perjantai 10. maaliskuuta 2017

Isä Jaakon sana ja saarna



Alussa… 
Jaakko Saari valittiin vaaleilla Sammatin kirkkoherraksi ja hän astui virkaansa vuoden 1989 alussa. Kirkkoherra asettui asumaan pappilaan ja pappilan autotalliin asettui keltainen Mersu, jolla Jaakko ehti ajaa miljoona kilometriä. Lähtösaarnan aikaan Mersu oli jo aristokraattinen ja oikukas autovanhus. 

En muista, koska tapasimme ensimmäisen kerran. En muista, millainen se tapaaminen oli, maalla on aina tapana jännittää, kun pitää ajatella kirkkoherran tapaamista ja kruusata hiukan.

Mutta kun tutustuimme paremmin, se oli lähimmäisenrakkautta lähes ensimmäisellä silmäyksellä.  Jaakko Saari on helposti lähestyttävä, joviaali persoonallisuus, joka osaa olla vakava ja joka osaa laskea leikkiä – aina tilanteen mukaan. Jaakko osoittautui myös mainioksi saarnamieheksi.

Sitten…
Toimimme sammattilaisissa järjestöissä – samanaikaisesti, rinnakkain – ja olimme – samaan työryhmään kutsuttuina – mukana kokoamassa pitäjänhistoriaa. 

Jaakko tuli paikkakunnan rientoihin, jatseista Piponius-seuroihin, kannustavana ja rohkaisevana. Juhlittiin Lönnrotia, juhlittiin kirkon 250-vuotista historiaa ja vietettiin Sampojuhlia. Piponius-seuroissa Esa Pethman säesti Lönnrotin virsiä saksofonilla ja Jaakko kokosi nimekkään puhujajoukon.


Jaakko Saarella oli myös toisenlaisia tehtäviä, välillä hän joutui jättämään seurakuntansa sijaisten hoitoon.  Väitöskirjatyötä, asiantuntijatehtäviä. Joskus muistan pohtineeni, olisiko hän sittenkin mieluummin uppoutunut tieteeseen. Ei se niin ollut – viimeistään saarnoja lukiessa kävi selväksi, kuinka tärkeä oma seurakunta uskollisine jäsenineen oli.

Jaakko Saari teki Sammatin seurakunnasta kulttuuriseurakunnan. Hän nousi saarnastuoliin ja puhui voimallisia sanoja. Hän tutki Elias Lönnrotin elämäntyötä ja erityisesti Lönnrotin virsiä. Lönnrotin tavoin hän oli mukana kirkon korjaustyössä, rakentamassa seurakunnalle tulevaisuutta. Työ virsien parissa jatkuu, eläkkeelläkin.

Luottamus…
Kesällä 2016 tapasimme Sampomäellä. Jaakko oli paikalla elämänkumppaninsa Irman kanssa. Jaakko otti puheeksi saarnakokoelman julkaisemisen ja pyysi mukaan työhön. Syksyllä sain haltuuni neljä jykevää mappia, täynnä puheita ja sanaa. Luottamuksen osoitus, josta en halunnut kieltäytyä, vaikka tehtävän laajuus päätä huimasikin.

Kannoin mapit työhuoneelleni, selailin niitä ja selailin, yhä uudelleen. Otin avuksi punaiset, vihreät ja keltaiset post-it –lappuset. Syksyn mittaan kansiot muuttuivat yhä hurjemman näköisiksi, kun saarnaliuskojen reunoilla lepatti värikkäitä lippulappuja, niihin huonolla käsialalla raapustettuna saarnan aihe. Olen aikaisemmin tehnyt joitakin koosteita sellaisista aineistoista, joita ei ole ollut lupa alleviivata tai muuten käsitellä, liimalappusista on tullut minun työmenetelmäni.

Saarnoja riitti, valinnan varaa oli. Samasta teemasta oli tarjolla useita variaatioita, joista saattoi valita koskettavimman, sopivimman. Mutta missä järjestyksessä tekstit pitäisi esittää? Tutustuin kirkkovuoteen kansankirkon verkkosivuilla ja opin, että jokainen kirkkovuosi on omansa, riippuen siitä, miten pääsiäinen vuodenkierrossa asettuu. Aloin vähitellen ymmärtää pyhäpäivien systematiikkaa ja löysin työkalun, jonka avulla sain valitsemani tekstit järkevään järjestykseen. Jokaisella sunnuntailla on oma Raamatun tekstinsä ja jokaisella sunnuntailla on naseva otsikko. Otsikoita on syytä kunnioittaa, sillä niiden avulla lukija voi paikantaa tekstit omaan kirkkovuoteensa.

Saarna ei ole mainos...
Mainonnan suunnittelija tietää kirjoittavansa tekstiä, jota kaikki siihen törmäävät eivät halua lukea – tai eivät ainakaan halua myöntää lukevansa. Jotta teksti houkuttelisi, on kirjainten lomaan rakennettava kiinnekohtia, koukkuja, joihin satunnainen selailija pysähtyy ja tarttuu. 

Se, mikä toimii myyntikirjeessä, ei kuitenkaan toimi saarnassa. Saarnaan ei voi lisätä väliotsikoita eikä hartaustekstiin voi raapustaa reunahuomautuksia KATSO!  Voit voittaa! tai piirtää tähtiä tai nuolia. Silti, saarnankin pitää palkita lukijaansa, saada hänet viihtymään.  

Miten korvata puuttuvat äänenpainot? Ratkaisin tilanteen jaksottamalla tekstiä erottuviin kappaleisiin ja nostin sisällön parhaita virkkeitä esiin tekstipinnasta kursivoinnin avulla. Tekstiä en muuttanut, sillä siihen ei ollut tarvetta. Teksti oli hienoa ja koskettavaa, se oli vain siirrettävä käsikirjoituksesta ladelmaksi, luettavaan muotoon.

Luottamuksen arvoinen?
Saarnavalikoima tai -kokoelma on valmis. Kirjaksi painettuna ja lähdössä maailmalle, lukijoille. Sain tehdä valintoja monien erilaisten tekstien välillä eikä yksikään niistä ollut huono. Valitsin kokonaisuuteen tekstejä, joiden uskoin kestävän aikaa ja monta lukukertaa. Ajankohtaisiin asioihin ja ilmiöihin puuttuvat, sinänsä hyvät tekstit sivuutin, sillä aika vanhentaisi niitä lisää, oli jo ehtinyt vanhentaa.

Kun tavoitteena oli ajattomuus, päivämäärät jätettiin pois kaikista muista paitsi avainteksteistä. Vaalisaarna, tulosaarna, lähtösaarna – ne on määritelty ja niiden kautta määrittyy Jaakko Saaren työ Sammatin sielunpaimenena.

Käsikirjoitus lähti luettavaksi, tehtiin korjauksia ja paino viimeisteli työn. Haikein mielin keräsin punaiset ja keltaiset ja vihreät lappuset tekstisivujen reunoilta, niputin kirjassa käytetyt tekstit omaan mappiinsa ja palautin aineiston sen kirjoittajalle, kunnioittaen.

Isä-Jaakon sana ja saarna  Jaakko Saaren kirja, joka julkaistaan hänen 70-vuotisjuhlassaan. Onnea!

Saarnatekstien kautta olen oppinut tuntemaan syvällisen, oivaltavan ja uskossaan tinkimättömän Kauko Jaakko Kustaa Saaren. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että sain tämän tehtävän, kiitollinen siitä.

Kirja on valmis ja nyt on lukijoiden vuoro.

Kiitos, Isä-Jaakko!



Ei kommentteja: