Ne puhuvat itsekin välillä ankkalammikosta – nämä suomenruotsalaiset
seurapiirit. Vanhaa rahaa ja vielä vanhempia sukuja, ehkä ne kestävät varmaan
vähän muita paremmin myös pientä ironiaa.
Ankkalammikko tai ei, Kjell Westö on tehnyt invaasion
kirjalliseen maisemaani. Kirja kirjalta pidän hänen teksteistään enemmän.
Näistä aristokraateista, jotka juonen edetessä ja ajan kuluessa joutuvat
kohtaamaan elämän yhtä paljaina kuin kaikki muutkin. Ihmiset, joiden törmäyksiä
todellisuuden kanssa raha vaimentaa – eikä vaimenna.
Kjell Westö on sukujen ja sukupolvien kuvaaja. Nämä
Rabellit, Langit, Mannerit, Widingit, Bexarit ja muut. Suvut, joilla kaikilla
on tarinansa. Ihmiset, jotka kietoutuvat toisiinsa ja joiden kohtalot
kietoutuvat toisiinsa.
Mistä tällaiset nimet löytyvät? Todentuntuiset, uskottavat,
silti ilmeisesti ei aivan autenttiset. Lukemisen edetessä ne muuttuvat uskottaviksi,
siis lukijan tajunnan virrassa oikeiksi. Etunimet ja sukunimet linjassa
keskenään.
Kjell Westö tekee huolellista työtä. Julkaisutahti on
harkitun verkkainen tai ainakin verkkainen. Yksityiskohtiaan myöten tarkkaa kuvausta
on ilo lukea, varmaan joskus hidas kirjoittaa. Tai ainakin luulen niin.
Kjell Westön kirjat eivät ole ahmittavan viihteellisiä.
Joskus lukeminen on jätettävä hetkeksi, elettävä arkea, huokaistava, kunnes
taas tekee mieli tarttua tarinaan. Kesken nämä kirjat eivät jää, siitä Westö
osaa pitää huolen. Pienen tauon jälkeen niihin palaa, jatkaa lukemisen rinnalla
kulkevaa pohdintaa elämästä ja elämänarvoista.
 |
| Marjatta Tapiolan Ilmarinen, Kalevalan inspiroima. Keravan taidemuseo Sinkan näyttelyssä, juuri nyt. |
Olen tietysti tarttunut muidenkin kuuluisien kirjailijoiden
paljon mainostettuihin kirjoihin.
Pettynyt, kuinka nimekäs kirjoittaja kirjoittaa kepeästi,
rallattelee samaa myyväksi osoittautunutta kaavaansa noudattaen lukutuotteen
toisensa jälkeen. Nopeaa rahaa? Helppoa suosiota? Varman päälle? Takuuvarma
humoristi? Kirjailija kirjailee kirjailemasta päästyään samaan tapaan kuin
lahjakas näyttelijä tuhlaa taidettaan koheltaen sketsisarjasta toiseen. Lukija
tai katsoja alkaa uskoa, ettei lahjakkuutta oikeasti olekaan, on vain
satunnaisia onnenkantamoisia.
On kirjoittajia, joille jokin itselleni käsittämätön rima
nousee liian korkealle. Lehtimiehenä aloittanut tiukan tyylin taitaja uppoaa
kieleen, rönsyää ja runsastelee. Konstikas kieli on viimeistään muutaman
kymmenen sivun jälkeen riesa, ei riemu. Herkut, hienot sanavalinnat ja muut kohokohdat
eivät enää erotu ja lukeminen on työlästä.
Westö ei päästä lukijaa helpolla, mikä on varma klassikon
tunnusmerkki. Silti, Westön nimi on brändi, johon voi luottaa, sillä tiedossa
on aina hyvää proosaa, hyvin kirjoitettua perusepiikkaa. Pääosassa ovat aina
ihmisten kohtalot, sensaatiot ovat sisällössä, kirjoittamisessa on aivan
omanlaistaan hienovaraisuutta, sivistynyttä otetta. Kirjailijan äidinkieli on
ruotsi, mutta hän osaa suomea niin hyvin, että pystyy valvomaan teostensa
suomentamista. Ruotsin kieli on meille rikkaus, jonka soisi säilyvän, rikkaus
jo Topeliuksen ajoista alkaen.
Lukija pääsee mukaan aikaan, sillä ajankuva on
yksityiskohdiltaan tarkkaa. Kirjoissa ei ole lähdeluetteloita, mutta taustatyö
on varmasti ollut melkoinen. Kirjoittaja on sisäistänyt tietonsa niin, että
kaikki on luontevaa ja uskottavaa. Mitä syödään, juodaan, miten pukeudutaan –
millaisia ammatteja ihmisillä on. Oman herkullisen lisänsä antavat keksinnöt ja
innovaatiot, miten tekniikka tulee ihmisten elämään ja kuinka siihen
suhtaudutaan.
Kaikilla Kjell Westön kirjoilla on päähenkilönsä, mutta tapahtumapaikat
eivät ole pelkkiä kulisseja. Lukija kulkee tarkkaan kuvatuilla kaduilla, näkee
talot ja puistot – sellaisina, kuin ne joskus olivat.
 |
| Elämän viivat lumella. Kirjoittamista vailla. |
Kjell Westö on mielikirjailijoitani. Yksi monista. Muitakin
on, kauniin kielen mestari Samuli Paulaharju, Westön veroinen ihmissuhteiden ja
miljöön kuvaaja Eeva Joenpelto. Mauri Sariola, jota joskus luen. Ei välttämättä
viihteen, vaan ajankuvan takia, sillä ehkä Sariola ei varsinaiseksi epookkikirjailijaksi
voi muuttua. Ja kaikki muut, Turuset, Hotakaiset, Tuurit, Katja Kettu.
Kun kertoo kirjahyllystään ja mieltymyksistään, kertoo ehkä
itsestään enemmän kuin olettaakaan. Mutta sellaisia riskejä on välillä
otettava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti