyjä viestejä. Vieraat kiittivät kestityksistä, tuoreesta kalasta aterialla – päivämäärät kertoivat sotavuosista ja pula-ajasta, mutta rannalla oli vietetty elämän ja kesän ikimuistoisia hetkiä. Muistan kuinka joku, jolla oli Kauppalassa tärkeä virka ja asema, oli kokonaan toisenlainen ihminen, kun jalkojen alla oli Kotirannan hiekkaa. Oltiin paitahihasillaan, housunlahkeet käärittyinä, vapaina. 


Huvila oli sotavuosinakin ollut rauhan paikka, etäällä kiireestä. Tie rantaan alkoi läheisen talon pihasta ja noudatteli rantaviivaa. Yksi pieni mökki ennen pihaporttia, sen jälkeen ei enää ollut kuin yksi maja. Nyt tie on uusittu ja ranta täynnä loma-asuntoja.  
Joskus vieraat tulivat paikalle veneellä, järven yli soutaen. Nyt ulapalla liikkui moottoriveneitä, hiekkarannalle ne eivät rantautuisi.


Löysin kirjoista pienen tytön käsialani, sitten vähän aikuisemman. Olin kirjoittanut kirjaan myös Kikin nimen. Pieni Kiki rakasti automatkoja ja asettui takaikkunalle aina, kun huomasi, että perhe oli lähdössä, huvilalle, maalle tai Mummulaan.  

Kiki oli kuvankaunis, mustavalkoinen kissaneiti, joka tuli meille eläinlääkärin autossa, sairasmatkan tuliaisena. Pennusta tuli pian kissaemo ja siitä oli ollut pakko luopua. Yksinäinen nuori narttukissa houkutteli lähelleen seutukunnan kaikki kollit – nuoret ja vetreät, vanhat, kankeat ja takkuiset, laihat ja lihavat, kaikenväriset ja kammottavia hajuja ruiskivat roomeot vaelsivat Valkoisen talon puutarhaan. Kukaan ei ollut aavistanut, kuinka paljon kovaäänistä kollinmourunaa mahtuisi hiukan syrjässä olevan talon liepeille. 

Oli pakko luopua pienestä ystävästä, joka käpertyi hellyydenkipeänä kainaloon ja nuoli aamulla kasvoja. Pieni Kiki, jonka turkin laikut olivat kauniin symmetriset ja tassuissa valkoiset sukat. Kikin kuvat ovat tallessa, mutta missä - jossakin, unohdetussa laatikossa. Melkein olin unohtanut, sysännyt muiston kauas. Kiki ei koskaan ehtinyt muuttokuormaan, maalla sain uuden kissan, navettakattien sukua olevan harmaan kollipojan, mutta se on jo kokonaan toinen tarina. 


Katselin huvilaa ja yritin ottaa kuvia. Silti, monta oleellista aihetta jäi kuvaamatta. 
Nekin kuvat ovat tallella. Muistoissa. 

Kiitos kesäpäivästä, Minna ja Tusse!