sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Lisää ihania miehiä



Sydän oikein läikähti Kalevalanpäivän aattona. Osuttiin samaan kahvipöytään, herrasmiehet ja bloginkirjoittaja. 

Eikä runo väsynyt, eivät virret vierähtäneet. Juttua riitti. Kerrottiin tarinoita, lämpimiä muisteluksia ja myhäiltiin elämän ihmeellisyyksille hyvien herrojen kanssa. Muistaminen on lahja ja aarre. Muistojen jakaminen kun lisää pääomaa, ei kuluta sitä.

Kaakonkulman veikkoja, toinen kertoi, kuinka oma murre oli hukkunut maailmalle, enää ei mie ja sie sujunut niin kuin ennen ja siksi tutun murteen puhujien kuunteleminen aina elähdytti sielua. Oli siellä savolaisten Ameriikassa ennen ollut paljonkin karjalaisia, evakkoina tulleita, olivat asettuneet ja yrittäneet. Ja kieli oli elänyt, iloisena ja eloisana.

Muistoja oli kertynyt niin tytöistä kuin emännistäkin. Ja tutusta miehestä, joka oli kyllä mukava, mutta naisasioissa taitamaton: eihän se sillä vartalolla ikinä naista saa! Emäntiään herrat kunnioittivat ja kertoivat arvostavin sanoin siitä, miten molemmat olivat tehneet oman osansa perheen hyvinvoinnin puolesta. Yli neljäkymmentä vuotta yhdessä, tehkääpä perässä, nuoremmat. Seesteistä onnea, arjen kosketuksia.

Edettiin kevyistä aiheista vakavampiin, puhuttiin luottamusta rakentaen ja lopussa toinen alkoi puhua monumentista, jonka alle hänenkin taipaleensa aikanaan päättyisi. Metallimies ei puun tai kiven alle halua, metallista rakennettu muistomerkki oli jo odottamassa isoäidin haudalla, seurakunnan kanssa oli varmistettu hallintaoikeus. Kuvankin sain nähdä, nelivärikuvan, joka kulki mukana kuluneessa lompakossa.


Vuosirenkaita oli molemmilla yli kahdeksankymmentä. Toivottavasti elämänilo säilyy ja askeleet pysyvät reippaina. Ei sinne monumentin alle mikään kiire ole.



Kalevalanpäivänä mietin, miten totta ovat eepoksen viimeiset sanat. Pitkän elämän jälkeen voi jo katsoa taaksepäin ja nähdä, että jälkeä on tullut. Uusi väylä raivattu tulevien polvien tulla. Kiitos siitä.


Vaan kuitenki kaikitenki                                
la'un hiihin laulajoille,
la'un hiihin, latvan taitoin,
oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi,
ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille,
runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa.


perjantai 26. helmikuuta 2016

Muistoksi


Muistan hänet ja hänkin muisti minut, isäni tyttärenä. Tapasimme joitakin kertoja, aina yhtä sydämellisesti ja iloisesti. Muistan, miten arvostavasti hänestä aina puhuttiin.
Ilmoitus lehdessä kertoi, että pitkä päivätyö oli päättynyt. Suruviesti, mutta myös tieto siitä, että elämän luonnollinen kulku oli toteutunut.

Hienoa persoonaa kuuluu muistaa ja sellaisena yhä näen hänet, yhtenä esikuvista. Hillittynä ja hallitusti omaa linjaansa ajavana, todellisena diplomaattina.



Mutta, muistaminen. Hautajaisiin en pääse, adressille ei ole kuin yksi epävarma osoite. Läheisistä tunnen muutaman, sukulaisista en ainoatakaan. Hauras side on katkennut.

Muiston kunnioittaminen ei onneksi ole pelkkää ulkoisten muotojen noudattamista. Ja jokainen suru ja ikävä kantaa mukanaan omaa olemustaan. Muistaminen on sekä sielun liikettä että muodollista toimintaa.

On armollista, että surulle on olemassa käytännöt ja tutut tavat. Ajatustensa keskellä harhaileva osaa tarttua adressiin, sommitella kukkakimpun, sytyttää kynttilän, pitää puheen tai tehdä jotain, jonka tietää oikeaksi ja hyväksi. Jäähyväisillä on tapansa ja kulkunsa ja ne muodostavat ensimmäisten kaoottisten päivien ajaksi toiminnallisen tukirangan surevalle.

Muistolauseen etsiminen on mieluisa surutyö. Vaikka en kyseisestä sanasta pidäkään ja vaikka kerron sen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kyllä suru työstä käy, se uuvuttaa sielun ja ruumiin, mutta toisin kuin melkein mikä tahansa muu työ, sitä ei voi teettää toisella, tilata kustomoituna  pakettina tai ostaa avaimet käteen. Sitä ei voi siirtää toiseen aikaan tai paikkaan, ei ainakaan ilman seurauksia.

Muistolausetta etsiessä otan runokirjat esille, luen tuttuja ja uusia säkeitä, muistelen sitä, jolle sanani suuntaan. Tuttua vainajaa ja hänen läheisiään, joilla on ikävä. Selailen, palailen, muistelen, kirjoitan. Ilta siinä menee ja saa mennäkin, hyvää aikaa.

Muistan Eeva Kaarinaa ja hänen olemustaan, hyviä arvoja, joita hän toi minunkin elämääni. Olen ylpeä siitä, että sain tuntea hänet. Olen kiitollinen aidosta ystävyydestä, jota hän osoitti veteraaniveljilleen, arvokkaalle sidosryhmälleen.


Virret ovat vierähtäneet, runo väsynyt. Sielu on  siirtynyt ikuisuuteen. Pitkän päivän työ on valmis. Ja niin kuin Kalevalan runoilija todistaa, elämän ankara realiteetti on, ettei mikään ole ikuista. Pitkän elämän palkintona on rauha.

Sytytän kynttilän ja muistan.


Hevonenki hengähtävi
matkan pitkän mentyänsä,
rautanenki raukeavi
kesäheinän lyötyänsä,
vetonenki vierähtävi
joen polvet juostuansa,
tulonenki tuikahtavi
yön pitkän palettuansa;
niin miks' ei runo väsyisi,
virret vienot vierähtäisi
illan pitkiltä iloilta,
päivänlaskun laulannoilta?