Näytetään tekstit, joissa on tunniste Salmela 2016. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Salmela 2016. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Mahdollisuus ja ainutlaatuinen tilaisuus


Tänään päätetään Guggenheimista. Toivon, että suomalaiset käyttävät mahdollisuutensa ja lähtevät rohkeasti mukaan maailmanlaajuiseen taidemuseoiden verkostoon. Tämä on tilaisuus, käyttäkää se NYT!  

Guggenheim on brändi, joka tunnetaan kautta maailman. Helsinki ei ole, vaikka ETYKin aikana sitäkin kokeiltiin. Siitäkin on jo aikaa. 

Guggenheimilla on jo nyt ollut stimuloiva vaikutus suomalaiseen kulttuurikeskusteluun. On alettu perätä sitä, miksi meillä ei tehdä omin voimin mitään vastaavaa. Ei siis ole tehty, on vain meuhkattu ja vaadittu. Jos meillä olisi oikeasti kipinää ja aloitekykyä, jotain vastaavaa olisi jo valmiina ja toiminnassa. 

Guggenheimilla on kokemusta näiden projektien rakentamisesta. Uskon, että siitä on hyötyä: me saamme, varmaankin aika lailla ajallaan ja sovituin kustannuksin. 
Minulla on sellainen etiäinen, että Guggenheimista ei tule uutta metrotyömaata tai atomivoimalaa, jos ammattilaiset pääsevät aloittamaan työt. Ikuisuusprojekteja meillä jo on riittämiin, kiitos ei, en halua niitä lisää. 


Suomalaiset designerit kaipaavat tuotteilleen markkinoita ja markkinapaikkoja. He tuntuvat odottavan, että joku niitä naps naps vaan, tulisi, perustaisi ja avaisi. Markkinoisi ja tiedottaisi. Lakaisi lattiat kuntoon...

Vastoin yleistä luuloa hyvä tuote ei myy itse itseään vaan näivettyy mainonnan puutteeseen. Hälyä ja kohinaa on kaikkialla enemmän kuin liikaa, mutta fiksut onnistuvat aina erottumaan. Luulisi designväellä tätäkin kapasiteettia riittävän. Luulisi. 

Tavallisen arkikuluttajan silmiin todellisuus näyttää toisenlaiselta. Tyhjää liiketilaa on hehtaarikaupalla ja kauppakeskuksia joka lähtöön. Muutama vuosi sitten perustettiin isoja, riemunkirjavia ostosparatiiseja pitkin peltoja, meteli ja markkinahumu oli valtaisa. Nyt kauppakeskusten käytävillä on tyhjää, ketjukaupat ovat vallanneet ne tilat, joissa alkuun oli designereita. 

Eikä kaupunkilainen ehkä sittenkään aja kymmentä kilometriä halvan maidon tai kahvitarjoilun perässä, kun läheltäkin saa ja samat ketjut ovat kaikkialla vastassa. 
Jos kysyntä ja tarjonta ei kohtaa, onko sekin Guggenheimin syy, vai pitäisikö valittajien sittenkin katsoa peiliin? 

Halutaan tapahtumia ja actionia. Lisää fanfaareja ja puuhamaita ja mitä niitä onkaan ollut, eikö aikaisemmista kokemuksista ole todellakaan opittu yhtään mitään? 

Haluan Tuuliviirin paikalle uuden Guggenheimin, joka on ammattitaitoisesti toteutettu ja markkinoitu. Minä haluan museon, jossa uutuudenviehätys riittää vuosikymmeniksi, näillä resursseilla se voi jopa onnistua. 

Mutta haluaisin myös, että suomalainen kulttuuriväki ja designheimo ja muu kansa lopettaisi narinan ja nurinan ja miettisi, millaista tarjontaa Guggenheimin rinnalle voisi perustaa. Ihan omaehtoisesti, yhdessä ja omin voimin. 


Avatkaa designin ja pikkugallerioiden kirjoma, hyvin opastettu reitti Eteläsatamasta Ateneumin kautta Kiasmaan ja HAMiin ja takaisin! Luokaa elämyksiä ja kertokaa niistä. Liittoutukaa Guggenheimin kanssa niin, että yleisö löytää teidätkin. Sillä se, joka tulee yhden taidemuseon takia kaupunkiin, katsastaa kernaasti muutakin mielenkiintoista. 

Mutta tehkää nyt jo se päätös ja lopettakaa ruikuttaminen!

Tekstiin liittyvät kuvat ovat eri vuosilta Taidekeskus Salmelan näyttelyistä. Salmela menestyy, sillä takana on yrittämisen henkeä, luovuutta ja markkinoinnin osaamista. Joka kesä lähden yhä uudelleen katsomaan, mitä ne nyt ovat saaneet aikaan. Ja tietysti, kaiken pontimena on suuri rakkaus taiteeseen. Kulttuurikierros Guggenheim – Mäntyharju?  






sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Lumpeet, heijastukset, valo - matkalla taiteeseen


Monet, Musée de'l Orangerie 
Kesä on oikukas. Säännöstelee lämpöä, ryöpyttää sadetta ja kääntää kuin hetken mielijohteesta selkänsä. Tuuli nostaa lyijynharmaat aallot, taivas on lähes uhkaava. Neulaset tummuvat ja hylkäävät heleytensä, puiden rungot ja oksat saavat teräksisiä sävyjä kylkiinsä, myrskypäivän valo on lohduton. Illaksi tyyntyy, aurinko valaisee maiseman ja kaikkialla on kirkkautta, lempeitä kultaisia heijastuksia.

Sen, joka haluaa maalata hetkien värit ja tunnelmat, pitää osata analysoida, millainen on veden harmaus, pilven hallava hohde. On osattava eläytyä auringon väreihin ja illan kultaisiin tunnelmiin. Taitava tavoittaa hetken kokonaan, sillä valo ja varjo ovat nopeammin vaihtuvat, eloisammat kuin mikään sivellin ja palettiveitsi. 

Musée de’l Orangerie on kuuluisa Monet’n lummelampien ansiosta. Kahdessa ovaalin muotoisessa salissa lumpeiden valot ja varjot ovat esillä juuri sellaisina, kuin mestari ne halusi nähtävän, kokonaisuuksina, joissa valo liukuu aamun sarastuksesta illan tummuuteen. Museon ovella on jonoa ja suurin ruuhka on lumpeiden luona. Paikalla on hiljaisuutta monella eri kielellä. Katseiden kohteena ovat lumpeet, veden tyyni liike, joka näyttää minä hetkenä tahansa jatkuvan.


Lumpeiden lumoon pääsee Taidekeskus Salmelan tämän kesän näyttelyssä. Salmelan nuori taiteilija 2016 on Johanna Lumme – kukka siis nimeltäänkin. Lumpeet ja rantamaisemat on maalattu taidokkaasti, pohjoismaisessa valossa, vahvoin sävyin. Johanna Lumme ei ole Salmelan ensikertalainen, Domanderin talossa on esillä myös viime vuonna ihastuttaneita eläinaiheita.

Johanna Lumme ja veden kukkaset. Taidekeskus Salmela 
Suomalaista rantamaisemaa tutkii myös Kia Taegen, entistä abstraktimmin, entistä pehmeämmin. Veneet, venevalkamat, valon kimmellys järven pinnalla. Edellisten vuosien Monrepos on vaihtunut järvimaisemaan. Hetket veden äärellä, valo ja seesteiset tunnelmat viipyvät kankaalla.

Kia Taegenin maalaus, Petri Ikosen veistos. Taidekeskus Salmela.
Maisemien lomassa viihtyvät Pekka Kauhasen ja Pirkko Nukarin veistokset. Nukarin pienet linnut ja Kauhasen leikkisät, sadunomaiset hahmot täydentävät maalausten viestiä. Ja jälleen kerran Salmelan ripustus – tai tapa rakentaa näyttely - ihastuttaa. Pieni varpunen oksallaan ikkunan edessä: kun ruutu avataan,  se lentää ulos, vapauteen. 
Pirkko Nukarin lintukansaa.

Pekka Kauhasen leikkiviä hahmoja. Taidekeskus Salmela.
Lintu kohtaa matkallaan ehkä pienen pronssimekkoisen olennon. Salmelan saleissa taiteen tilat ovat kodinomaiset: kuvat onnistuvat paremmin vaikka eivät täydellisiä olekaan. Joka etsii uutta seinälleen, pystyy helposti kuvittelemaan, miltä työ voisi näyttää omien ikkunoiden välissä.

Gustave Dorén Kristus astuu taivaaseen. Petit Palais.
 Monen kodin kirjahyllyssä on paksu, kuvitettu Perheraamattu, Gustave Dorén kuvin. Musta ja valkoinen Jumalan tuomio, mahtipontiset kuvat, jotka ovat muokanneet monen sukupolven ajan kuvaa pyhästä ja Pyhän kirjan hahmoista.

Pariisin Petit Palaisin seinällä kohtaan toisenlaisen Dorén, voimakkaan, myös väreiltään. Taivaaseenastuminen, köyhien Kristus – kuvissa on sävyjä ja draamaa. Sakraaliaiheet täyttävät näyttelytilan seinät, ripustus härnää pientä kameraa: korkealla riippuvien valtavien  taulujen linjat eivät toistu suorina, kuvat kaatuvat.


Juhlava näyttelysaki, Petit Palais.

Sakraalin kosketus tulee mieleen myös Maria Laineen alastonkuvista Salmelan päärakennuksen yläkerrassa. Utuiset hahmot voisi siirtää vanhojen mestarien maalauksien osaksi – vaikka näin ei ehkä tehtäisi oikeutta Maria Laineen ominaislaadulle, kuin kuiskaten kuvatuille hahmoille. Kaunista, hiljaista.

Maria Laineen maalaus, kuin  hiljainen kuiskaus. Taidekeskus Salmela.
Muotokuvan ytimessä on katse, katsojaan kiintynyt katse, vain harvoin kuvattava kääntää silmänsä muualle. Georges Claisin on ikuistanut Sarah Bernnardin kaikessa loistossaan, valkoisessa silkissä, plyymeissä ja kultaisen imukkeen kera. Jugendille ominaiset kaarevat linjat jatkuvat taiteilijan jalkojen juuressa lojuvaan lemmikkikoiraan asti, muotokuva on ajanmukainen asetelma, kokonainen kertomus.

Sarah Bernard, diiva. Petit Palais. 
Moderni muotokuva ei enää leiki asuilla tai viittauksilla ammattiin. Essi Peltosen mallit katsovat suoraan kohti, vaativina ja ehdottomina. Kuva pelkistyy kasvoihin, rekvisiitta puuttuu. Samanlaisia suoria katsekontakteja ottavat myös Ateneumissa syksyyn asti esillä olevat Alice Neelin muotokuvat, realismissaan vaikuttavat. Mitään ei enää peitetä plyymeihin, ei ehkä ole syytäkään.


Essi Peltosen puhuttelevia kasvoja.Taidekeskus Salmela. 
Muotokuvat pelkistyvät matkalla 2000-luvulle, samaan aikaan maisemiin tulee uusia elementtejä. Jenni Yppärilän kolmiulotteisissa maalauksissa talojen seiniin maalatut graffitit ovat jo osa visuaalisuutta, vaikka luonnossa graffitit jatkuvasti korvatutuvat uusilla.

Jenni Yppäriläm kolmiulotteinen maalaus. Taidekeskus Salmela.  

Antti Kettunen maalaa maisemia, joiden elementteinä ovat mainosvalot ja kyltit – sitä ne ovat, mutta konservatiivisen katsojan on pohdittava vielä kerran, ennen kuin iso keltainen M tuntuu hyväksyttävältä kuvan osalta. Maisemaan se on tullut, maamerkiksi, mutta sittenkin. 

Antti Kettusen perinteisempiä kuvia. Taidekeskus Salmela. 
Antti Hakkaraisen maisemissa kuljetaan kultakauden jäljissä, mutta lähestymiskulma on yksilöllinen, oma. Väritehosteet rikkovat harmoniaa, mutta myös alleviivaavat sitä.

Antti Hakkarainen kultakauden jäljillä. Taidekeskus Salmela, 
Alkukesän kuvia ovat tarjonneet Ateneumin, Kiasman, Pariisin ja Taidekeskus Salmelan näyttelyt. Sammatin Taideaitat on tänä vuonna tauolla.


Salmelan tarjonta on runsas, haastavampi ja vaativampi kuin viime suvena. Tekijöitä on enemmän kuin tässä on esitelty. Nuoret suomalaiset tekijät onnistuvat vertailussa kansainvälisten mestareiden kanssa, keinot ja kuvamaailma muuttuvat, mutta traditio ei katkea.

Kesä oikuttelee, kiusoittelee. Taide ei petä. 

Petit Palais.