Ensimmäinen on ihme, sensaatio, aarre.
Seuraavat ilahduttavat, lämmittävät.
Kevät ottaa vauhtia ensimmäisistä leskenlehdistä, vuokoista.
Maasta ponnistavat tulppaanit ja narsissit.
Keltainen perhonen tekee ison kaaren maan yllä.
Ei maa niin marto ollutkaan, kuin lumen jälkeen näytti.
Sitten ei enää olekaan kevät, vaan alkukesä, melkein kesä.
Kukkia kaikkialla, sinisiä, valkoisia, kaikkialla.
Ja varhainen valo herättää kesään, oikeaan kesään.
Valoisat päivät täynnä linnunlaulua, lyhenevät yöt, lämpimät päivät.
Teinit seikkailevat jo paitasillaan.
Vielä en uskalla paljain jaloin nurmikolle.
Valoa tulee lisää, joka päivä.
Unohdan talven, unohdan pakkasen, järkeviin vaatteisiin sonnustautumisen,
Rotevat kengät, liukuesteet, paksun pipon ja heijastimet.
Jonakin päivänä, jossain hyvin kaukana tulevaisuudessa
Valon aika alkaa lyhentyä
Kesä hupenee, katoaa, värit kypsyvät
Eikä perhosmekolla enää tarkene.
Talvi kiertyy vastaan eikä anna armoa.
Paksut tamineet on taas haettava kaapista.
Sukset tarkastettava.
Kyllä minä sen tiedän.
Mutta juuri nyt mietin, perhosmekkoa ja kevyttä paitaa.
Tänä päivänä, kun suvi on suloinen ja maa niin kaunis.
Älkää muistuttako.
Kyllä minä tiedän.
Mutta ensin eletään kesä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti