Vuonna 2012 olin matkalla Koreassa, Soulissa. Asuin hotellissa, huoneeni oli 27. kerroksessa, ei siis ylimmässä. Näköala kaupunkiin, hyvä palvelu ja ystävällinen ilmapiiri.
Ensimmäisenä päivänä ajoin hop-on-hop-off kyydillä läpi kaupungin, katselin ja ihmettelin. Yhdellä kadulla morsiuspukuja, koko katu, liikkeitä vierivieressä, valkoista pitsivaahtoa sommiteltuna ihaniksi asuiksi. Toinen katu oli täynnä kameraliikkeitä. Ja sitten, katu, jolta ostaisin vaikka minkälaiset lenkkitossut, vaikka minkä väriset, malliset... Oranssia, punaista, roosaa, turkoosia, tossut kuin eksoottiset hedelmät, kaikissa maailman väreissä. Vähänpä tiesin.
Illan edellä lähdin naapurihotelliin, vielä korkeampaan, vielä hienompaan ja ihailin hotellin yhteydessä olevan tavaratalon vaaterekkejä. Taidokasta työtä, upeita värejä, miniatyyrikokoisia luomuksia. Jos joku olisi kysynyt, mitä etsin, olisin voinut todeta ’not my size’. Mikään niistä unelmista ei sopisi liian pitkälle ja paksulle vartalolle.
Not my size on kätevä selitys sille, ettei osta. Se on toiminut muuallakin, ennenkin.
Ei tarvitse myöntää, että luottokortti ei kaikkien herkkujen vingutusta kovin kauan kestä – vaikka Korean hintataso toki edullinen olikin.
Mutta ne lenkkarit. Miten olisi oranssi?
- Mikä on teidän kokonne?
- Ei meillä ole niin suuria, ei edes miesten osastolla.
- Eivätkä turkoositkaan ole yhtään isompia.
- Suurten kokojen osastolla on kokoa 38,5.
- Kiitos.
Seuraavana päivänä löysin kirjakaupan, joka ehkä oli maailman suurin tai Korean suurin ja jonka kirjat olivat niin kauniita, että ostin muutaman tuliaisiksi, vaikka tiesin, että saaja ymmärtäisi vain kuvat, kauniit kuvat. Viivyin kirjakaupassa puoli päivää, niin ihana se oli. Kun vihdoin vein ostokseni kassalle, myyjätär kyseli, mistä tulen ja miksi. Maksoin ja sain ostosten lisäksi lahjan: opaskirjan ja kartan.
Hotellin lähellä, kadulla, jolla oli toimistoja ja – ehkä – pankkeja, pukumiehiä parveili kadulla päiväsaikaan. Kaiken virallisuuden keskellä oli kiipeilytarvikkeisiin erikoistunut kauppa, ehkä toimistojen kiipijätyyppejä ajatellen?
Sieltä löysin sopivat lenkkarit. Ei niin hehkeän väriset, mutta tyylikkäät. Mukavat ja tukevat. Tein kaupat ja myyjätär palveli ystävällisesti, katsoi minua pitempään, keräsi selvästi rohkeutta ja sanoi:
- Haluaisin antaa teille lahjaksi urheilupaidan, mutta meidän koot taitavat olla teille liian pieniä. Loukkaannutteko, jos joudun antamaan teille miesten kokoa olevan paidan?
En loukkaantunut. Kerroin, että minulla on poika, joka varmasti olisi paidasta riemuissaan. Palasin hotellille ja mietin, miten kaikki saadaan mukaan, olin matkassa pelkillä käsimatkatavaroilla. En ainakaan enää voisi palata kirjakauppaan houkutusten ääreen.
Seuraavina päivinä katselin nähtävyyksiä, ihmettelin siistiä miljoonakaupunkia ja kävin kahvilla ja teellä. Korealainen kulttuuri on ihmisten välistä kulttuuria, monta kertaa sain pöytäseuraa, joka ihmetteli, olenko todella yksin liikenteessä. Olin, muutaman päivän kuluttua seuralaiseni tulisi omilta retkiltään kaupunkiin ja viettäisimme aikaa yhdessä. Mutta juuri sillä hetkellä, olin yksin. Ja mistä kaukaa? Suomesta? Missä se on? Ai Euroopassa?
Matka päättyi, pukeuduin uusiin tossuihin ja survoin tuliaiset ja ylimääräiset tuliaiset laukkuun. Sain vetoketjunkin kiinni. Läpäisin tarkastukset laukkua avaamatta (huoh!) ja päästiin kotiin.
Jokin aika sitten aloin ihmetellä, miksi rakkaat tossuni tuntuivat niin erilaisilta. Päältä katsoen ne ovat edelleen kunnossa, mutta pohjat olivat kuluneet tasaisiksi ja liukkaiksi. Luulen, että Korean koreiden tossujen tarina päättyy pian.
15 vuotta? Onko se nyt muka joku ikä vaatekappaleelle?
Pojan paitakin taitaa vielä olla käytössä?
