Näytetään tekstit, joissa on tunniste sykemittari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sykemittari. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. tammikuuta 2019

Unta vain? Vai myös askelia?


Kiitos aiheesta, Pekka. Kävimme naamakirjassa pienen kiintoisan keskustelun sykemittareista. Sormet liuuuuuukuivat kännykän pinnalla, tuli vähän pnovihreitäkin. Pekka kokeneena taittajana on tietysti tottunut niitä minunkin teksteistäni lukemaan…

Sykemittari. Minulla on. Pieni, rannekellon näköinen ja kiva. Isompiakin on, sellaisia herätyskellon kokoisia mollukoita, mutta minä tykkään tästä pienestä.  Merkit ja mallit vaihtuvat niin tiuhaan, että unohdan tässä enimmän tuotesijoittelun. 

Kaikki alkoi unesta, kauan sitten. Työaikana, niin kuin kai on aika tavallista, kertyi univelkaa. Ei ehtinyt ajoissa nukkumaan, vaikka piti nousta aikaisin, ei saanut nukuttua, kun mietti sitä ja tätä. Kuinka se työ ja kuinka se lapsi ja kuinka se tai tämä.  Ja sitten piti nousta viemään koiraa ja jotain. Ja niin edelleen. Sopiva univaje toimii kuin humala: saa aikaan inhottavan puolikuntoisen ja krapulaisen olotilan. Edullisempi hankkia, yhtä kamala potea. 

Kun siirryin osa-aikaeläkkeelle, päätin, etten enää kerää univelkaa. Siihen se lisääntynyt oma aika sitten melkein hupenikin, nukkumiseen. Varsinainen eläkeaika oli aluksi yhtä juhlaa. Kaikki aika on omaa aikaa ja saa illalla lukea niin pitkään kuin haluaa ja nukkua aamulla tarpeeksi. 

Aikuisen ihmisen elämässä pitää olla tietty kiintiö kremppaa, että tietää olevansa hengissä. Kun vähän isompi kremppa osui kohdalle, unirytmikin heilahti ääripäihin. Aluksi aika meni horteessa, sitten tilanne normalisoitui, mutta jalkaan pesiytynyt särky jäyti yöunia pitkään. Joskus herätessä muisti, että oli särkenyt, eikä sitten muuta. Onneksi vika on sittemmin korjaantunut, mutta aikaa se vei. No, aikaahan on, omaa aikaa. 


Kun rannekello sanoi sopimuksen irti, päätin kokeilla sykemittaria. Mahdollisimman siroa, kevyttä, kellomaista – näillä kriteereillä ei kukaan tosifriikki valitsisi yhtään mitään laitetta. 
Määrittelin mittani, asetin tavoitteita, aloin seurata sykettä. Olisikohan tästä mitään iloa – uusi ihmelaite näytti ainakin kellonajan ja päivämäärän, katsotaan. Kutsun laitettani kelloksi, koska siihen olen tottunut, jo ensimmäisestä pikkutyttönä saadusta paperikellosta alkaen. (Testaan tässä samalla lukijoiden ikärakennetta, pula-ajan jälkimainingeissa eläneille on itsestään selvää, mikä on paperikello, jätepaperikeräyksestä palkintona saatu krouvinnäköinen aikarauta, kasvavalla kersalla aika lyhytikäinen.)


Joka aamu kello kertoo, kuinka kauan olen nukkunut. Se kertoo, että olen nukkunut riittävästi tai tavoitteita vähemmän, se kertoo, olenko nukkunut rauhallisesti vai onko uni ollut katkonaista. Tieto siitä, että on joka tapauksessa nukkunut, rauhoittaa kummasti mieltä. 

Kello seuraa askeleita ja kuljettua matkaa. En kuntoile edelleenkään tarpeeksi, mutta on mukava tietää, että kotipuuhistakin kertyy askeleita. Pyykkituvalle ja takaisin, pieni kävely se on sekin. 

Samalla kun lataan kelloon lisää virtaa, voin katsoa tietokoneen kuvaruudulta, mitä oikein tuli tehtyä ja miten sydän puksutti. Sykettä voi tarkkailla ranteestakin, mutta sitä teen harvemmin. Jälkipolville tallentuu mahtava arkisto siitä, mitä mummi teki milloinkin. Mitähän ne sillä tiedolla tekevät?


Kello kertoo hiihtolenkkien energiankulutuksen, mutta ei arvioi matkaa. Hyvä niin, sillä minulta kuluu paljon energiaa ja aikaa jo lyhyeenkin matkaan. Valokuvaustauot, joita Lapin lumilla väkisinkin kertyy, näkyvät myös käyrällä, joskus kamerassakin. Sitä paitsi edellähiihtäjä seuraa aina matkantekoa ja kilometrejä. Hiihto polttaa mukavasti rasvaa, senkin kello tietää. 

Kun kevään ensimmäisenä mökkiaamuna pulahdan järveen, kerron kellolle, että tämä on avovesiuintia. Suorituksen jälkeen se ihmettelee, pitääkö näin lyhyt suoritus todellakin tallentaa muistiin. Pitää, miten minä muuten voin todistaa, että talviturkki on heitetty. Avovesiuinti hyytävässä vedessä polttaa tehokkaasti rasvaa ja kaloreita, mutta kuka siellä puolijäisessä järvessä kauan jaksaisi olla? 


Kello muistuttaa, että liian pitkään istuminen on vahingollista, Se kertoo, että nyt on aika lähteä liikkeelle ja antaa passiivisuusleiman, jos ei nouse ja ota askelia. Kirjaston kirjallisuusilloista olen saanut passiivisuusleimoja, vaikka juuri siellä yritän aina olla välkyimmilläni. 

Niin että kyllä meillä menee kellon kanssa ihan hyvin. Saan tietää oikean ajan ja päivämäärän ja jotain muutakin mukavaa. Ei se aina kaikkea ehkä ymmärrä, mutta riittävästi. 

Kiitos hyvästä aiheesta, Pekka! 
Laitan tähän luontokuvia, kun te kumminkin tiedätte, miltä kello näyttää, jooko?