Näytetään tekstit, joissa on tunniste KIrmusjärvi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste KIrmusjärvi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. tammikuuta 2022

Loppiaisen lumilla

Puhdasta lunta ja talvisen metsän värejä. 

Loppiainen, kolmen Itämaan tietäjän päivä, on vietetty. Joulun juhlakaudesta siirrytään vähitellen kevääseen ja härkäviikkoihin. 

Joulu toi valon. Pakkaspäivänä Kirmusjärven jäällä talvi oli parhaimmillaan. 

Alkutalven lumisateisen taivaan aurinko loisti kuin tähti. 

 

Tähti taivahinen kerran
Tietäjät itäisen maan 

Johdatteli tykö Herran
Kirkkahalla valollaan
Häntä kunnioittamaan,
kiittämään, rukoilemaan.

 

Virsi 46 on Elias Lönnrotin kirjoittama, suomalainen loppiaisvirsi. Lönnrotille loppiainen oli tärkeä pyhä. Hän muokkasi ja suomensi muitakin loppiaisajan virsiä, mutta tämä teksti on kokonaan Lönnrotin käsialaa.

 

Sama tähti onpi täällä
Vielä nytki loistava,
Betlehemin vajan päällä
Välkkyvä, valaiseva.
Kirkas tähti taivahan
Meill’ on sana Jumalan.

 

Elias Lönnrot oli täysinpalvellut professori, uuttera eläkeläinen. Vuonna 1863 hänet oli valittu virsikirjakomitean jäseneksi, suomalaisen osaston puheenjohtajaksi. Vuonna 1865 Lönnrot julkaisi ensimmäisen sikermän Wanhoja ja Uusia Wirsiä Suomalaisen Wirsikirjan korjaamista warten. Tämä teksti on siitä kokoelmasta. Työstä virsien äärellä tuli Lönnrotin elämäntehtävä, jota hän jatkoi kuolemaansa asti. 


Kuulen usein, miten Kalevalaa ei lueta eikä ole luettu. Lönnrotin elämäntyöstä muistetaan vain Kalevala, vaikka jokainen suomalainen on joskus kohdannut jonkun Lönnrotin laatiman virren, käyttänyt hänen luomiaan sanoja. Elias Lönnrotin merkityksestä ja elämäntyöstä soisi kerrottavan laajemmaltikin.  


Sanasi valossa meitä,
Jesu armas johtele.
Tykös myöski eksyneitä
Harhateiltä saattele, 
Suo sen tähtes kirkkahan
Kaikin paikoin loistavan!

 

Elias Lönnrot oli sitoutunut lähetystyöhön, hän on ollut perustamassa Suomen Lähetysseuraa. Kirkas tähti oli niin vahva symboli, että se on ikuistettu Elias Lönnrotin hautapaateen. 

 

Idästä ja länteen asti,

Etelästä pohjolaan,

Auta, Jeesus armiaasti,
Sanas selvä saarnataan,
Niin kuin itse sääsit sen
autuudeksi kaikkien.

 

Vuonna 1862 Lönnrot oli muuttanut vaimonsa Marian ja tyttäriensä kanssa maalle, Sammattiin. Professorin perhe eli ehkä elämänsä seesteisintä aikaa Nikun talossa. Perheessä oli neljä suloista tytärtä, Maria, Ida, Elina ja Tekla. 


Teksti heijastaa isän toiveita tyttärien onnellisesta tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, joka ei saanutkaan toteutua. Mutta uhkaavat pilvet olivat vielä kaukana, kun näitä säkeitä kirjoitettiin. 

 

Käskit saarnata sanaasi

Kaiken maailman äärihin.
Suo siis Jesu armostasi
Tehtävän se meiltäki,
Suo myös Herra henkesi,
Siihen siunauksesi.

 

Loppiaispäivä tuo valoa ja aurinkoa maailmaan, joka taistelee pandemiaa vastaan. Kaunis talvipäivä kutsuu ulos liikkumaan, raikas pakkasilma virkistää. Valo puhdistaa mieltä ja sielua. Kirmusjärven jää on luja ja latu oivallisesti ajettu. On tilaa liikkua ja nauttia talvesta. 


Anna sanas valon paistaa,
Yli kaikkein kansojen!

Että pakanatki maistaa 
Saisit armon uutisen,
Lailla miesten viisasten
Luoksesi, lähestyen.

 

Elias Lönnrot oli koulutukseltaan lääkäri. Kajaanin piirilääkärinä hän joutui taistelemaan kulkutauteja vastaan, vaatimattomin keinoin. 

Maailmanlaajuiset pandemiat ovat tulleet mielikuviimme vasta myöhemmin, kun tiedonvälitys on laajentunut koko maailman kattavaksi. Kun seuraa uutisia, tuntuu ajoittain, kuin pimeyden valta ei ollenkaan hellittäisi.

 

Suo, että pimeyden valta
Viimeinki jo vaipuisi,
Että kansat kaikkialta
Kaikki kielet taipuisi
Sua Herra kiittämään,
Nimeäs ylistämään! 

 

Kevätauringon valossa, pilvipoutaisen päivän kirkkaassa valkeudessa on helpompi uskoa, että pandemia vihdoin voitetaan. Myös sanan keinoin.  


Auringonlaskun viimeiset säteet saavat taivaan ruusunpunaiseksi. 


Tämä teksti ei ole tieteellinen analyysi, vaan hiihtäjän ajatuksia. Ladulla ehtii pohtia. 

Virren teksti on poimittu Elias Lönnrotin Valittujen teosten osasta 4, sivulta 526. 

 

 

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Viides sanoilla piirretty kuva




Viides huoneentaulu, 
Aale Tynni, maailman runoilija

Aale Tynni (1913-1997) kirjoittaa siitä, millainen on maisema veden äärellä, millaista on kirkkaus, valot ja varjot. Järvi on monen runon elementti, mutta sitä ei aina edes runoissa nimeltä mainita – miksi tarvitsisikaan, ajatusten ytimessä on kokemus järvestä, vedestä. Tässä tekstissä aiheena on Kirmusjärvi, Kirmuistenjärvi, Tarinain lähde.

Kirmusjärven rannalla, Lehtiniemessä, Aale Tynni vietti elämänsä onnellisimpia aikoja, yhdessä puolisonsa Martti Haavion kanssa, yhteisenä tilana ja kielenä runous. Siinä, missä läkkiseppä kulkee niittuista rantaa, Aale Tynnin runoilijaminä peilaa tunteitaan ja tunnelmiaan järven pintaan. 

Aale Tynni on ollut paitsi lyyrikko, myös maailmanrunouden suomentaja. Eddan runot, Tuhat laulujen vuotta, Tulisen järjen aika, Shakespearen sonetit – Aale Tynni on  tuonut runojen maailman suomalaisten lukijoiden ulottuville. Siruja näistä runoista on jäänyt hänen omiinkin säkeisiinsä, niiden maailma on universaali ja samalla läheinen. 



Kirmusjärven rannalla, luisukallion kupalossa, niin kuin Reino Silvanto paikkaa kuvasi, on yksi lapsuuteni uimarannoista. Järveen liukuva kallioranta, Myllykylän yhteinen, jonka kivien sokkeloista löydettiin näkinkenkiä ja rannan kiviä. 

Viime talvena kiersin Kirmusjärven jäälle tehtyä latua ja katselin järveltä päin rantaan rakennettuja taloja ja huviloita, kaislaisia rantoja talviasussaan. Pieni Kirmunen on saanut rannoilleen monta kulttuurihistoriallisesti arvokasta paikkaa. Täällä ovat kirjoittaneet Eeva Joenpelto, Reino Silvanto, Haavion perhekunta, johon Aale Tynnikin kuului. Lokkalan huvilan nimekkäät vieraat, Emännyyskoulun kesien täysihoitolaiset, Hilja Haahti ja Aarne Anttila. 

Ylimyllyn tammi Myllyojan alkupäässä.

Kirmusjärven vedet laskevat Myllyojan kautta Lohjanjärveen, sieltä Mustionjokea pitkin Pohjanpitäjänlahteen. Sammatissa se on ennen antanut voimaa Ylimyllylle ja Alimyllylle, Lohjalla ja Mustionjoen ruukeissa on alkanut suomalainen teollisuus. 
Kirmusjärvi on osa kulttuurimaisemaa.

Myllyojan kuohuja. 


KIRMUISTENJÄRVI 

Aamu, Kirmuinen, 
järvellä leijuu usva,
repeillen, hiljaa kohoillen, 
ja tuuli vie sen pois.

Näen saarten pyöreät kuvat
vedessä hohtelemassa, täydellisesti piirrettyinä, 
ylintä kuusennirkkoansa myöten,
ja rannan tervaleppien alla vesi 
on syvän ja kuultavan vihreää. 

Uikku, pystyn kaulansa taivuttaen, 
sukeltaa, polskahtaa,
ja västäräkki,
pyrstöä viattomasti keikuttaa
laiturilla.

Salmesta alkaa 
viri ja liikkuu laajeten rantaa kohti,
tuuli yltyy, 
laineet läikähtävät ja saavat uudet värit, 
päivän värit: 
helmenharmaan,
lävitsekimaltavan kuin korentojen siivet, 
pintaa viistelevät. 

On ilta: järvi on tyyni
pilvet uivat, lumelta hohtaen,
ja vesi on läikittynyt,
kauniiksi niin kuin Caprin ympärillä:
ruiskukan väriä, orvokin ja ruusun
vieri vieressä, siellä missä 
aurinko liukuu Lammassaaren ohi
vajoten veden ja taivaan rajaan. 

Hämärä kattaa 
kaislat ja kurjenmiekat,
ja tervaleppien alla 
vesi on mustunut. 

Äkkiä yöllä 
taivaan aukko on auki
Ja maidonvalkea loiste 
laineille valahtaa – 
Selene!
Ja puut 
himmeän-harmaat vaahterat 
ja haavat joissa 
päivin on lakkaamaton viuhkan liike 
seisovat hievahtamatta, hengitystään 
pidättäen. 

Menen saunarantaan, 
ja Kirmuinen on valolla täyttynyt allas, 
syvältä-loistava.
Sieluun läikkyy 
aavistus ja valo, 
puheeksi puhkeamaton. 
Eadem nocte 
accidit ut esset luna plena –
kaislat kahahtavat, 
maasta ja järvestä nousee usva.

Aamulla jälleen 
tuulen henkäys halki maiseman: 
elämän hyöky, 
uikku ja västäräkki. 

Aale Tynni  1969




torstai 27. heinäkuuta 2017

Neljäs sanoilla piirretty kuva


Neljäs huoneentaulu ja akateemikon 
toinen minä

Kertovat, että läkkisepällä on esikuva, kansanmies, joka on asunut lähellä Haavion perheen Lehtiniemeä. Lindblad ei ollut hänen nimensä eikä hän ollut läkkiseppä, seppä kylläkin.

Akateemikko Martti Haavio (1899-1973) oli kansanrunouden tutkija, kansanrunousarkiston johtaja, mutta myös runoilija, alter egonaan P. Mustapää.

Oliko läkkiseppä Lindblad akateemikon vai runoilijan alter ego? Läkkiseppä on persoonallisuus, jonka kaltainen on jokaisessa kunnon kylässä, sellainen verkkainen ja taitava vanhempi herra – vilosoohvi. Halusiko urallaan akateemisiin korkeuksiin yltänyt akateemikko välillä olla kansanmies?

Haavion perheen Lehtiniemi on kauneinta Sammattia. Perheen kesäkodiksi se tuli jo ennen sotavuosia. Sotavuosina, kun Martti Haavio palveli rintamakirjeenvaihtajana, perhe oli talvisinkin Lehtiniemessä sotaa paossa ja lapset kävivät Myllykylän koulua. 


Haavion perhe on ollut mukana sammattilaisten riennoissa, juhlissa ja arjessa. Vapaa-ajan asukkaat, suvisammattilaiset, ovat merkittävä kontaktipinta pääkaupungin kulttuuripiireihin ja päättäjiin, heidän avullaan on saatu moni asia hoidettua joustavasti. Martti Haavion ansioata ensimmäisten vuosien Sampojuhlille saatiin monta arvostettua puhujaa ja esiintyjää. 

Leikkilän tien maisema kertoo talonpoikaiskulttuurista, jossa ihmisen käden jälki ja ihmisen työ näkyy. Peltoja, viljelyksiä, niittyjä, taloja. Kirmusjärven kaislikkoiset rannat. Tuomia, kriikunapuita, pähkinäpensaita, tammia. Paikkoja, joilla on pitkä historia. 

Suvut ja perheet ovat asuneet samoilla sijoillaan vuosikymmeniä, usein vuosisatoja. Joskus on vaikea suunnistaa, kun suuntaviitat edellyttävät paitsi maantieteen, myös historian tajua. Sen ja sen entinen paikka, sen ja sen entisen tuvan jälkeen. Nimiä on aina enemmän kuin virallisissa kartoissa ja ne ovat paljon ilmeikkäämpiä kuin viralliset nimet. Joitakin vuosia sitten saatiin kaikille teille omat nimet, mutta kuka sijoilleen juurtunut niitä käyttäisi, elleivät ne ole samoja kuin perinteiset.


Kirmusjärven niittuista rantaa - talviasussaan. 

Martti Haavion maisema tuntuu tutulta, se on tullut tutuksi paitsi lapsuuden kesistä Myllykylässä, mutta myös lapsuuden rakkaimmista runoista ja kirjoista. Kultainen aapinen ja monta kokoelmaa lastenrunoja, joiden miljöö on lempeä maaseutu. Vihreässä vihtametsässä asuvat Porsas Urhea ja muut satuolennot. 


ELÄMÄN  KAUNEUS


Tämäkin, kuten äskeinen laulu,
on laulu Lindbladin.
Hän menee järvelle kerran,
käy kokemassa merran,
saa hauen ja kaksikin,
ja kävellen niittuista rantaa
hän haukia vitsassa kantaa -
oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Lindblad kulkee.
Miten kaislikko tuoksuukaan!
Hän astuu kiven ääreen
ja uppoo puolisääreen
ja jatkaa vaellustaan,
ja saapas litkuu ja lotkuu
ja Lindbladin lanne notkuu -
oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Pellon luona
on pehko tuomien -
oi haju huumaavainen,
oi kauneus kaikki mainen
on yllä pehkon sen!
Nyt Lindblad tertun taittaa,
koreaksi rintansa laittaa -
oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Lindbladin terttu
on aivan suloinen.
Ei kertoa voi kieli,
miten hyvä on Lindbladin mieli:
hän kulkee laulaen
yli pehmeän ruohomaton,
Oi onni kuvaamaton!
Oi aamua sunnuntain!


P.Mustapää






lauantai 4. maaliskuuta 2017

Kirmusella, Kalevalanpäivän muistoissa




Suojasää, sumuinen taivas. Ilma on kääntymässä lämpöisen puolelle, mutta latu toimii, vaikka paikoin vettä tirskahteleekin. Edellisten päivien lumisade on silottanut järven pohjoislaidan jäätikköisiä kohtia. Aloitan Kalevalanpäivän viettämisen Kirmusen ladulta.

Lähtöpaikkana on kirkonkylän uimaranta, mistä reitti jatkuu kohti Luhdannokkaa ja Nokkapellon Nokkaa, rantaviivan kaarteita noudatellen, järven ympäri, vastapäivään. Tuttu väylä, tasainen konelatu alla. Se, että sade huomenissa syö ladun, on vielä tulevaisuutta, vielä pelkkä uhka, sääkartoille hahmoteltu.


Kirmuinen, Kirmunen, Kirmusjärvi on Sammatin suurin sisäjärvi, lapsuuteni Järvi.
Myllykylän rantaan ennätettyäni ihmettelen, miten pieni rannan palanen saattoikin riittää koko kylän lapsilauman hauskuudeksi. Aurinkoisina kesäpäivinä lähdettiin Myllykylän rantaan, uitiin ja oltiin rannalla yhdessä kylän lasten kanssa, kerättiin näkinkenkiä, kuunneltiin järven ääniä, aaltojen liikettä kallioista rantaa vasten.

Lapsuuden uimakaverit ovat aikuisia, isoja ihmisiä, useimmat elämänsä ruuhkissa, omilla teillään, Niemisen poikien autoja sentään näkee välillä kylällä. Niitä pitkiä tummakutrisia poikia oli monta enkä minä oppinut koskaan tietämään, kuka oli kuka, mutta Niemisen pojiksi ne helposti tunnisti – ja tunnistaa yhä.

Kirmusen rantaan on rakennettu mökkejä, enemmän kuin tekee mieli laskea. Tämä on haluttua seutua, lyhyen matkan päässä pääkaupungista, palveluja sopivasti lähellä. Rannan lähellä riittää pieniä tupia, komeita pytinkejä, tasakattoja, harjakattoja, piskuisia piharakennuksia. Vakituisia asumuksia ja lomapaikkoja. 

Lehdettömien puiden aikaan ladulta näkee rannalle asti ja samalla voi muistella aikaa, jolloin oli sallittua rakentaa melkein vesirajaan, osittain jopa veden päälle. Mökkinaapurit tuntevat toisensa ja on hyvä tunteakin, yhdessä pidetään huolta kesäpesistä ja valvotaan rauhaa. Vanhimmat mökeistä tuskin ovat talviasuttavia, ne ovat kesämökkejä eikä täyden palvelun vapaa-ajan asuntoja.


Kalevalanpäivän himmeän taivaan alla mietin, miten Kirmusjärvi liittyy Lönnrotiin – yksi professorin perheen kesäasunnoista, Mikkola tai Mikola lienee lähinnä paitsi Kirmusta, myös Silmeen lampea. Suurmiehellä on ollut suhde näihin järviin, tuskin on sattumaa, että hän halusi eläkepäivinään olla lapsuutensa maisemassa. Kuinka kaukana Haarjärvi tai Paikkari on ollut Kirmusesta, ennen liikennevälineiden aikaa? Oli totuttu kulkemaan ja askeltamaan – tuskin matkat niin pitkiltä tuntuivat.

Kirmunen on Eeva Joenpellon kotijärvi. Lapsuudenkoti, kauppa on kylätien varrella, kirjailijan piilopaikka ja työhuone rannan rauhassa. Eeva Joenpelto säilytti sammattilaisuutensa, palasi lapsuuden maisemiin ja kirjoitti täällä komeimmat teoksensa. Lukijana voi vain hämmästellä sitä, miten taitavasti hän osasi tunnistaa ihmistensä piirteet ja kuvata kohtalot.  



Ne, jotka tulivat Sammattiin Lönnrotin maineen innostamina, rakensivat tupansa järvien rantaan. Tuulentuvan huvilassa, korkealla mäellä  Reino Silvanto kirjoitti Sammatin historiaa. Lehtiniemen puiden katveessa on taiteen ja tieteen tyyssija: Martti Haavio muuttui P. Mustapääksi kaislaisia rantoja samotessaan. Haavion perheen kesäiseen elämään Sammatissa voi tutustua Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen tekstien kautta. 50-luvun tyttöjen kirje- ja  päiväkirjasikermät ovat täynnä aurinkoista ajankuvaa.

Kirmusjärvi on sen liepeillä eläneille todellinen Tarinain lähde, niin kuin Aale Tynni on järven sielun tiivistänyt. Aale Tynnin säkeissä soi järven kauneus ja valo, mutta myös suru ja syksyinen, rantapuita riepottava tuuli.


Sammattilaiset ja Sammattiin sitoutuneet kirjoittajat ovat kirjoittaneet Sammatista, ellei nimeltä, niin tunnistettavasti, tekstien takaa kuultavat tutut maisemat, kumpuilevan maaston rytmi ja peltoaukeiden levollinen hengitys. Kirmusen rannalla on monta muistamisen paikkaa. Montako järveä meillä suomalaisilla on, joiden rantoihin tutustuminen on samalla matka kansakunnan kulttuurihistoriaan – itse tunnen parhaiten Kirmusjärven.

Kun Kalevalanpäivä kääntyy iltaan, olen mukana sammattilaisten perinteisessä juhlassa. Ja kesken kaiken soitannon huomaan miettiväni, olisiko juhlakansaa pitänyt sittenkin  kannustaa suksille, työntämään sauvoillaan vauhtia ja kiertämään yhdessä kaikki järven mutkat ja sopukat. Opastetun hiihtoretken aikana olisi voitu kuulla reittiselostus ladun varrelle asettuvista kulttuurikohteista, raikas tuuli tuntunut kasvoilla ja katsoja olisi ollut jokaisella aistillaan mukana elämyksessä.

Suomi täyttää sata vuotta ja parhaat juhlaperinteet vieläkin enemmän. Jos juhla on perinne, tarkoittaako se, että se pitää viettää aina samalla tavalla, vanhan kaavan mukaan?
Muistoista jää päällimmäiseksi raikas tuuli…