maanantai 5. maaliskuuta 2018

Suku- ja kaupunkiromaani



Ne puhuvat itsekin välillä ankkalammikosta – nämä suomenruotsalaiset seurapiirit. Vanhaa rahaa ja vielä vanhempia sukuja, ehkä ne kestävät varmaan vähän muita paremmin myös pientä ironiaa.

Ankkalammikko tai ei, Kjell Westö on tehnyt invaasion kirjalliseen maisemaani. Kirja kirjalta pidän hänen teksteistään enemmän. Näistä aristokraateista, jotka juonen edetessä ja ajan kuluessa joutuvat kohtaamaan elämän yhtä paljaina kuin kaikki muutkin. Ihmiset, joiden törmäyksiä todellisuuden kanssa raha vaimentaa – eikä vaimenna.


Kjell Westö on sukujen ja sukupolvien kuvaaja. Nämä Rabellit, Langit, Mannerit, Widingit, Bexarit ja muut. Suvut, joilla kaikilla on tarinansa. Ihmiset, jotka kietoutuvat toisiinsa ja joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.
Mistä tällaiset nimet löytyvät? Todentuntuiset, uskottavat, silti ilmeisesti ei aivan autenttiset. Lukemisen edetessä ne muuttuvat uskottaviksi, siis lukijan tajunnan virrassa oikeiksi. Etunimet ja sukunimet linjassa keskenään.

Kjell Westö tekee huolellista työtä. Julkaisutahti on harkitun verkkainen tai ainakin verkkainen. Yksityiskohtiaan myöten tarkkaa kuvausta on ilo lukea, varmaan joskus hidas kirjoittaa. Tai ainakin luulen niin.


Kjell Westön kirjat eivät ole ahmittavan viihteellisiä. Joskus lukeminen on jätettävä hetkeksi, elettävä arkea, huokaistava, kunnes taas tekee mieli tarttua tarinaan. Kesken nämä kirjat eivät jää, siitä Westö osaa pitää huolen. Pienen tauon jälkeen niihin palaa, jatkaa lukemisen rinnalla kulkevaa pohdintaa elämästä ja elämänarvoista.

Marjatta Tapiolan Ilmarinen, Kalevalan inspiroima. Keravan taidemuseo Sinkan näyttelyssä, juuri nyt. 
Olen tietysti tarttunut muidenkin kuuluisien kirjailijoiden paljon mainostettuihin kirjoihin.
Pettynyt, kuinka nimekäs kirjoittaja kirjoittaa kepeästi, rallattelee samaa myyväksi osoittautunutta kaavaansa noudattaen lukutuotteen toisensa jälkeen. Nopeaa rahaa? Helppoa suosiota? Varman päälle? Takuuvarma humoristi? Kirjailija kirjailee kirjailemasta päästyään samaan tapaan kuin lahjakas näyttelijä tuhlaa taidettaan koheltaen sketsisarjasta toiseen. Lukija tai katsoja alkaa uskoa, ettei lahjakkuutta oikeasti olekaan, on vain satunnaisia onnenkantamoisia.
On kirjoittajia, joille jokin itselleni käsittämätön rima nousee liian korkealle. Lehtimiehenä aloittanut tiukan tyylin taitaja uppoaa kieleen, rönsyää ja runsastelee. Konstikas kieli on viimeistään muutaman kymmenen sivun jälkeen riesa, ei riemu. Herkut, hienot sanavalinnat ja muut kohokohdat eivät enää erotu ja lukeminen on työlästä.


Westö ei päästä lukijaa helpolla, mikä on varma klassikon tunnusmerkki. Silti, Westön nimi on brändi, johon voi luottaa, sillä tiedossa on aina hyvää proosaa, hyvin kirjoitettua perusepiikkaa. Pääosassa ovat aina ihmisten kohtalot, sensaatiot ovat sisällössä, kirjoittamisessa on aivan omanlaistaan hienovaraisuutta, sivistynyttä otetta. Kirjailijan äidinkieli on ruotsi, mutta hän osaa suomea niin hyvin, että pystyy valvomaan teostensa suomentamista. Ruotsin kieli on meille rikkaus, jonka soisi säilyvän, rikkaus jo Topeliuksen ajoista alkaen.

Lukija pääsee mukaan aikaan, sillä ajankuva on yksityiskohdiltaan tarkkaa. Kirjoissa ei ole lähdeluetteloita, mutta taustatyö on varmasti ollut melkoinen. Kirjoittaja on sisäistänyt tietonsa niin, että kaikki on luontevaa ja uskottavaa. Mitä syödään, juodaan, miten pukeudutaan – millaisia ammatteja ihmisillä on. Oman herkullisen lisänsä antavat keksinnöt ja innovaatiot, miten tekniikka tulee ihmisten elämään ja kuinka siihen suhtaudutaan.

Kaikilla Kjell Westön kirjoilla on päähenkilönsä, mutta tapahtumapaikat eivät ole pelkkiä kulisseja. Lukija kulkee tarkkaan kuvatuilla kaduilla, näkee talot ja puistot – sellaisina, kuin ne joskus olivat.

Elämän viivat lumella. Kirjoittamista vailla. 
Kjell Westö on mielikirjailijoitani. Yksi monista. Muitakin on, kauniin kielen mestari Samuli Paulaharju, Westön veroinen ihmissuhteiden ja miljöön kuvaaja Eeva Joenpelto. Mauri Sariola, jota joskus luen. Ei välttämättä viihteen, vaan ajankuvan takia, sillä ehkä Sariola ei varsinaiseksi epookkikirjailijaksi voi muuttua. Ja kaikki muut, Turuset, Hotakaiset, Tuurit, Katja Kettu.

Kun kertoo kirjahyllystään ja mieltymyksistään, kertoo ehkä itsestään enemmän kuin olettaakaan. Mutta sellaisia riskejä on välillä otettava.





Ei kommentteja: