Teatterikaupungissa

Eino Salmelainen, TTT:n ylivertainen ohjaaja. 

Isäntä ilmoitti lähtevänsä harrastamaan.  Ilmoittauduin mukaan. 

Kun aikataulu oli selvillä, otin yhteyttä Tampereen kirjeenvaihtajaan ja kutsuin itseni kylään. Kirjeenvaihtaja ilahtui ja lupasi kahvit. 

Tampereen keskusta on kaaos. Ratikkahuuma on vallannut kaupungin ja katuja avataan, suljetaan, kavennetaan, asemoidaan uudelleen ja vaikka mitä. Bussit kulkevat, mutta mihin ja milloin, se on toinen juttu. Melkein eksyimme menomatkalla, mutta tuttujen talojen katveessa osasin  kirjeenvaihtajan kahvipöytään. 

Koska kaupungin liikennettä ei ollut tuntea entisekseen, suunnistimme kaksissa tuumin Vapriikkiin ja Teatterikaupunki-näyttelyyn. Tuttua ja ihanaa, viihdyimme. 

Vapriikki on entinen Tampella. Tässä talossa oli tehtaanmyymälä. Eipä ole enää. 

Silloin ennen me asuimme Kauppalassa, Kutomon naapurissa. Sieltä käytiin teatterissa, Kaupungissa. Paunulaisella pääsi melkein teatterin ovelle – olipa kyseessä Tampereen Teatteri tai Työväenteatteri. Myöhäisellä vuorolla takaisin kotiin, kaupungin valojen keskeltä hiljaisempaan Kauppalaan. 

Isäni rakasti operetteja. Mahtavaa musiikkia, kauniita naisia, husaarien univormuja. Mustalaisruhtinatar, Erämaan laulu, moni muu. Myöhemmin, opiskeluaikana järjestin liput toisen teatterin Mustalaisruhtinattareen. Olihan sekin, mutta ne husaarien univormut oli vaihdettu frakkeihin, harmitusta. 

Sylvi Salosen mekko.

Eräänä uudenvuoden iltana äiti oli töissä naapurin juhlissa ja viipyisi myöhään. Isän kanssa päätettiin lähteä Kaupunkiin ja Työväenteatterin lippukassalle. Ellei lippuja saisi, mentäisiin Tammeroon, isä kahville, minä mehulle. Saimme kaksi viimeistä paikkaa, ensimmäiseltä riviltä. Ne paikat me muistimme vielä sittenkin, kun itse esitys oli jo unohtunut. 

Hamlet ja pääkallo. 

Koulutytön sieluun jäi lähtemätön jälki, kun Tapani Perttu esitti West Side Storyn Tonya. Kaija Sinisalo oli kelvollinen Maria, mutta Tony! Tony! Tonight! Olen nähnyt West Side Storyn oopperassa ja monta kertaa elokuvana – paras on ollut ensimmäinen kerta! Elokuvassa on parhaat tanssit, mutta teatteria ja ensimmäistä hurmiota ei voita mikään. 

Ainoa oikea.

Tampereella oli omat diivansa ja sankarinsa. Kaija Sinisalo ja Eva Gylden, tietysti Sylvi Salonen ja Elna Hellman. Tapani Perttu ja Seppo Mäki, Veijo Pasanen ja Veikko Sinisalo. Tuoreempia kasvoja olivat Juhani Niemelä ja Matti Viironen, Tuija Vuolle ja Tuija Ernamo  - vaikka eivät hekään enää ihan niin tuoreita ole. Vapriikin näyttelyssä oli kuvia ja roolipukuja, meillä muistoja. 

Katselimme Tampereen kirjeenvaihtajan kanssa näyttelijöiden kuvakavalkadia, muistelimme maalaiskomedioita ja surimme Tohlopin televisiotuotantojen hiipumista. Suomessa tuntuu nykyään olevan neljä tai kuusi näyttelijää, ne ovat mukana kaikissa, keskenään hämmentävän samanlaisissa sarjoissa. Kakkosen komedioiden valtteina olivat tuoreet kasvot, hauskat juonet ja kauniit maisemat. Eikä edes v-sanoja tarvittu.

Pieni näyttely täynnä isoja elämyksiä. Mainio paikka, tämä Vapriikki. Monta museota ja näyttelyä, ensi kerralla sitten. 

Joku harrastaja oli unohtanut tekopartansa ja peruukkinsa.

Kun isännän harrastus oli harrastettu, siirryimme sovittuun kohtauspaikkaan. Tampereen kirjeenvaihtaja jäi ratikkatyömaan keskelle, opettelemaan viikoittain vaihtuvia reittejä. Isännän kanssa löysimme Kuljun moottoritien ja pääsimme kotiin. 

Jos suuri suomalainen ratikkavillitys vielä etenee, joka niemennokkaan ja saarelmaan pääsee kaduille vedettyjä kiskoja pitkin.  Voinko minä silloin ajaa täältä ratakaupungista Helsinkiin ja nousta ratikkaan, joka vie keskelle Mansen sykettä. Vai miten tämän härdellin on tarkoitus toimia? 

Saisivat nyt kiskonsa ja katunsa kuntoon! 

Roineen teatterisuvun sukupuu.

Kipu korvaa ystävää

Ei, en ole kipeä. Minulla on kaikin tavoin hyvä. Mutta jostain on noussut korvamadoksi otsikon säe. Chisu, se, joka ei ole nuoruusvuosieni Kisu?

Olen pohtinut iäkkäiden tai sairauden kiusaamien läheisten elämää, viimeisiä aikoja. Muistellut ajatuksia ja asenteita. Katsellut vierestä, läheltä. Yrittänyt taas selittää itselleni, miksi niin on tai oli. 

Elämä ei aina ole helppoa eikä sitä varmaan helpoksi ole tarkoitettukaan. Kun ikää karttuu, jokaisella tuntuu olevan joku kolotus ja kivistys, joka nousee pintaan, kun hetki haastellaan. Kivusta ja ongelmista puhuminen on tärkeää terapiaa, vertaistukea, kipeiden asioiden ja ankarien elämäntilanteiden hallintaa. Joskus voi jopa saada hyvän neuvon, vinkin asiantuntijasta.    

Kipu – mikä tahansa kipu, paha olo, suru tai tuska – hallitsee elämää. Se vie ajatukset ja voimat, energiaa ei aina riitä maailman ja elämän ilmiöiden seuraamiseen. Sielu käpertyy tuskan ympärille. Ymmärrettävää, mutta surullista. 

Heikko itsetunto, alemmuuden tunteet, pelko syrjään jäämisestä, elämän tuomat pettymykset, kaikki ne ovat kivun kumppaneita. Osa tunteiden ja tuntemusten solmua, jota analysoin vain läheisenä, en ammattilaisena. 

Ollaan seurassa, puhutaan ja keskustelu alkaa edetä jonnekin kivun ja vaivojen ohi. Viekö se ajatukset pois kipeästä olosta? Vai nouseeko oma paha olo pintaan ja puheeseen? Älkää puhuko itsestänne, minä tarvitsen nyt lääkettä! Jos en ole paras, olen ainakin kipein! Huomatkaa minut! 

Jos kipu on osa elämää tarpeeksi kauan, siihenkin, ehkä, tottuu. Kipu etsautuu osaksi ajatusmaailmaa. Kipu alkaa todellakin korvata ystävää. Jos kipu otettaisiin pois, mitä jäisi jäljelle? Mistä silloin puhuttaisiin? Unohdettaisiinko ihminen, jos kivusta ei puhuttaisi? 

Läheltä nähty kipu sattuu, mutta nostaa toisinaan ylemmyyttä pintaan. Kyllä se siitä, yritä nyt vaan piristyä. Tee nyt jotakin, mene lääkärille, terapiaan, villasukkakerhoon vaikka! Jälkiviisaus voi olla samettiin ja silkkiin verhottu ase: näin ei olisi käynyt, jos olisit tehnyt niin kuin minä sanoin. Joka haluaa päteä, käyttää halukkaasti herkullisen tilaisuuden oman kilpensä kiillottamiseen. ’Hyvää tarkoittavat’ neuvot ovat aika usein lähtöisin juoruista, internetistä tai naistenlehdistä, tarkan kliinisen tiedon kanssa ne eivät aina edes ole etäisiä sukulaisia. 

Kukaan ei piristy käskystä, selviytyminen vaatii motivaatiota ja täsmätukea. Aina ei hyvä tahtokaan auta, on vain sopeuduttava. 

Vaivat ja sairaudet ovat monisyisiä eikä niiden vaiheiden puiminen kahvipöytäkeskusteluissa ole herkullinen palanpainike muille kuin sivullisille. Kivun tai sen syiden analysointi on kuin hyvä lääke, taiten ja asiantuntevasti annosteltava, harkiten käytettävä. 

Terveenä mietin, osaanko suhtautua lähimmäisen kipuun oikealla tavalla. Kuunnella, lohduttaa, ottaa osaa. Antaa itsestäni jotain, josta oikeasti on apua. 

Tyydyttäviä tai edes kelvollisia vastauksia minulla ei ole. 

Ehkä juuri siksi kirjoitin tämän. 

Loputon marraskuu

Marraskuu … juuri nyt, tätä kirjoittaessa, on kuukauden sadaskolmas päivä. Harmaa vuodenaika on syrjäyttänyt vanhan vuodenkierron. Loputtoman marraskuun sää ei tarjoa yllätyksiä, ei oikuttele. Vallitseva olotila on tuhruinen pilvipeitto. 

Sataa. Maankamara ei jaksa imeä vettä yhtä nopeasti kuin taivas sitä syytää. Joskus sade valaistuu lumeksi, joka viipyy hetken, muuttuu sohjoksi ja palaa sitten vetiseen olotilaansa. Kevättulvaa ei tarvitse pelätä, tulva on kohta jo täällä, tässä jatkuvassa marraskuussa. 

Kuka ostaisi sukset, kenellä on tarvis hankkia uusia talvivarusteita? 

Urheilupuiston säilölumista kasattu sakkorinki on jo aikoja sulanut, lorissut vetenä niihin samoihin uomiin, joista luonnonvettä joka syksy pumpataan lumitykkien puhallettavaksi. Kiertokulku toteutuu, aikataulu vain on uudistunut. 

Marraskuun keskeltä on onni päästä talveen, normaalitilaan, jossa helmikuu tuntuu, niin, helmikuulta. Lunta on metrin verran – vain hieman vaihtelevasti jakautuneena – mutta lunta se on, valkoista ja pakkaspäivän askelissa hauskasti narisevaa. 

Valmistautuminen – aina sama juttu. Tämä tai tuo tai ehkä nuo – pakkaaminen muistuttaa kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin erehdyttävästi evakkomatkaa ja maastamuuttoa, jotain peruuttamatonta. Vaikka sääennuste puhuisi pakkasesta, leutoon harmauteen tottunut sielu ei ota uskoakseen, että pakkanen voi tarkoittaa kylmää. Pakkanen voi tarkoittaa myös valoa ja tuulta, aurinkolasit siis mukaan. Pääasia on, että kaikki tarvittava on matkassa. Jos joku parseeli jää käyttämättä, ei se niin tuiki paha juttu ole. Päästään perille ja oikeaan tunnelmaan, jossain Napapiirin eteläpuolella sielu naksahtaa talviseen olotilaan. 

Valkoinen latu on vasta konetettu, väylä suorareunainen ja puhdas. Siellä ne taas ovat, tutut huurteiset hongat, pyryn valkoisiksi pieksämät, pitkä loiva liuku ensimmäiseen mutkaan, sitten hetken tasamaata ensimmäiseen risteykseen, alikulkutunneli ja siitä nousu. Latu on sähkökaapin nurkalla linjattu maantien yli, sitten se painuu taas maastoon ja ylikulkusillan muodostaman kinkaman jälkeen alkaa metsäisempi taival. 

Jänkhällä, suon tasaisella aavalla lumipyry leikkii ja tuiskuttaa ladun hetkessä umpeen, on suunnistettava muistin ja vähäisten maamerkkien mukaan. 

Osaan lähiladut melkein ulkoa. Tunnen melko hyvin etäisemmätkin reitit, olen päässyt juttusille väärtien kanssa, osaan arvioida voimani ja muistan huoltopisteet. Kartta on olemassa painettuna, melkein samanlainen taitaa olla muistissa. 

Pitäisikö maisemaa joskus vaihtaa? Miksi? 

Kotikaupungin urheilupuiston kolmen kilometrin latua ei tänä vuonna ole voitu edes tehdä. Aikaisemmin siellä on hiihdetty edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, otettu tuntumaa suksiin ja talveen. Jos se olisi ollut ainoa ladunpätkä maailmassa, olisin ajat sitten luovuttanut. 

Avaran taivaan alla on tilaa katsella, hengittää, kuunnella ladun suihketta, latuun iskevän sivakan pauketta, hiljaisuutta. Reittejä on riittävästi, niin paljon, että voi kiertää tuttuja kierroksia tai vaihdella suuntia. Reitit ovat tuttuja, mikä tarkoittaa myös sitä, että niille uskaltaa lähteä, yksinkin, huonommallakin kelillä, hämärissä tai poudalla. 

Parhaan sesongin aikaan vastaantulijoita on enemmän, nyt, hetkeä ennen sesongin alkua väkeä on harvassa, mutta useampi ehtii vaihtaa muutaman sanan, tervehtiä ainakin. Näillä reiteillä vastaantulijaan osataan asennoitua. Jonakin päivänä voit tarvita kanssakulkijan apua, älä siis ole turhan koppava. 

Päivän jälkeen tulee uupumus, hartioita kihelmöi, ristiselkää jomottaa, reidet kertovat rasituksesta, käsissä tuntuu. Elimistön tila on hiljainen moite: miksi et valmistautunut paremmin, harjoitellut. Miksi et niin tai näin. Niin, mutta kun… 

Ja mikä onkaan oleellista: uupua pitkän ja rasittavan päivän jälkeen vai olla ihan yhtä uupunut paljon lyhyemmän matkan jälkeen? Tätä suoritusta ei kannata mitata pituusmitoilla, mummohiihto on aikataidetta. Jokainen voimiensa mukaan. 

Illan edellä lämpiää sauna, lämpö hellii ja helpottaa. Uni tulee nopeasti ja vaikka ulkona leimuavat revontulet, olen jo unen ladulla. Olen lomalla, talven keskellä. 

Kotimatkalla seurataan lumen paksuutta. Perämeren lähellä se jo vajentuu, Keski-Suomessa muuttuu rekvisiitaksi, ei enää hiihtomaastoksi, Lahden jälkeen hupenee kokonaan. 

Aamuisin on ilmassa jo kevättalven tuntua. Ehkä se sittenkin vielä. 

Kuvat viikolta 6 Levin maisemista.