Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Vino horisontti korjautuu

 



Elämä on hetkittäin ollut kuin nopeasti räpsäisty 

kuva järvenrannasta.

 

Horisontti kunnolla vinossa ja tarkennus vinksisvonksis jossain, 

aiheen toisella puolella, edessä tai takana.

Sumuista tuhrua.


Ei vinosta kuvasta lattialle vettä valu, 

vaikka joskus siltä näyttäisikin.


Oikaisuliikettä silti tarvitaan,

toimivatko kuvankäsittelyohjelmat myös ihmisen mielessä?



 

Elämän horisontti on kohta taas suorassa


 

Ensin aloitettiin lukupiiri. Lönnrot-salin sinisävyisessä ja mahonginvärisessä miljöössä kokoontuvat Sammatin sivulliset ja selaavat sivujaan. 


On virkistävää lukea tekstiä uusilta – siis itselleni uusilta – kirjoittajilta, lukea ja pohtia yhdessä. Maailma on täynnä tärkeää luettavaa, mutta kaikesta luettavasta voi oppia ja oivaltaa. 

 

Ensimmäinen lukupiirikirja oli Pajtim Statovcin järisyttävä Bolla, vuoden 2019 Finlandia-voittaja ja arvostelumenestys. Ensimmäiset mielleyhtymät ja lukukokemukset Pajtim Statovcin kirjoista olen merkinnyt muistiin: https://sanataito.blogspot.com/2017/12/albania-albania.html


Bollaa ei siinä kirjoituksessa tietenkään ole. Kahden edeltävän elämyksen jälkeen Bolla ei heti samalla tavalla koskettanut. 


Pajtim Statovcin paletti on Bollassa synkempi, värit tummempia. Uuden lukukerran jälkeen näki selvemmin ankaran todellisuuden. Tarinoiden kertominen on tärkeää, myös raastavien tarinoiden. 

 

Karjalohjalainen Sirpa Tabet oli seuraava uusi tuttavuus. Punainen metsä oli tekijänsä esikoinen, mainostoimiston yhteyspäällikön matka menneisyyteen. Menneisyyden elämää kirjoittaja oli selkeästi tutkinut. Yhteyspäällikön arki oli entiselle grafialaiselle tuiki tuttua. 

 

Seuraavassa kokoontumisessa aiheena on Jussi Wahlgren ja Lohjan Casanova. Odotan mielenkiinnolla. 



Olemme Tampereen kirjeenvaihtajan kanssa pohtineet, miten mukavaa olisi, jos voisi saada omaan hyllyynsä kaikki, aivan kaikki tärkeät kirjat ja lukukokemukset. 

Kun ajatus liikkuu luettuihin, voisi poimia hyllystään jonkun ennen koetun ja palata siihen – kerrata vanhoja ajatuksia ja luoda uusia. Niin kuin nyt Bollaan. 

 

Olisi kunnolla lukuvaraa. Lukukokemus muuttuu, elämänkokemus tuo siihen omat sävynsä, tulkinta elää ja välillä pitää palata muistoihin, olla nostalginen. Täydellinen kotikirjasto, oiva tavoite, mutta saavuttamaton, ainakin meille molemmille. 

 

Kirjojen kaupallinen elämänkaari on jo niin lyhyt, ettei kotikirjastoa enää millään saa täydelliseksi: vaikka kirjakaupan lisäksi kävisi ahkerasti kirppareilla ja antikvariaateissa. Kirjaston palvelut ovat välttämättömiä, korvaamattomia. 

Muutama vuosi sitten, yrityskirjaa työstäessäni taisin olla ainoa muutaman taloushistorian opuksen käyttäjä kotikaupungin kirjastossa. Palautin kirjoja, sitten tajusin, että vielä niitä  tarvitaan, pitää tarkistaa tietty kohta, lainasin uudelleen. Aina ne hyllyssä odottivat, kun tarvitsin. Ovatkohan ne vielä siellä? 

 


Keravan kirjaston kirjallisuusiltoja oli jo odotettu, tautisen ajan striimaukset eivät ole korvanneet elävää puhetta. Keravan kirjastossa esiintyy kuukausittain kaksi mainiota haastattelijaa, tyylikäs humanisti Seppo Puttonen ja sanoissaan kirpeämpi Hannu Taanila. 

 

Syksyn kirjallisuusiltojen sarjan aloitti Seppo Puttonen, haastateltavanaan tamperelainen toimittajalegenda ja kirjailija Anneli Kanto. Osallistujamäärää oli vielä rajoitettu, mutta lähes kaikki tuolit oli varattu. Monta tuttua kasvoa joukossa, maskien takana, vakituisia kävijöitä. Ihanaa nähdä taas! Seuraavilla kerroilla enemmän? 

 

Anneli Kanto kirjoittaa historiasta, uusin romaani Rottien pyhimys kuvaa Hattulan kirkon seinämaalausten syntyä, keskiajan maailmaa. Olen vasta selaillut, lukukokemus odottaa, kirja on omassa hyllyssä. Tämän halusin omaksi, ehdottomasti, luettavaksi myöhemminkin. 

 

Historian kuvaaminen on menneeseen sukeltamista, lähteiden kautta yhä syvemmälle tarinoihin uppotuen. Haastattelu oli loistava: Anneli Kanto oli perehtynyt aiheeseensa ja osasi kertoa siitä eloisasti, tarinan pohjana on ollut paitsi syventyminen Hattulan kirkon kuviin, myös kirjallisuuteen.  Jokainen virke, jokainen äänenpaino on harkittu, kirjoittaja kertoi, miten oli miettinyt käsitteitä. 

 

Luvassa on lukemisen iloa ja syksyn edetessä uusia, kiinnostavia kirjailijatapaamisia kirjaston Pentinkulma-salissa, ennakkotiedot lupaavat paljon. 

 

 

Tänä vuonna on juhlittu ja yritetty juhlia Eeva Joenpeltoa. Sata vuotta kirjailijan syntymästä, aihetta juhlaan on, mutta kaikki tapahtumat eivät ole toteutuneet, pandemian takia.

 

Historian ironia on välillä julmaa: Eeva Joenpellon lapsuutta varjosti espanjantauti, satavuotisjuhlaa toinen pandemia. 

 

Lokakuun alussa järjestetään kirjallisuusseminaari Lohjan kirjastossa, rajoitusten vähitellen lieventyessä päästään perehtymään tuttuihin teemoihin. 


Aiheena Ettei varjos haalistu – yksi kaikkein mielenkiintoisimmista. Juuri sellainen kirja, johon on syytä palata aika ajoin.

 


Luvassa on paljon ja mielenkiintoista. 

Elämän horisontti alkaa taas olla kohdallaan. 




torstai 8. lokakuuta 2020

Ei se ole enää niin kuin ennen


Aloitin Mumminmökissä siivouksen. Aloitan yleensä kirjahyllystä, koska hyvin järjestetty kirjahylly luo kaikkein helpoimmin illuusion siitä, että päässäkin on joku tolkku. Yhden hyllymetrin verran on valmista.  

Minulla on ollut tallessa jok’ikinen joskus hankittu Parnasso. Ei ole enää. 

 

Ensimmäiset lehdet ostin vuonna 1967. Sitten tilasin vuosikerran, kirjakaupan jouluapulaisena tienaamillani markoilla. Seuraavat vuosikerrat olivat opiskeluajoilta, valikoima oli hiukan ontuva. Kaikkina vuosina ei ollut rahaa lehtien tilaamiseen ja siksi Parnasso oli käytävä lukemassa kirjastossa. Lehtien takakansista saattoi palauttaa mieleen muutot ja asunnonvaihdot, sukunimikin muuttui matkan varrella, osoitetarrat olivat tallella. Aikanaan keksittiin kestotilaus, eikä tilaus enää katkennutkaan vuodenvaihteeseen, lehtiä tuli ja tuli ja tuli.

 

Tuli työtä ja uusia ansaintatapoja, elämää, perhettä ja Parnasson lukeminen harveni ja vähitellen jäi. Survoin kotiin tulleet Parnassot kiltisti hyllyyn, mutta lopulta päätin lopettaa lukemattomien lehtien tilaamisen.  

 

Nyt on jäljellä vain nostalgiavarasto kaikkein vanhimpia numeroita, niitä, joiden avaamiseen liittyvät väristykset muistan edelleenkin. Uudemmat numerot solahtivat kirkonkylän jäteastiaan. 

 

Kuinka se saattoikaan olla niin ihana? Niin odotettu? 

 

Kuvaton, tiiviisti täyteen pakattuja sivuja täynnä oleva lehti, harvoin joku mainos (ei kai ne koskaan siihen pilvin pimein ilmoittajia ole saaneet), lähes ankea tai korkeintaan hillitty ulkoasu. Miksi juuri se sai sydämen pomppimaan ja ajankulun unohtumaan? Pääsin sisälle johonkin kiehtovaan, uuteen maailmaan, kirjallisuuteen ja kirjailijoiden työhuoneisiin. Löysin uusia polkuja lukemisen maailmaan. 

 


Parnasso on muuttunut, vai olenko minä muuttunut enemmän? 

Viisikymmentä vuotta (ja vähän yli) tekee tehtävänsä. 

 

Uusimpien numeroiden kansissa on kirjailijoiden kuvia. Minä en niiden entisten naamoja edes kaikkia tullut tuntemaan, sanat ja niistä syntyvät mielikuvat merkitsivät enemmän. Joskus kun näki jonkun kirjailijan elävänä, melkein hämmästyi: tuollainenko se onkin? Noin harmaa, noin arkinen, ei yhtään jättiläinen, niin kuin olisi luullut. Tavallisen kokoinen. 

 

Kaikki ei ole muuttunut. 

 

Himmeä paperi on tallella, samoin yksitotinen taitto. Mainoksia on muutama enemmän. Värit ovat ankeahkot, fontteja käytetty säästeliäästi, jokunen nelivärinen kuva. Artikkelit ovat kiinnostavia eivätkä ole, kaikesta en enää jaksa innostua. Luen varmaan vieläkin Parnassoa, mutta luulen, että jonkin aikaa mennään kirjaston varassa. Lehdet eivät ole enää sellaisia, että ne välttämättä haluaisi omistaa tai niihin yhä uudelleen palata. 

 

Kun selviän muista arkistokasoistani, on ehkä käytävä kirjojen kimppuun. Joskus. Kirjat ovat kavereita, mutta kaikki eivät ole samanlaisia sydänystäviä. 

 

Olen kai vanhentunut, tai ainakin vanhentumassa?  




 

torstai 11. lokakuuta 2018

MIten rakkaudesta puhutaan



Tulen kirjaston kirjailijaillasta. Aiheena oli Hannu Mäkelän muisto- ja surukirja Valo. Kirja, jota en ole lukenut ja jota en illan kirjamyynnistäkään tohtinut hankkia. Silti. 

Valo on kuvaus avioliitosta, joka päättyi ennen aikojaan. Rakastettu vaimo ja sielunkumppani kuoli liian nuorena, elämä jäi kesken. Kirjan aiheesta on ollut lukuisia artikkeleita lehdissä, onhan Hannu Mäkelä arvostettu ja kiinnostava kirjailija. Lehtien jutut jostakin kirjasta tai kirjailijasta eivät tietenkään ole sama asia kuin itse kirja. 

Mäkelän teksteistä olen pitänyt, akateemikon arvo ei ole tullut tyhjästä. Varmaan tartun vielä Valoon. 

Kun kaksi aikuista miestä puhuu rakkaudesta naiseen ja rakastumisesta, menen hämilleni. Kun silmiin nousee kyyneleitä, lavalla ja katsomossa, menen hämilleni. Paljas kontakti ylettyy ainakin kohdalleni, toiseen penkkiriviin, kaikkia yleisön reaktioita en näe tai osaa katsoa. Vakiokävijöitä, sali lähes täynnä, varttuneet daamit reilusti yliedustettuina. Ihanat kulttuuritädit. 

Tilanne muuttuu jotenkin luontevammaksi, kun puhutaan Venäjästä ja elämästä Venäjällä. Suuren naapurin asiat kiinnostavat. Virallinen tiedonvälitys ei kata kaikkea, luemme ja kuulemme johtajien ja viranomaisten tekemisistä, elämä näiden uutisten tuolla puolen ei nouse otsikoihin. Ihminen jää piiloon uutisten taakse. Kuva naapurimaasta voisi olla erilainen, jos ihmiset kohtaisivat toisensa ja tutustuisivat toistensa arkeen ja elämään. Olisiko siinä kuvassa enemmän rakkautta? 

Rakkaus on niin iso aihe, että siitä voi ja saa ja pitää puhua, avoimesti. Tarkoitan siis rakkautta, en seksiä tai erotiikkaa.  Syvältä sydämestä lähtevää rakkautta. Hannu Mäkelä kertoo rakastuneensa ensin sanoihin, kieleen, puheeseen. Sanataiteilijana hän varmasti hallitsee instrumenttinsa ja osaa sanoittaa sanoittamattomankin. Silti minua melkein ujostuttaa kuunnella, minua, joka olen jo isoäiti ja juhlin ehkä muutaman vuoden kuluttua kultahäitä. 

Rakkaus koskettaa. Rakkauden kosketuksessa ei ole mitään pahaa tai väärää. Silti. 

Rakkauteen liittyy paljon sanoiksi pukematonta, tunnetta, lämpöä. Asioita, jotka jäävät vain kahden ihmisen välisiksi ja joiden pitää sellaisiksi jäädäkin. Ulkopuolisella ei ole oikeutta arvioida toisten ihmisten rakkauksia eikä ainakaan tuomita niitä. 

Rakkaus on kahden ihmisen yhteinen pesä, suoja muulta maailmalta. 
Miten pesän ikkunaa voi avata niin, ettei lumous karkaa ja katoa?
Pitää varmaan lukea. 

Siltoja kahden maan välillä. Aasinsilta teemaan? 


maanantai 5. maaliskuuta 2018

Suku- ja kaupunkiromaani



Ne puhuvat itsekin välillä ankkalammikosta – nämä suomenruotsalaiset seurapiirit. Vanhaa rahaa ja vielä vanhempia sukuja, ehkä ne kestävät varmaan vähän muita paremmin myös pientä ironiaa.

Ankkalammikko tai ei, Kjell Westö on tehnyt invaasion kirjalliseen maisemaani. Kirja kirjalta pidän hänen teksteistään enemmän. Näistä aristokraateista, jotka juonen edetessä ja ajan kuluessa joutuvat kohtaamaan elämän yhtä paljaina kuin kaikki muutkin. Ihmiset, joiden törmäyksiä todellisuuden kanssa raha vaimentaa – eikä vaimenna.


Kjell Westö on sukujen ja sukupolvien kuvaaja. Nämä Rabellit, Langit, Mannerit, Widingit, Bexarit ja muut. Suvut, joilla kaikilla on tarinansa. Ihmiset, jotka kietoutuvat toisiinsa ja joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.
Mistä tällaiset nimet löytyvät? Todentuntuiset, uskottavat, silti ilmeisesti ei aivan autenttiset. Lukemisen edetessä ne muuttuvat uskottaviksi, siis lukijan tajunnan virrassa oikeiksi. Etunimet ja sukunimet linjassa keskenään.

Kjell Westö tekee huolellista työtä. Julkaisutahti on harkitun verkkainen tai ainakin verkkainen. Yksityiskohtiaan myöten tarkkaa kuvausta on ilo lukea, varmaan joskus hidas kirjoittaa. Tai ainakin luulen niin.


Kjell Westön kirjat eivät ole ahmittavan viihteellisiä. Joskus lukeminen on jätettävä hetkeksi, elettävä arkea, huokaistava, kunnes taas tekee mieli tarttua tarinaan. Kesken nämä kirjat eivät jää, siitä Westö osaa pitää huolen. Pienen tauon jälkeen niihin palaa, jatkaa lukemisen rinnalla kulkevaa pohdintaa elämästä ja elämänarvoista.

Marjatta Tapiolan Ilmarinen, Kalevalan inspiroima. Keravan taidemuseo Sinkan näyttelyssä, juuri nyt. 
Olen tietysti tarttunut muidenkin kuuluisien kirjailijoiden paljon mainostettuihin kirjoihin.
Pettynyt, kuinka nimekäs kirjoittaja kirjoittaa kepeästi, rallattelee samaa myyväksi osoittautunutta kaavaansa noudattaen lukutuotteen toisensa jälkeen. Nopeaa rahaa? Helppoa suosiota? Varman päälle? Takuuvarma humoristi? Kirjailija kirjailee kirjailemasta päästyään samaan tapaan kuin lahjakas näyttelijä tuhlaa taidettaan koheltaen sketsisarjasta toiseen. Lukija tai katsoja alkaa uskoa, ettei lahjakkuutta oikeasti olekaan, on vain satunnaisia onnenkantamoisia.
On kirjoittajia, joille jokin itselleni käsittämätön rima nousee liian korkealle. Lehtimiehenä aloittanut tiukan tyylin taitaja uppoaa kieleen, rönsyää ja runsastelee. Konstikas kieli on viimeistään muutaman kymmenen sivun jälkeen riesa, ei riemu. Herkut, hienot sanavalinnat ja muut kohokohdat eivät enää erotu ja lukeminen on työlästä.


Westö ei päästä lukijaa helpolla, mikä on varma klassikon tunnusmerkki. Silti, Westön nimi on brändi, johon voi luottaa, sillä tiedossa on aina hyvää proosaa, hyvin kirjoitettua perusepiikkaa. Pääosassa ovat aina ihmisten kohtalot, sensaatiot ovat sisällössä, kirjoittamisessa on aivan omanlaistaan hienovaraisuutta, sivistynyttä otetta. Kirjailijan äidinkieli on ruotsi, mutta hän osaa suomea niin hyvin, että pystyy valvomaan teostensa suomentamista. Ruotsin kieli on meille rikkaus, jonka soisi säilyvän, rikkaus jo Topeliuksen ajoista alkaen.

Lukija pääsee mukaan aikaan, sillä ajankuva on yksityiskohdiltaan tarkkaa. Kirjoissa ei ole lähdeluetteloita, mutta taustatyö on varmasti ollut melkoinen. Kirjoittaja on sisäistänyt tietonsa niin, että kaikki on luontevaa ja uskottavaa. Mitä syödään, juodaan, miten pukeudutaan – millaisia ammatteja ihmisillä on. Oman herkullisen lisänsä antavat keksinnöt ja innovaatiot, miten tekniikka tulee ihmisten elämään ja kuinka siihen suhtaudutaan.

Kaikilla Kjell Westön kirjoilla on päähenkilönsä, mutta tapahtumapaikat eivät ole pelkkiä kulisseja. Lukija kulkee tarkkaan kuvatuilla kaduilla, näkee talot ja puistot – sellaisina, kuin ne joskus olivat.

Elämän viivat lumella. Kirjoittamista vailla. 
Kjell Westö on mielikirjailijoitani. Yksi monista. Muitakin on, kauniin kielen mestari Samuli Paulaharju, Westön veroinen ihmissuhteiden ja miljöön kuvaaja Eeva Joenpelto. Mauri Sariola, jota joskus luen. Ei välttämättä viihteen, vaan ajankuvan takia, sillä ehkä Sariola ei varsinaiseksi epookkikirjailijaksi voi muuttua. Ja kaikki muut, Turuset, Hotakaiset, Tuurit, Katja Kettu.

Kun kertoo kirjahyllystään ja mieltymyksistään, kertoo ehkä itsestään enemmän kuin olettaakaan. Mutta sellaisia riskejä on välillä otettava.





torstai 14. heinäkuuta 2016

Proosallista


Edelleenkin on ihmisiä, joille lukeminen on perustarve. Onneksi. Onneksi, koska lukeva ihminen on ajatteleva, keskittyvä, uutta etsivä.
Mitä tekee ihminen, joka ei lue? Tyhmä kysymys, sillä en osaa vastata siihen. Viisas kysymys, sillä hyvä vastaus voisi olla avain lukemattomuuden syihin. Turha kysymys, sillä en koskaan ole saanut siihen kunnollista vastausta.
Kirjoja julkaistaan ja jotkut niistä löytävät lukijansa, jotkut markkinoinnin ansiosta, jotkut omilla ansioillaan, joskus jotkut kuin uhmalla.

Kirja on sesonkituote, jonka elinkaari näyttää lyhenevän koko ajan. Kukaan ei osta hapantunutta maitoa tai juoksettunutta kastiketta, mätänevistä tomaateista puhumattakaan. Meille lukijoille uskotellaan, että paperille painetun tekstin laita olisi samoin. Että sanat eltaantuisivat ja hajoaisivat atomeiksi ja homeitiöiksi, ellei niitä välittömästi, tuoreeltaan lueta. Kai ne kohta merkitsevät ajatuksiinkin parasta ennen -päivän.



Olen tänään ostanut kyläkirppikseltä Hemingwayn novelleja ja Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanin. Eilen poimin kirjaston vaihtohyllystä Tito Collianderia. Jos kaikki eivät ole kuulleet näistä kirjailijoista, se voi johtua siitä, että he ovat kuolleet, eivätkä edes ihan hiljattain. Uusia teoksia he eivät ole julkaisseet vuosiin, heitä ei löydä naamakirjasta tai viihdeohjelmista ja silti he ovat edelleenkin kunnon kirjailijoita.

Ellei kyläkirppiksiä tai antikvariaatteja olisi, ei juuri olisi toivoa saada näitä opuksia omakseen. Jonkun löydöistäni voin viedä kirjaston vaihtohyllyyn, sillä kaikesta ei ole pakko tykätä, mutta ei mennä asioiden edelle. Näillä kirjoilla ei ole palautuspäivää ja niiden hinta on vaatimaton. Aarteen löytää, kun avaa kuluneet kannet ja uskaltautuu lukemaan.

Mitä kuuluu tarinalle? Sille kertomukselle, joka syntyi iltanuotiolla, kun valo sammui taivaalta ja työnteko oli lopetettava. Iltanuotiolla vanhemmat viihdyttivät toisiaan ja  opettivat nuoremmilleen elämää. Miten kohtaavat puhe ja kuunteleminen meillä, onko hetkiä, joiden aikana niin kertoja kuin kuulijakin saavat, enemmän, lääkettä sielulle ja sydämelle.
Iltanuotio on vaihtanut väriään, se on lempeä lukulamppu, väreilevä kuvaruutu, valkokangas, äänentoistolaite, estradi. Kirjoitetun tarinan julkaisuformaatti ei enää välttämättä ole yhdeltä sivultaan yhteen nidottu nippu paperia. On tarinoita, joille ääneen lukeminen sopii paremmin kuin painettu sana, esimerkiksi Karo Hämäläisen huikea Nurmi-monografia Yksin. On kertomuksia, jotka liehuttavat kaunottarien helmoja ja miehustan volankeja ja dokumentoivat kampauksia ja helminauhoja – pitäisikö ne julkaistakin glossy magazine -formaatissa?

Kertomisen rytmi on muuttunut. Verkkainen sanonta väistyy, aiheettaan soutava ja huopaava kertoja joutuu pilkkomaan lukunsa lyhyemmiksi, proosakin tavoittelee rikossarjan rytmiä. Lukijalla on kiire ja eikä kirjoittajan ole sallittu anastaa lukijalta aikaa omille ajatuksilleen  enemmän kuin on pakko, vai onko?

Kirjallisuus on luokkia, kategorioita, sarjoja, genrejä. Jokainen teos on määritelty, niin, että lukija voi valita omansa turhia riskejä ottamatta. Tämä on viihdettä, tässä hehkuu romantiikka, täällä kuristaa sielua jännitys.



Menestyneimmät tekijät pääsevät myyntilistoille, mainoksiin, maineeseen. Tässä tuskin on mitään pahaa – on helppo valita varman päälle ja lukea suosikki – ellei terävinkin kynä joskus tylsyisi ja nokkelimmatkin juonikuviot alkaisi toistaa itseään. Konstaileva monimutkaisuus voi olla taiteellista, mutta se voi myös olla konstailevaa monimutkaisuutta eikä mitään sen kummempaa. Hyvin kirjailijoita on aina enemmän kuin kuuluisia kirjailijoita ja hiljaisemmillekin soisi enemmän näkyvyyttä.

Pidän proosasta, luen mielelläni hyviä tarinoita, joissa on sanomaa. Pidän kauniista äidinkielestä ja huolella rakennetuista kirjoista. Annan mieluusti yllättää itseni. Niin proosallista tämä on.


Miksi mietin sitä, mitä luetaan tai vielä enemmän siitä, mitä ei lueta? Mitä enemmän lukijoita on, sitä enemmän kirjoja julkaistaan, sitä laveampi kirjo ja paremmat selviytymismahdollisuudet sanataiteella.


Kuvituksena näkymiä Hangosta.