Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kevät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kevät. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. huhtikuuta 2023

Ensimmäiset


 

Ensimmäinen on ihme, sensaatio, aarre.  

Seuraavat ilahduttavat, lämmittävät. 

Kevät ottaa vauhtia ensimmäisistä leskenlehdistä, vuokoista.  

Maasta ponnistavat tulppaanit ja narsissit.

Keltainen perhonen tekee ison kaaren maan yllä. 

Ei maa niin marto ollutkaan, kuin lumen jälkeen näytti. 

 

Sitten ei enää olekaan kevät, vaan alkukesä, melkein kesä. 

Kukkia kaikkialla, sinisiä, valkoisia, kaikkialla. 

Ja varhainen valo herättää kesään, oikeaan kesään.

Valoisat päivät täynnä linnunlaulua, lyhenevät yöt, lämpimät päivät. 

Teinit seikkailevat jo paitasillaan.

Vielä en uskalla paljain jaloin nurmikolle. 

 

Valoa tulee lisää, joka päivä. 

 

Unohdan talven, unohdan pakkasen, järkeviin vaatteisiin sonnustautumisen, 

Rotevat kengät, liukuesteet, paksun pipon ja heijastimet. 

 

Jonakin päivänä, jossain hyvin kaukana tulevaisuudessa 

Valon aika alkaa lyhentyä

Kesä hupenee, katoaa, värit kypsyvät

Eikä perhosmekolla enää tarkene.

Talvi kiertyy vastaan eikä anna armoa. 

Paksut tamineet on taas haettava kaapista. 

Sukset tarkastettava.

 

Kyllä minä sen tiedän. 

Mutta juuri nyt mietin, perhosmekkoa ja kevyttä paitaa.

Tänä päivänä, kun suvi on suloinen ja maa niin kaunis. 

 

Älkää muistuttako.

Kyllä minä tiedän.

Mutta ensin eletään kesä!

 




 

 

 

 

 

tiistai 19. toukokuuta 2020

Halataan!


Nähtiin Anjan kanssa kaupalla.  Pidettiin asiallinen turvaväli, kyllä. 
Mutta yhtä mieltä oltiin siitä, että halata pitäisi. Oikein lujasti. 
Se tekisi meille molemmille niiiiiin hyvää. 
Kyllä me vielä, kunhan tämä... 


Sitä sanaa ei enää edes tee mieli kuulla eikä sanoakaan. 
Sitä, joka vei meiltä läheisyyden ja kosketuksen. 
Hyvät kosketukset, niistä huonoista olisin luopunut mielelläni jo kauan sitten. 
Voiko inhimillinen kosketus olla huonoa? 
Voi se olla, valitettavasti. Tunkeilevaa, vallanhaluista, piittaamatonta. 
Onneksi ajatukset ja asenteet ovat siistiytyneet. 
Öykkäritkin yrittävät käyttäytyä. 
Elämä tasii. 



Kuljimme pienenä perheenä kevätpolulla. 
Meri kimmeltää, tuuli vie auringon lämmön mennessään. 
Kevät on oikukkain vuodenaika, tämä kevät on jo näyttänyt kaikki särmänsä. 
Luonto ei onneksi kursaile eikä ruikuta, se toteuttaa omaa suunnitelmaansa. 
Meidän tuulitakkisten on kuljettava mukana.  
Onneksi, sillä muuten me unohtaisimme. 



Poimittiin keväänkukkia kameralla, tavoiteltiin terälehtien valoa. 
Rantojen siivekkäät asujat olivat työn touhussa, valkoposkihanhien poikaset taapersivat vaaleanruskeina karvapalloina isompien mukana.
Pienuuskin on suhteellista: pikkuhanhet olivat mökkirannan sorsaemon kokoisia…
Joutsenet, lokit. 
  




Keräsin kevään valoa talteen. 
Taivas heijastui veteen tuhansina hopeisina kimalluksina. 
Kaislojen kulottunut kalpeus, edelleen uhmakkaasti pystyssä, talven tuolla puolen jo eläneet. 
Kevään valloittava viherrys.  
Elämä voittaa. 
Oraan määrätietoisuus, voima, joka nousee maasta. 
Liverrys peltojen yllä, kauriit, kurjet, rusakko. 

Halataan, varmasti! 
Oikein kunnolla! 





Kuvat Seurasaaresta ja Sammatista.  Kiitos Annille kävelyretkestä! 
Kuvat ja ajatukset voivat olla epätahdissa.  Niin voi joskus olla. 
Halataan silti, heti kun se on luvallista1 



torstai 7. toukokuuta 2020

Valo tulee takaisin


  
Valo. Kevään vastustamaton valo. Täällä se taas on. Kiitos, että tulit! 
Olkoon korona, olkoon tautinen aika, olkoon riskit ja vaarat.
Kevät on täällä, toden teolla. 
Valo on tullut takaisin. 
Valo ja ilo. 

Kerään pyykkejä narulta ja näen, miten vanha pyyhe kuultaa läpi, näyttää taivaan värin. 
Vanha pyyhe on elänyt kauemmin kuin minä. 

Kosketuksesta, käytöstä, pesuista, mankelista se on ohueksi hiutunut. Se taistelee hajoamista vastaan, uhmaa aikaa, näyttää, että vielä täältä tullaan. Mitä pienistä rei’istä, ne kertovat elämästä niin kuin rypyt tai harmaat hiukset. 

Tiedän, kuka on ommellut pyyhkeen. Palttina tuskin on ollut uutta, sillä pyyhkeen keskellä on huolellisesti tikattu katesauma. Reunat on päärmätty tarkasti, kaikki ompeleet ovat lankasuorat. Suoraan leikattu ja ommeltu pyyhe kuivuu narulla melkein sileäksi ja tottelee hyvin mankelia. Kangas on ehkä ollut vanhan pellavaisen tai puolipellavaisen lakanan reunaa. Ei hyvää pois heitetä eikä hylätä. Se saa palvella loppuun asti. Vieläkään ei ole aika. 

Raivaa, tee siivous, vie vanha pois, silmistä, ajatuksista, kulkemasta. Luovu muistoista, se on oikein, modernia. Suojelun ja hoivaamisen verukkeella ne, jotka ovat kuluneet, saaneet ryppyä ja nirhaumaa pintaan, on siirretty syrjään. Terveyden ja hyvinvoinnin nimissä. Eikä kukaan ajattele, millainen rikkaus eletty elämä ja muistot ovat. Käsin kosketeltavat, aidot, yhä uudelleen tarinoitansa kertovat. 

Onneksi poikkeustilakin alkaa hiutua, harsuuntua. Kontrolli vähenee, kukaan ei jaksa loputtomiin alistua, ei valvomaan, eikä valvottavaksi. 


Entä jos vanha onkin uusi normaali? 
Kun haluan viimeistellä vasta tehdyn neuleen, asettelen sen alustalle oikenemaan. Kastelen ja väännän tutun pyyhkeen ja levitän neulepinnan päälle. Märkänä kangas on painava, se pakottaa alla olevan villaisen pinnan kuosiinsa. Kun pyyhe on kuivunut, neule sen alla on muuttunut sopivan sileäksi.

Mikään muu ei toimi tässä tehtävässä yhtä hyvin. 
Nyt se on taas valmiina palvelemaan. 
Niin puhtaana, että kevät näkyy palttinan läpi. 




maanantai 22. toukokuuta 2017

Kevät? Kevät!


Tämä aika –  onko se vuoden- vai vuorokauden- ?
Kevät on täällä. Saattaapa se jatkua vielä huomennakin...

Levoton, oikukas ja ehkä juuri siksi rakastettava. Kun kevät vierailee, olemme käytettävissä. Altistumme auringolle, väreille ja tuulelle. Kritiikittömästi.


Kun koskaan ei voi olla ihan satavarma siitä, että kevät haluaa muuttua kesäksi eikä koskaan myöskään voi olla varma siitä, että mahdollinen kesä haluaa olla perinteisen mallin mukainen, lämmin, aurinkoinen, hellästi ja kohtuudella satava.

Siksi jokaiseen kevät- ja kesäpäivään on syytä tarttua, lujaa ja molemmin käsin.

Ruukkikylän raitilla riitti kulkijoita. Puukkopäivät, motoristien tapaaminen, ensimmäiset viikonloppuvieraat. Fiskars ei koskaan petä. 


Romanttinen silta oli saanut romanttiset kukkakoristeet se oli  yhtä kaunis edes ja takas. 
Voi, kuljetaanko taas sillalle, rakas!


Suuret puut olivat vasta aloittaneet vihertymisen. Vielä riitti aurinkoa oksien lomasta, loppukesän lempeät siimekset, pehmeät varjot vain lupauksina olemassa. 


Tornikellotalon terassilla ei vielä ollut tungosta, ainakaan päivällä.



Kotimatkalla katsottiin, kuinka mumminmökin pihamaalla loistivat kevään ensimmäiset kaihonkukat. 
Niiden sinisyyttä on jo ollut ikävä.







perjantai 21. huhtikuuta 2017

Huhtikuun tuuli



Avasin tiedoston yhä uudelleen. Suljin ja avasin taas.
Sanat jossakin, sanat ja aiheet kadoksissa.
Aivan kuin Heinrich Böllin runossa Meine Muse, muusa luopui kitsaasti sanoistaan.



Huhtikuu on kuukausista julmin, sanotaan. April is the cruellest month – onko T.S. Eliotin alkuteksti edes yhtä hyvä kuin suomennos? Pidän suomennoksen rytmistä enemmän. 
Oikukas kuin huhtikuu, on tapana sanoa.



Kiertelimme pääsiäispyhinä kylän peltoteillä ja poluilla, järveä ja maan kamaraa katsellen. Viileä tuuli pyrki puseron sisään, piti kiskoa pipo korville ja työntää kädet anorakin taskuihin, edes vähän lämpimämpään. Aurinkolasit olivat tarpeen, tuulta ja lopussa sadettakin vastaan, vaikka kameraan tarttuessa lasit on nostettava nenältä.



Viivyttelevän viileän kevään kulottuneet, vaimeat värit ovat kauniisti tasapainossa. Haalistuneet korret ja paljaat, harmaaoksaiset puut muodostavat harmonian. Järven pinnalla sulan ja jäätyneen veden muodostama kuvio, valkoinen lumi ja vapaa vesi. Rannat ovat sulat eikä kukaan enää pääse tekemään jälkiään sinne, missä vielä muutama viikko sitten oli hiihtolatu. Silloin kierrettiin rannan muotoja noudatellen.




Huhtikuu on taas erilainen. Lämpimän jakson jälkeen viimainen takatalvi, lumisade, jonka jäljiltä varjopaikoissa lumi säilyi iltapäivään asti. Kohta lämpenee, ensimmäiset leskenlehdet ovat jo. Sanatkin vähitellen versovat, muusa raottaa verkkaan kaappinsa ovea.




Kun perhekuntaan kuuluu kolme eri-ikäistä huhtikuussa syntynyttä naista, tämän ajanjakson oikullisuuden tietää ja tuntee perin pohjin. Krooninen uhmaikä jokaisella, ainakin pilvisinä päivinä. Kaikilla omat tapansa kiukutella. Aivan kuten kirjoittajan muusallakin. 

Ja silti: elämän tärkein valuutta, rakkaus säilyttää kurssinsa. Kaikissa tuulissa. Huhtikuu näyttää esimerkkiä. 

Tuulen jälkeen ilmestyy aurinko ja kaikilla on ihanaa.
Kun aloitin hitaan kirjoittamisen, taivas oli sateenharmaa, ränneissä kohisi.
Nyt kirkastuu.

Siinä se, kevään oikukas onni.


Runon Meine Muse löydät hakemistosta, klikkaa tunnistetta Heinrich Böll.  




sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Talvi luovuttaa


Lumen ote kirpoaa, rannat paljastuvat, pälvet laajenevat. 
Mennään kaatamaan koivu, joka kasvaa liian lähellä rantaa. Oksat on helppo kerätä jäältä, viedä odottamaan kesää ja silppuria.


Ulappa elää valossa, valo elää ulapan yllä. 
Pilvet liikkuvat lakeuden päällä, 
kirkkaus ja varjo vuorottelevat. 
Vielä se kantaa, mutta kuinka kauan?





Päivällä aurinko lämmittää kiviä ja talven kohmeisuus alkaa paeta niiden ympäriltä.
Kivien lomaan on kinostunut lunta, jäätynyt ja kinostunut. 
Kivien keskellä sulaa jähmettynyt aallokko.





Rannan tuntumassa näkee, kuinka tuuli on 
viskonut kaikkialle oksia ja lehtiä. 
Kun talvi on lähtenyt, kevättuuli vie roskat mukanaan.


Rantapolulla kohtaa vuodenajat. 
Syksyn lehdet, talven jäänteet, kevätlumen, 
joka kuluttaa vanhan pois.