Hiekkarannalla

 

Hiekka oli tutun kullanvaaleaa. Kesäpäivän aurinko sai sen loistamaan. Oliko järvi vähän pienempi kuin ennen – vai vaikuttiko se, että vastarannalle oli noussut uusia taloja, pelkällä olemassaolollaan ne olivat muuttaneet mittasuhteita. 

Männyt olivat kasvaneet korkeiksi. Niiden oksat olivat haarautuneet, tavoittamaan pilviä. Mäntyjen alla olivat tallessa mustista liuskekivistä lasketut askelmat. Rannalta saattoi tuoda, tahtomattaan, hiekkaa lattioille. Pienet hiekanjyvät tarttuivat ihoon, kaikkialle. 

Silti, hiekka oli ensimmäinen asia, joka jäi mieleen. Pehmeä hiekka jalkojen alla, loiva ranta, joka jatkui ja jatkui. Hiekka, josta saattoi muovailla ja rakentaa ja joka oli pian taas samanlainen, loputtoman luovuuden materiaali. Hiekkaa aurinkotuolin alla, hopeapajujen lomassa, hiekkaa saunarannassa, ilta-aurinkoa hiekkarannalla. 

Kapea laituri, ehkä ei sama, mutta samanlainen. Jos halusi uida syvässä vedessä, oli mentävä aamuauringon puolelle, toiselle rannalle – sinne ei lapsilla ollut asiaa. Ruohikko oli vallannut alaa, mutta jäljellä oli hyvän matkaa hiekkarantaa. 

Huvila oli saanut uutta väriä seinilleen, ilme oli raikas ja valoisa, mutta esineet olivat paikoillaan. Keittiön liesi säteili lämmintä, valkoisten vesiämpäreiden tilalla oli vesijohto. Kellari oli ennallaan, mahtava bunkkeri, mutta ei enää niin pelottava kuin joskus. 

Asetuimme lasikuistille, valoa tulvi ikkunoista, tunnelma syntyi muistoista, ystävien seurasta, kesästä, joka oli samalla tavalla lämmin ja valoisa kuin lapsuuden kesät aina olivat. 

Selasimme vanhoja vieraskirjoja, kauniita käsialoja, mustekynällä piirrettyjä viestejä. Vieraat kiittivät kestityksistä, tuoreesta kalasta aterialla – päivämäärät kertoivat sotavuosista ja pula-ajasta, mutta rannalla oli vietetty elämän ja kesän ikimuistoisia hetkiä. Muistan kuinka joku, jolla oli Kauppalassa tärkeä virka ja asema, oli kokonaan toisenlainen ihminen, kun jalkojen alla oli Kotirannan hiekkaa. Oltiin paitahihasillaan, housunlahkeet käärittyinä, vapaina. 

Huvila oli sotavuosinakin ollut rauhan paikka, etäällä kiireestä. Tie rantaan alkoi läheisen talon pihasta ja noudatteli rantaviivaa. Yksi pieni mökki ennen pihaporttia, sen jälkeen ei enää ollut kuin yksi maja. Nyt tie on uusittu ja ranta täynnä loma-asuntoja.  

Joskus vieraat tulivat paikalle veneellä, järven yli soutaen. Nyt ulapalla liikkui moottoriveneitä, hiekkarannalle ne eivät rantautuisi.

Löysin kirjoista pienen tytön käsialani, sitten vähän aikuisemman. Olin kirjoittanut kirjaan myös Kikin nimen. Pieni Kiki rakasti automatkoja ja asettui takaikkunalle aina, kun huomasi, että perhe oli lähdössä, huvilalle, maalle tai Mummulaan.  

Kiki oli kuvankaunis, mustavalkoinen kissaneiti, joka tuli meille eläinlääkärin autossa, sairasmatkan tuliaisena. Pennusta tuli pian kissaemo ja siitä oli ollut pakko luopua. Yksinäinen nuori narttukissa houkutteli lähelleen seutukunnan kaikki kollit – nuoret ja vetreät, vanhat, kankeat ja takkuiset, laihat ja lihavat, kaikenväriset ja kammottavia hajuja ruiskivat roomeot vaelsivat Valkoisen talon puutarhaan. Kukaan ei ollut aavistanut, kuinka paljon kovaäänistä kollinmourunaa mahtuisi hiukan syrjässä olevan talon liepeille. 

Oli pakko luopua pienestä ystävästä, joka käpertyi hellyydenkipeänä kainaloon ja nuoli aamulla kasvoja. Pieni Kiki, jonka turkin laikut olivat kauniin symmetriset ja tassuissa valkoiset sukat. Kikin kuvat ovat tallessa, mutta missä - jossakin, unohdetussa laatikossa. Melkein olin unohtanut, sysännyt muiston kauas. Kiki ei koskaan ehtinyt muuttokuormaan, maalla sain uuden kissan, navettakattien sukua olevan harmaan kollipojan, mutta se on jo kokonaan toinen tarina. 

Katselin huvilaa ja yritin ottaa kuvia. Silti, monta oleellista aihetta jäi kuvaamatta. 

Nekin kuvat ovat tallella. Muistoissa. 

Kiitos kesäpäivästä, Minna ja Tusse!