tiistai 25. heinäkuuta 2017

Toinen sanoilla piirretty kuva




Toinen huoneentauluista on Joutsenet

1900-luvun ensi vuosina ei kukaan vielä tiennyt mitään hakukoneoptimoidun selkotekstin tuottamisesta. Kirjoitusta, jonka avulla saadaan tai kuvitellaan saatavan lukija toimimaan tietyllä tavalla, tavoitteellisesti tai kirjoittajan tavoitteiden mukaisella tavalla. Maailmaan ei vielä silloin kaivattu köyhää ja synteettisen makuista puhetta. 

Suomalaiset olivat luomassa omaa kirjallista kulttuuriaan, rohkeat uudistajat veivät sivistystä ja kieltä eteenpäin. Maailmankirjallisuutta suomennettiin, suomalaiset kirjailijat loivat uutta. Syntyi sanataidetta, joka on sekä avartavaa että joskus vaativaa lukijalle. Tekstin tuottaminen oli vaativaa myös sen kirjoittajalle. Kulttuurin saavutukset loivat kieltä ja tukivat kansakunnan itsenäisyyspyrkimyksiä. 

Otto Manninen (1872-1950) oli suomalaisen runokielen uudistaja ja runouden tulkki. Manninen ja Eino Leino olivat kollegoita ja ystäviä.

Otto Manninen on kirjoittanut kuusi runokokoelmaa, kaksi niistä julkaistiin postuumisti. Ensimmäiseen kokoelmaan Säkeitä sisältyy myös huoneentaulun runo Joutsenet. 

Otto Manninen teki elämäntyönsä suomentajana – monet maailmankirjallisuuden perusteoksista ovat tulleet tutuiksi juuri Mannisen ansiosta. Heinrich Heine, Molière, Henrik Ibsen, Johann Wolfgang von Goethe ja Homeros, esimerkiksi. Kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg kirjoitti teoksensa äidinkielellään, ruotsiksi, yhtenä suomentajista on ollut Otto Manninen. Suomentajan työ on ollut vaativaa aikana, jolloin työvälineinä olivat omat opinnot, kokemukset opintomatkoilta ja humanistinen yleissivistys. Lähdeteoksia oli, jonkin verran. Sanakirjoja oli, kuinka paljon oli työtovereita, joilta kysyä? 

Otto Manninen on runoilijana kurinalainen, kielellisesti taitava ja – maskuliininen. Wäinö Aaltosen muovaama muistomerkki Mikkelin torin laidalla tavoittaa jotain oleellista siitä kuvasta, joka runoilijan teksteistä välittyy. Tiukka, sisäänpäin kääntynyt katse, ankaran vakava ilme. 

Otto Mannisen sanoilla on juuret arkaaisessa kielessä, hän rakentaa uusia sanoja pyrkiessään eksaktiin ilmaisuun, tarkkoihin runomittoihin. 

Mannista lukiessa tulee mieleen kysymys, johon olen joskus törmännyt: onko tämä sana oikea, onko se oikeasti, virallisesti olemassa? 

Ikään kuin kielessä voisi olla oikeita, virallisia tai vääriä sanoja – kieli on uusiutuva luonnonvara, orgaanisesti kasvava, rajat asettaa vain luovuus. Kieltä rakennetaan, korjataan, muokataan ja luodaan edelleen. Äidinkielen aseman vahvistaminen on edelleen tärkeää, mutta osittain eri syistä kuin vanhojen mestareiden aikaan.


Joutsenet viihtyvät järvellä, palaavat Puulalle joka kevät uudelleen. Joutsenten huudot kuuluvat kaukaa ulapalta jo ennen kuin linnut lipuvat esiin. Alkukesän harmaat poikaset sulautuvat veden valoihin ja varjoihin. Kun aikuiset joutsenet nousevat suurille siivilleen, lento on kiireetöntä, majesteettista. 



JOUTSENET

Yli soiluvan veen ne sousi,
ne aallon ulpuina ui,
kun aurinko nuorna nousi,
yöt pohjolan kun punastui.


Lumikaulat kaartehin ylpein
veen kuultoon kuvia loi;
povet aamun kullassa kylpein
ne outoja unelmoi.

Vaan joskus onnensa julki
ylen suuren ne joikuivat,
ja soinnut aalloilla kulki
niin aavistuttelevat

kuin hyminä huomenkelloin
salokappelin kaukaisen; 
ja aallot vienosti velloin 
ne kantoi kaikua sen. - 

Ne rauhassa souti ja solui
suven kerkeän kestämän,
jonot lummevalkeat jolui
syvän päällitse päilyvän. 


Kohos siiville kerran ne sitten,
suvi kun oli muistoja vain,
kukat laulavat lainehitten,
unet valkeat ulappain.

Ne matkasi päivän maihin;
viel’ loistava siipi loi
kuvan viimeisen alle kaihin,
mi aallon jo kammitsoi.  


Otto Manninen





Ei kommentteja: