Näytetään tekstit, joissa on tunniste Simo Hannula. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Simo Hannula. Näytä kaikki tekstit

tiistai 9. elokuuta 2016

Mestarin viivat




Taidegraafikko, professori Simo Hannula 12.3.1932–2.8.2016

Viivat, jotka piirsivät maailman rosoisen kauneuden näkyviin, ovat valmiit. Mestari ei enää tartu työvälineisiin.
Professori Simo Hannula on lähtenyt, jäljellä ovat muistot ja taideteokset. Simo on yhä keskuudessamme, kuviensa, ajatustensa, muistojen kautta.

Taiteen tie kulkee tunteen, ajatuksen, ilmaisun ja totuuden kautta elämään.


Muistan taiteilijan, jolla oli hiljainen, lempeä olemus. Ensimmäisestä tapaamisesta viimeiseen, aina yhtä ystävällinen.
Muistan verkkaisen, rauhallisen jutustelun, mestarilla oli aikaa, vaikka päiviin mahtui monta tuntia yksinäistä puurtamista. Silmissä tuikki huumori ja elämän ymmärrys, samat sävyt, jotka löysin Simon kuvistakin.

Varttuneempi taiteentekijä osaa jo asettua oikeaan asentoon, jos aurinko sattuu päälle paistamaan tai jos myrskyn myllerrys yllättää.



Sammatin kodin ja ateljeen ilmapiiri kiehtoi ja kutsui katselemaan, kaikkia yksityiskohtia ei kerralla edes hahmottanut. Vanhat kellot, kauhat ja kapustat, jotka täyttivät ateljeen ja aittojen seiniä ja kattoja. Kauniit käsin tehdyt esineet, joihin aika ja ihmisen kosketus olivat patinoituneet. Sopusointu.
Jokainen ateljeen pöydän ääreen kootuista tuoleista oli omanlaisensa, erilainen, vanhojen talojen peruja kaikki.
-   -    Mutta eiväthän takapuoletkaan ole samanlaisia, tiesi isäntä.
Vieraille löytyi viihtyisää tilaa.

Ystävä on kultahippu kämmenellä, jota on taiten pideltävä, jottei se häviä maailman tuuliin.


Yksi ensimmäisistä tapaamisistamme oli haastattelu. Kävelimme pihamaalla, Simo esitteli  puutarhaansa, vadelmia ja aroniapensaita, kertoi vanhan vaarinmökin laajentamisesta taiteilijakodiksi, Koiranpoika koko ajan kintereillä. Puhuimme, tein muistiinpanoja, pysähdyimme juttelemaan saunakamarin penkeille ja puhuimme lisää. Koiranpoika puski päätään syliini, vaati taukoa kirjoittamiseen ja niin sain luvan rapsuttaa isoa irlantilaista.
Kun Koiranpojan aika päättyi, tuli vilkas ja virkeä Vili, joka ei paljon vieraista piitannut. Mutta koira piti talossa olla, isännän lähin työtoveri.

Kaikki hyvä vaatii vaivannäköä ja rakkautta.


Ateljee Hannulasta tuli nopeasti osa sammattilaista kulttuuria. Taideaittojen kesänäyttelyt olivat aina tapaus, taiteen ystävien vaelluskohde. Taide valloitti, mutta myös kauniisti entistetyt aitat olivat elämys, pehmoinen pihanurmi, jolla olisi voinut vaikka paljain jaloin astella.
Kun Simon voimat alkoivat hiipua, Pekka elvytti kesäisen näyttelyperinteen. Vilin seuraajana jatkoi uusi ateljeekoira, nyt Pekan perheestä.

Ihmisillä ei olisi varaa olla häijyjä, mutta silti niin monet elävät yli varojensa.


Eräänä syksynä paikallislehteen ilmestyi ilmoitus. Kohderyhmänä olivat sorsat, joille Simo lupasi jahtikauden ajaksi turvallisen pakopaikan pihalammeltaan. Luonnon ja eläinten ystävä halusi puolustaa pienempiään. Kaikkea maailmassa tapahtuvaa ei Simokaan hyväksynyt, miehuuden kuvissa protestit näkyivät tummina sävyinä.

Aarteina talletan muistot ja kuvat, jotka avaavat ikkunoita sydämeen. Mestarin viiva elää, lempeissä kuvissa, kirpeissä kannanotoissa, ajattelemaan haastavissa abstrakteissa sommitelmissa, elämässä.
Kiitos, Simo!



Aforismit on poimittu Simo Hannulan näyttelyluetteloista.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Kesä on taidetta varten

Eeva Tervalan kukat, Juan Antonio Muron maalaamat juuret. 
Ateljee Hannulan pihamaalla tavataan tuttuja avajaisvieraita. Taidekeskus Salmelan nurmella kirmaavat Tiina Torkkelin hevoset ja Hannele Kylänpään Kettu vartioi sisäänkäyntiä.


Tämä on oivallinen taidekesä. Ateljee Hannulassa nautitaan mestari Simo Hannulan tarkasta viivasta, jäljittelemättömästä ja omanlaisestaan, Pekan grafiikasta. Torniaittaan on rakennettu Eeva Tervalan ja Juan Antonio Muron luonnonläheinen kokonaisuus.

Piikojen aitassa värit keskustelevat.

Piikojen aittaa hallitsevat Elina Tammiranta-Summa ja Pertti Summa. Kahden tekijän  töiden välillä on hedelmällinen dialogi, luonnonläheistä viivaa ja värejä ja ankaran kurinalaisia öljyväritöitä.



Taidekeskus Salmelan avaus on vauhdikas, 

Tyylikäs Marika Mäkelä. 

Mikä tekee taidenäyttelystä elämyksen? Miksi tänä vuonna tuntuu siltä, että kaikki on kerrankin muuttunut edukseen? Eivät työt, ei miljöö, eivät tunnetut ja arvostetut nimet, vaan näiden kaikkien yhteisvaikutus, klangi. Ripustus, joka osaa kuunnella teosten viestejä.


Salmela on raikkaampi kuin aikoihin. Tekijät ovat uusia, tutuiltakin on esillä uutta, hienoa otetta. Marjatta Tapiola ja Marika Mäkelä hallitsevat päärakennuksen alakertaa. Marika Mäkelän teoksissa kimaltaa ja säihkyy ja sielussani asuva pikkutyttö kiinnostuu töistä niin kuin se tyttö, joka joskus aseman koulun aikoina sai sielunsa täyteen ihanuutta hopeisilla kiteillä silatuista kiiltokuvista.


Arvo Siikamäen veistokset, Marika Mäkelän maalaukset. 

Arvo Siikamäen veistoksia tekee mieli koskettaa, tuntea hieno sileä pinta käsissään. Niissä on jotain samaa kuin vanhoissa pyhimysveistoksissa, joihin uskollisten käsien kosketuksista on hioutunut kiiltäviä alueita. Silti: kukaan ei edes vaivihkaa yritä silittää veistoksia. En siis uskaltaudu minäkään.



Astu maisemaan!  Asta Caplan kutsuu. 
Paras kokonaisuus on tänä suvena päärakennuksen yläkerta. Asta Caplanin tsehovilaiset miljöökuvat kutsuvat astumaan sisään, viipymään kahvilan pöydässä, juomaan teetä koristeellisista laseista.

Tiina Kivisen grafiikkaa, 
Kokonaan toisenlainen on Tiina Kivisen musta-valkoinen maailma. Rohkeita kontrasteja ja tyylikäs ripustus – niin kuin Salmelassa aina.

Kia Taegen kuvaa Viipuria. 
Viime vuonna Viipurin maisemilla ihastuttanut Kia Taegen on kuvannut ajan kuluttamia maisemia, kovia kokeneen kaupungin valoa. Kuvien pintastruktuuri saa niiden pinnan väreilemään. Salin ikkunasta avautuu näköala vastarannalle, apteekkitalon suuntaan ja kesäisten lehtien liike kertautuu maisemassa.



Jan Neva valloittaa Apteekkitalon alakerran. 

Jan Neva maalaa slaavilaisella, suurpiirteisellä otteella, reheviä hahmoja. Taidehistoria haastaa katsojansa: näen siinä muistuman Rembrantista, slaavilaisen taiteen tuntijalle se voi olla jokin muukin teos. Ei kopio, vaan rehevä intrepretaatio.

Helena Vaarin kädentaitoa. 
Helena Vaari maalaa langoilla ja kankaiden struktuureilla, taidokasta, taitavaa. Pysähdyn tutkimaan yksityiskohtia ja mietin, mikä on näiden töiden tärkein elementti, taiteellisuus vai uskomaton kädentaito – mikä on osattua, mikä ohjelmoitua?



Moderni perhe Johanna Lumpeen tapaan. 
Johanna Lumme kuvittaa eläinsatuja, hellyttävien pörröisten otusten idylliä pitää pysähtyä pohtimaan: mikä on se perhe, jossa isä on leijona, äiti tiikeri ja lapset panttereita ja lumileopardeja – sinun, minun ja meidän lapset vai vain kissapetojen onnellinen rinnakkainelo?


Taiteen kesästä jaa tänä vuonna hyvä mieli. Kesä jo itsessään on taidetta. Täynnä odottamattomia sääilmiöitä, valoa, värejä ja tuoksuja. Kaikkea sitä, josta läpi harmaiden ja yönsinisten kuukausien on unelmoitu.