Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sinkka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sinkka. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. marraskuuta 2020

Miten Ruususen oikein kävi – Sinkan näyttely kertoo



Kaikissa satukirjoissa prinsessa Ruusunen herää sadan vuoden unestaan hehkeänä ruusunnuppuna ja nuori komea prinssi rakastuu oitis. 

Kerttu Horila näyttää meille, miten se oikeasti meni. Kyllä sata vuotta näkyy hiuksissa ja hipiässä, naamakin kulahtaa ja vartalo alkaa repsottaa. 

Samalla tavalla on käynyt Lumikille ja Peppi Pitkätossulle. Pepistä on tullut maailman vahvin mummo. Peter Pan on myös ravistunut, vuosikymmenet jättävät jälkensä. 



 

Keravan taidemuseo Sinkan syksyinen näyttely on otsikoitu Naisia, naamioita ja villiä luontoa. Näyttelyn tähti ja katseenvangitsija on Kerttu Horila, raumalainen keramiikkaveistosten tekijä. Esillä on myös maalauksia, Kerttu Horilalta, Samuli Heimoselta sekä kolmelta nuorelta taiteilijalta: Jenni Hiltuselta, Eeva Peuralta ja Elina Ruohoselta.  Satumainen, mielikuvituksellinen maailma on täyttänyt Sinkan kaikki kolme kerrosta. 



Samuli Heimonen on tehnyt komean uran. Heimosen eläinaiheet tulivat tunnetuiksi jo silloin, kun hänet oli valittu vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Myöhemmin Samuli Heimonen on ollut näkyvästi esillä muun muassa Taidekeskus Salmelassa. 




Samuli Heimosen sudet – jonkun mielestä ehkä myös koirat – katsovat suoraan, tutkivat, mutta ovat myös piilossa. Suden hahmo nousee vihreän sammalen keskeltä, metsän uumenista, vihreänä, kukkien peittämänä. Lampaat pakenevat puun alle, maiseman yllä leijuu suden katse, jonka erottaa vain, kun osaa katsoa riittävän tarkasti. 



Esillä on myös Samuli Heimosen piirroksia, susien kuvia, joille kaikille taiteilija on antanut kalevalaiset nimet – Mielikki, Ilmarinen, Tapio… Susia ilman tehosteita, loistavia luonnekuvia. 



Jenni Hiltunen maalaa vahvoilla väreillä, suurella siveltimellä, naisia, jotka esiintyvät, näyttäytyvät, katsovat katsojaa. Ilmeissä ja katseissa on näkevinään muistumia Helene Schjerfbeckin kasvotutkielmista, samalla tavalla pelkistetyn komeaa kuvaa, mutta modernissa kontekstissa. 



Eeva Peura työskentelee voimakkaasti, hänen voimansa on materiaalin pinnassa, paksuina, työstettyinä pintoina, satumaiset hahmot nousevat tummasta taustasta lähes kolmiulotteisina. 



Elina Ruohosen maalaukset ja Kerttu Horilan veistokset - dialogia Sinkan kolmannessa kerroksessa. 


 

Elina Ruohosen työt Sinkan yläkerrassa ovat ensisilmäyksellä raikkaita, ilmavia. Tarkemmin katsoessa nämä akryylille maalatut öljyvärityöt sisältävät tummia, kohtalokkaita sävyjä. 

 



Näyttelytilaa jaksottavat ja jäsentävät Kerttu Horilan keramiikkaveistosten hykerryttävät, aidon näköiset hahmot. Alakerran videohuoneen penkillä istuu arkinen naishahmo – onko historianopettaja tullut takaisin historiasta ja istahtanut näyttelyyn, kulahtaneessa jakussaan ja mustassa hameessaan? Jenni Hiltusen kuvien keskellä keskustelevat aikuiset ystävättäret, tennareissaan, kännykät käsissään. 




Kerttu Horila katselee kanssasisariaan lempeän huumorin lasien läpi. Hän näyttää rypyt ja kurtut, harmaantumisen ja ikääntymisen. Naistenhuoneen peilien edessä istuvat naiset ja ottavat juuri sen ilmeen, joka on kaikkein ihanin, sulokkain ja paras. Ilme, joka kestää yhtä kauan kuin peilikuvansa.




Naisten rinnalla seikkailevat satuolennot ja eläimet – tai eläinhahmoiset ihmiset. Kokoelma on runsas ja monitahoinen, sen äärellä voisi viettää aikaa. 





Veistokset kertovat rooleista. Miehen tai naisen rooleista. Siitä, miten ihminen näkee eläimen inhimillisessä roolissa. Siitä, miten paljas ihminen on, kun roolit on riisuttu pois. Rooleista, jotka jäävät päälle, vaikka olisi jo aika siirtyä uuteen, aikuisempaan vaiheeseen.  Ehkä Ruusunenkin on nainen, joka ei ole malttanut luopua nuoruudestaan? 

 

Onko Ruusunen traaginen vai huvittava hahmo? Maailmassa, jossa ihminen ei saisi koskaan ikääntyä, Ruusunen on muistutus siitä, että kaikki me vanhenemme. Omaa vanhenemistaan on vain välillä niin kovin vaikea katsoa suoraan silmiin. Eikä kenelläkään ole lupa nauraa. 

 


 


Sinkan näyttely on kokemus. Sinkan maksuttomat näyttelyesitteet ovat olleet aina hienoja, niin tälläkin kertaa, teoksia on taustoitettu hyvin ja tekijät esitelty. 

Sinkan näyttely on avoinna 10.1.2021 asti. Keravan Taidemuseo Sinkkaan voi tulla vaikka junalla, Keravan asemalta on lyhyt matka taiteen satumaailmaan. 

 

 

 

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Wardin keltainen ja kaikki muut värit


Rafael Wardin Kultaranta-sarjaa 

Aloitan kierrokseni yläkerrasta. En tiedä, mikä on oikea tapa, minulle taitaa olla luontevinta tämä, eteneminen kakkoskerroksesta kohti pohjakerroksen saleja. 

Katson taidetta, jään kiinni väreihin. Nainen on asettunut istumaan, neule käsissään. Ei neuletta, ei sen yksityiskohtia, vain naisen hahmo ja hahmoa hellivä Rafael Wardin keltainen. On hyvä lähteä liikkeelle Wardin heleistä väreistä. Taiteilijan katse tavoittaa puutarhan raikkaat sävyt, kesän ja Kultarannan. 

Neulova nainen, Rafael Wardin väreissä

Samalla tavalla lempeä värimaailma tulee uudelleen vastaan pohjakerroksessa, Göran Augustsonin abstrakteissa maalauksissa. Syyskaupunki, Jazzmuusikko – jokaisella teoksella on nimi, joka antaa viitteen tulkinnasta. Voisiko sen tulkita toisinkin? Mitä taiteilija siitä ajattelisi? 

Göran Augustson, syksyinen kaupunki 
Nainen imettää, tukee lapsen asentoa, keskittyy. Katson kuvaa, jään kiinni aiheeseen. Naisen otteessa on hellyyttä, äidillistä varmuutta. Noin meitä suuria ikäluokkia hoivattiin. Samanlainen hieman sisäänpäin kääntyneen ilmeen voi yhä uudelleen nähdä nuoren äidin kasvoilla, kun pieni ihminen tyyntyy nauttimaan läheisyydestä ja kasvulleen välttämättömästä ateriasta. Veikko Vionojan harmoniaa. 

Veikko Vionojan kuvaus äitiydestä
Katson oksia, niiden muodostamia kuvioita, katson värejä. Puista on esillä monta komeaa muotokuvaa, hongat miellyttävät eniten. Inari Krohnin honkapuu, samanlainen kuin petäjä lapsuudenikkunani takana. Katselin sitä usein, ennen unta. Yhä edelleen viihdyn paikoissa, joissa voin katsella puita ikkunani takana. Niiden ryhtiä, värejä, tuulen vaihtelevaa liikettä oksissa. 


Inari Krohn, puiden muotokuvia
Keravan taidemuseossa, Sinkassa on toukokuun alkuun asti esillä Rolando ja Siv Pieraccinin taidekokoelmaan kuuluvia teoksia. Kokoelma on laaja, 1600 grafiikanlehteä, maalauksia, piirroksia ja luonnoksia. Voi vain toivoa, että niitä esiteltäisiin tulevaisuudessa lisää. Keravan taidemuseo on saanut uskomattoman aarteen. 

Kaskipuron kuvaaminen epäonnistuu, kuvaaja tuppautuu mukaan. 

Grafiikka mielletään mustavalkoiseksi, jyrkkien kontrastien taiteeksi. Pelkistyneimmillään se sitä onkin – näyttelyn alussa, keskikerroksen pienessä kabinetissa on kokoelma Pentti Kaskipuron töitä, myös tuttuja sipuleita. Kaskipuro on mestari, mutta myös mestareiden opettaja, monet näyttelyn taiteilijoista ovat saaneet häneltä perusoppinsa. 

Elina Luukanen ja Alvar Aallon hieno Paimion parantola

Hannu Hyrskeen muotokuvia - nämä pitää nähdä, ei kuvata.

Taiteilija kohtaa toisen taiteilijan – eri tasoilla. Kaskipuro kohtaa oppilaansa, oppilaat mestarinsa. Elina Luukanen kuvaa Alvar Aallon elävää viivaa Paimion parantolan rakenteissa, Hannu Hyrskeen muotokuvat tuovat mieleen muistumia vanhojen mestareiden töistä. Inari Krohn kuvaa maisemaa, vanhojen mestareiden rakentamaa. 

Marjatta Hanhijoki 

Taiteilija kohtaa maiseman – Vionojan grafiikanledillä oleva esineiden levollisuus jatkuu Marjatta Hanhijoen hailuotolaisten ihmisten kuvissa, rauhallisissa, hetkeen pysähtyneissä. Joku poseeraa istuen, toinen on työntänyt kädet hiuksiinsa, kuin unohtuneena ajatuksiin ja tullut samalla kuvatuksi. Akvarellien, sisäkuvien, värit kertovat hiljaisesta kesäpäivästä, pysähtyneestä hetkestä, jolloin ainoa liike on pölyhiukkasten leijailu valojuovassa. 

Värikäs sarja Paul Osipowin grafiikkaa 
Taiteilija kohtaa värin: tätäkin on grafiikka. Paul Osipowin voimavärejä, Lars-Gunnar Nordströmin tarkkaan piirrettyjä, täsmällisiä pintoja. Jännitteitä, kontrasteja. 

Lars-Gunnar Nordström - ei ehkä ihan kaikkein tutuin käsiala

Paul Osipowin Ruotsalainen sarja palaa mustavalkoiseen, näyttää aiheella leikittelyn ja kokeilun. Tätä kokonaisuutta ei soisi pilkottavan osiin, ei ainakaan lähiöyksiön mittasuhteisiin. 


Alakerran saleissa viihtyvät Esa Riipan esineet, tutut, satumaiset, maisemaan asettuneet, melkein elävät. Vanhan maitokannun kuviot sulautuvat syyslehtiin. Kosketuksista, tuhansista pesuista hiutuneet kuviot, väsyneet niin kuin maahan pudonnut, loppuun palvellut vehreys. 

Esa Riipan maitokannu
Raimo Kanervan töissä on tutut aiheet, kukat, linnut, luonto, joka yllättää urbaanin. Onko siitä jo noin kauan, kun mestari lähti? 

Raimo Kanerva, tamperelainen mestari
Näyttely päättyy minun osaltani Juhana Blomstedtin ankaraan, tinkimättömään modernismiin. Jyrkkiin rajauksiin, hallittuihin muotoihin, kuviin, joista kaikki ylimääräinen on jäänyt pois. 


Hieno kokonaisuus, Keravan taidemuseo Sinkassa. Avoinna toukokuun alkuun. 
Muistan joskus miettineeni, miksi taidemuseo muutti Savion vanhan kumitehtaan varastohalleista keskelle kaupunkia. Olisiko Saviolla ollut enemmän tilaa? Ehkä, mutta hienosti tämäkin tila toimii. Ajankohtaisen, elävän museon paikka on keskellä kaupunkia, siellä, missä ihmiset muutenkin liikkuvat. 

Musiikkia taiteelle ja taiteesta
Onko kaupunki viidakko? Ei ehkä pieni, urbaaniksi kurottava radanvarsikaupunki. Mutta viidakkokin on kaupungissa, Juhani Linnovaaran luomana. Viidakossa elelee punainen käärme tai mato, utelias, humoristinen. 

Käykää vaikka katsomassa. 



torstai 27. joulukuuta 2018

Ihmemaassa, ihme maassa


Hassun hatruntekijän jäljillä.
Näistä nimistä te kuulette vielä. Nämä sadut te luulette tuntevanne, mutta tunnetteko sittenkään?
Joka on lukenut Grimm-veljesten satuja tietää, että kepeän sadunomaisen pinnan alla piilee syviä, synkkiä virtoja. 
Sadut eivät ole pelkästään lasten huvia varten, niitä ovat kuunnelleet kaikenikäiset. Sadut eivät ole vain viihdettä, niiden avulla on opetettu ja varoitettu. 

Keravan taidemuseo Sinkka sukeltaa satumaailmaan, otsikolla Liisa ihmemaassa. 
Sadunomaisin värein ja korostuksin maalatut ja veistetyt työt ovat kauniita, taidokkaita ja kiehtovia. Taiteilijat - suurin osa nuoria tekijöitä - jättävät näkyvän ja tuntuvan jäljen tajuntaan. 




Emma Ainala on maalari, armoitettu värinkäyttäjä. Hahmot ovat ihania, näin sanoo taiteilija itse esittelytekstissään. Kun hahmoihin ja asetelmiin syventyy, korean pinnan alta nousee esiin ankaria asioita, ahdistusta. Maalarina Emma Ainala on suvereeni, taitava. 





Ilona Cutts maalaa kuin vanhat mestarit, kuvissa on muistumia maailmantaiteesta. Yhdysvalloissa asuva taiteilija ottaa kuvillaan kantaa. Söpöys on pintaa, taidokkaasti maalattua pintaa, merkitykset niiden alla odottamassa löytäjää. 


Merja Haapala on muotoilija ja kuvanveistäjä. Pienet, lasitetusta posliinista tehdyt veistokset ovat esillä museon pohjakerroksessa. Pieniä kuvaelmia tutuista saduista, kuvia, joita on katsottava läheltä, syvennyttävä kuviin kuin iltasatuun. 




Mia Hamari rakentaa kuvansa puusta ja luonnon elementeistä. Puu, sellaisena, kuin se on metsässä kasvanut, muuttuu kuvaksi, paljastaa sisällään asuvan satuhahmon. Mia Hamarin työssä näkyy perinteinen kädentaito, puun osaaminen. Puukon tai taltan jälki on kuin siveltimenveto, kertova, puhuva. Kuvat kertovat metsän satuja, näiden kanssa voisi elää niin kuin metsän sylissä voi viihtyä. 


Kerttu Horilan keramiikkaveistokset ovat muotokuvia, hilpeitä hahmoja, satuolentoja, joskus groteskeja. Eläviksi väritetyt veistokset, kuin pysäytyskuvia. 


Saara Salmi kurkistaa Lewis Carrollin satumaailmaan, Liisa Ihmemaassa on totta niin kuin valokuva on, mutta myös satua. 



Kim Simonssonin käsiala on tuttua, taiteilija on kuuluisa jo maailmallakin. Nailonkuidulla päällystetyt, vihreät veistokset hohtavat, ne kertovat jostakin katastrofin jälkeen syntyneestä maailmasta, lasten vallasta maailmassa, josta aikuiset ovat poistuneet. 


Tommi Toijan työt museon pohjakerroksen tummissa saleissa, valtava Manneken Pis- installaatio ja hurjat veistokset – taidokasta, mutta myös kysymyksiä herättävää. 

Keravan Sinkka-museon näyttely on hienosti rakennettu, jokaiselta taiteilijalta on laaja otos töitä. Mutta vain vuoden loppuun asti, nyt ollaan viime tingassa liikkeellä. Seuraava näyttely on jo lähellä, varmaan hieno sekin, erilainen. 

Liisa Ihmemaassa on ollut suosittu, näyttelyn piti päättyä jo marraskuussa, mutta aukioloaikaa jatkettiin, vuoden loppuun asti. Olette ehkä huomanneet, että olen juuri se, joka kiukuttelee säännöllisesti ja ankarin sanoin, kun joku päivälehti kirjoittaa näyttelystä, joka OLI. 
Nyt syyllistyn itse samaan, anteeksi. En muka ’ehtinyt’ aikaisemmin, nyt tiedän, että jonkun lukijan voi olla vaikea ehtiä, vaikka aihe kiinnostaisikin. Sinkka on lyhyen kävelymatkan päässä Keravan rautatieasemalta, näyttelyn aukioloajat on varmaan hyvä ensin tarkistaa netistä.