Näytetään tekstit, joissa on tunniste pandemia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pandemia. Näytä kaikki tekstit

torstai 30. syyskuuta 2021

Suunniteltua elämää ja tautista aikaa


Sain tehtäväksi elämäkerran toimitustyön.   

Se oli helppo lisätä suunnitelmiin. 

Kaikki alkoi lupaavasti ja järjestelmällisesti. 

Sitten elämä tuli mukaan peliin. 

 

Ensimmäinen suunnitelma oli evakuoituminen

 

Kaupunkiasunnossa alkoi pitkään valmisteltu linjasaneeraus. Tiesimme, että asuminen tulisi olemaan epämukavaa ja rauhatonta, joten päätimme lähteä maalle. Kun porat alkoivat jyristä naapureiden kylpyhuoneissa, pakattiin reppu ja muutettiin muutamaksi kuukaudeksi Sammattiin. Kirjoittaminen ja muu ajatustyö on siellä aina sujunut. 

 

Toinen suunnitelma oli puiden kaataminen 


Kun remonttiaikataulu oli saatu selville, olimme yhteydessä metsäalan ammattilaisiin. Pihamaalla on liikaa ja liian isoja puita. Leudot, vähäroutaiset talvet ja syysmyrskyt saattaisivat tehdä arvaamattomia tuhoja. 

Matti ja Vesa ottivat homman hoitaakseen ja sovittuun aikaan pihalle tuli kaksi gladiaattoria isoine koneineen.  Suunnitelmana oli kaataa kuusia ja jättää elinkelpoiset männyt. 

 

Kolmas suunnitelma oli Raunon elämäkertakirja


Sovimme siitä samaan aikaan, kun kuultiin ensimmäisiä uutisia koronasta. 

Kirjoittaminen mahtuisi mainiosti evakkoelämään, puusouvin lomaan.  Vuosirenkaita, puiden kaatuessa, vuosirenkaita elämästä. 

Samoihin aikoihin, kun Rauno lähetti ensimmäisiä aineistojaan, alkoi korona jyrätä täysillä. Emme voisi Raunon kanssa tavata, työ tehtäisiin puhelimen ja sähköpostin avulla. 

 

Koronaan emme olleet varautuneet emmekä sitä suunnitelleet. 

Silti se tuli. 


Remontin keskellä asuminen kiellettiin kokonaan, siihen olimme jo varautuneet. Yllätys oli, miten paljon meille eläkeläisille sateli kieltoja ja rajoituksia. Uusimaa eristettiin ja Ykköstien risteykseen tuli tiesulku. Tapasimme naapureita omin luvin ja harvakseltaan, juteltiin aidan yli, etäisyyksiä noudattaen. Käytiin osuuskaupassa maskit kasvoilla ja välteltiin kaikkea. 

 

Ensin ei maskeja tahtonut saada mistään ja niin ompelin niitä itse, anopin vanhasta lakanasta ja tilkkukopan aarteista. Komea lopputulos, mutta lähes täysin ilmatiivis. Ei minusta ole sairaanhoitovälineiden tekijäksi. Todistettu. 



Pihapuut kaadettiin ja pojat veivät rungot pois. Risukasoista tuli pelastus, oma puuhamaa ja turvallinen liikuntapaikka takapihalla. Päiväjärjestys vakiintui nopeasti: aamulla kuunneltiin koronauutiset, sitten isäntä lähti raivaamaan pihaa, itse vetäydyin tekstien ääreen. Iltapäivisin, kun ajatus katkeili, siirryin pihatöihin. 

 

Muonitus hoitui omin voimin, pesukone pyöri ahkerasti, vaikka parempia puseroita ei tarvittu, resupekkavermeitä vain. Ei juhlia, ei kulttuuria, ei teatteria, ei tapaamisia, pelkkä televisio. Ja sekin pömpeli kertoi vain huonoja koronauutisia ja pelotteli taudinkuvilla. Ellei uusinut uusintoja. 

 

Kun uskaltauduttiin kaupunkiin, hakemaan postit ja katsomaan työn etenemistä, tuli melkein paniikki. Ei radanvarsikaupungin Prisma ole koskaan tuntunut niin ruuhkaiselta ja hahmottomalta. Vaikka useimmilla oli maskit, vaaran tuntu oli ilmassa. Kiinalaiseen ei päässyt lounaalle, kirjastokin oli osan aikaa kiinni. 

 

Säilyimme terveinä, saimme maalla pihan siistiksi, mutta mieleen hiipi ankeus. Kun ei oikein mihinkään voinut mennä, elämästä tuli yhtäjasamaa tasapaksua olemista. Tuli vietettyä eläkepäiviä, enemmän kuin edes olisi ollut tarpeen. Pandemia venyi ja venyi. 

 

Kirja oli valopilkku ja pelastus. Aineistot kulkivat sähköpostissa ja vähitellen saatiin valmista. Pandemia ei helpottanut, mutta siihen tottui. Kirja jäi tauolle. Oli jotain, mitä odottaa. 

 


Kylpyhuoneen remontti valmistui ja käytiin kaupungissa siivoamassa työn aikana pölyyntyneitä nurkkia, pesemään keittiössä olleita astioita – miten niihinkin niin paljon pölyä tuli, vaikka kaapinovet teipattiin huolella kiinni. Poraaminen jatkui loitompana ja työ siirtyi taloyhtiön toisiin rakennuksiin, pihamaa oli yhtä kuoppaa ja kaivantoa. Palasimme maalle, rauhaan. Aloimme väsyä. 

 

Pandemian pelko muuttui hysteriasta tavalliseksi varomiseksi ja maskeja alkoi saada ja muutenkin, koronasta tuli osa arkista arkea. Välillä saatiin toivoa paremmasta, sitten tuli uusi aalto. Pääministeri kielsi menemästä mökille ja silti ne menimme, mutta ei pääministerin mökille, vaan omalle. Kukaan ei tullut tarkastamaan. 

 

Olen sopeutunut maskeihin, jotenkuten. En käytä enää käsidesiä, ellei ole pakko, mieluummin pesen kädet. Kuivuvat ne siinäkin, mutta vesi kirvelee vähemmän. Enkä edes tiedä, missä ne ensimmäiset itse tehdyt maskit ovat. 

 

Meillä on hieno kylpyhuone. Taloyhtiön pesutupa toimii taas. 

 

Ai niin, se kirja? 

Julkaisen siitä tietoja seuraavassa päivityksessä. 

Pysykää kuulolla.  

 

Vesa ja saha tauolla. 

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Mustat juhlakengät

Pihapuun rungolta paljastuvat muistiinpanot, tikka on käynyt tutkimassa. 

Palasin, asiakkaan pyynnöstä, hetkeksi entiseen. Selasin vuosia sitten kirjoittamaani tekstiä, löysin muistiinpanokirjoja – kaikki kasettinauhat ovat jonkun muuton aikana jo häipyneet.  Muistiinpanoiksi ja muistin tueksi pyörineet nauhat, joita ei oikeiksi haastatteluiksi koskaan aiottukaan – kuka niitä enää olisi kuunnellut – ja millä laitteella? 

 

Oli kai se vieläkin ihan kelvollista tekstiä eivätkä muistiinpanojen raapustukset olleet muuttuneet kovin sekaviksi. Asiakkaan toivetta niillä eväillä ei kuitenkaan enää voinut täyttää. Se, mikä on kirjoitettu, se pysyy. Siitä, mikä jäi yli, siitä ei ole uuden raaka-aineeksi. Aika on muuttunut eikä kerran ajankohtainen taida olla tärkeää. Arvostukset, arvot ja toimintaympäristöt muuttuvat. Painetut kirjat vanhenevat, mutta jos aika on armelias, se muuttaa tekstin historiaksi, jonkun hetki sitten menneen ajan kuvaksi. Lama-ajan jälkimaininkien kuvaksi. 



Nyt on pinnalla vastoinkäymisten nostalgia. Kun koronavirus tekee tuhojaan, kerrotaan, miten ankara koettelemus sata vuotta sitten riehunut espanjantauti oli. Ei lääkkeitä, ei lääkäreitä, ei hoitopaikkoja…  Taudin torjuntakeinot olivat samat kuin nykyään – eristäytymistä, kontaktien välttelyä, mutta niiden toteuttaminen sata vuotta sitten oli hyvin paljon vaikeampaa. 

 

Elämään kuuluu karikoita. Kaikki eivät ole epidemioita, mutta useimmat sellaisia, joiden voittaminen yhden ihmisen voimin ei ole mahdollista. Kun luvataan olla yhtä myötä- ja vastamäessä, se tarkoittaa oikeiden vaikeuksien kohtaamista ja selviytymistä.

 

 

Kuka vielä muistaa 1990-luvun lamaa? Pitkää, yksitoikkoista ajanjaksoa, jolloin kaikki tuntui pysähtyvän. Melkein jo omillaan pärjäävän freelancerin maksuliikenne jämähti niille sijoilleen. Oli kuin ei kukaan edes yrittäisi hoitaa asioita säntillisesti. Välillä tuli töitä, mutta tulisiko niistä rahaa ja jos, milloin? Jos peräsit saataviasi, sait kuulla selityksiä, karuja elämäntarinoita, katkeria totuuksia, verukkeita, valheita ja ankaraa puhetta. Pakolliset yrittäjän maksut lankesivat säädetyn aikataulun mukaan, niiden rytmissä oli syytä pysyä, sillä muuten tulisi vielä suurempia ongelmia. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut mahdollisuuksia ja epävarmuus painui alitajuntaan. Liikkumisrajoituksia ei ollut, mutta se, että oli vähemmän pelivaraa elämän pieniin iloihin, ei matkaan, ei ravintolaan, ei muihin huveihin, ajoi kyllä saman asian. Selvittiin, eivätkä kaikkein pahimmat pelot toteutuneet. 

 

Kun Suomi voitti Ruotsin ja jääkiekon maailmanmestaruuden, joku repesi ja ratkesi. Kansa ryntäsi Kauppatorille, voiton juhliminen sai tolkuttomat mittasuhteet. Mitä siitä, vaikka Poika saunoi ja teki kaikkea muuta, ei niin kovin harkittua? Mitä siitä, että muutaman päivän ajan voitto oli ainoa uutinen. 

 

En ole lätkäfani, mutta ikuisesti kiitollinen leijonille siitä, että MM-titteli palautti optimismin ja elämänilon. Maksuliikenne alkoi toimia, koko Suomi tuntui ryhdistäytyvän ja vähitellen lamasta päästiin eroon. Moni joutui silti maksamaan kaikesta liian kovan hinnan. 

 

Luovuin laman kurimuksessa joistakin jäsenyyksistä. Kirjoitin kauniin, kiitollisen kirjeen ja lupasin palata kuvioihin, kunhan aika paranisi. Toivoin mielessäni, että minulla olisi taas varaa useampiin jäsenmaksuihin – mutta sitä ei kenellekään halunnut eikä edes tarvinnut kertoa. Lama oli yhteinen kokemus. 


 

Kun tekee työtä yksinäisessä kammiossa, jakkupukukeikka ihmisten ilmoilla piristää kummasti mieltä. Laman loppumetreillä ostin kenkäkaupan alennusmyynnistä ihanat mustat kengät. Unelmaisen kauniit – toivoin kai, että ne aateloisivat lamavuosien aikana virttyneet kolttuni sievemmiksi. 

 

Kun maailma on kohdillaan, oman keskinkertaisuutensakin kanssa tulee toimeen. Elämä koostuu vajavaisista ilmiöistä ja epätäydellisistä ihmisistä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Kun kolhuja tulee, ne osuvat heikkoihin kohtiin. Ehkä ne siitä vahvistuvat, ehkä ei. 

 

Elämä muuttui, työkuviot muuttuivat, tuli uutta tekemistä, lama väistyi vähitellen alitajunnasta. En palannut järjestöihin, jakkupukukeikat vaihtuivat toisenlaisiin tehtäviin. Ei unelmia, vaan järkevää kumipohjaa. Ehkä joku löysi kauniit, toimettomat kengät kirpputorilta. 

 


Vähitellen elämä on toivottavasti taas palautumassa arkisiin uomiinsa. Ei laman, vaan lamauttavan pandemian jälkeen. Kahdella erilaisella, mutta elämää rajoittavalla ilmiöllä on yhteisiä piirteitä. Puhutaan exitistä, mutta tapahtuuko palautuminen tälläkään kerralla samalla tavalla? Pitääkö palautumisen edes merkitä paluuta entiseen? 

 

Maailma muuttuu koko ajan, vaikka muutoksen huomaa usein vasta käännekohdissa. 

Pystynkö katsomaan tätä tulevaa muutosta tyynellä mielellä? Ja millaisia yllätyksiä elämä nyt on varannut? Miten kauan pandemia on alitajunnassa? 

 

Ainakaan en ihan heti ryntää ostamaan uusia juhlakenkiä. 

Ei niillä ihanuuksillakaan kovin monta käyttökertaa ollut. 

Niiden katseleminen oli välillä pieni lohtu. 

Vasta nyt uskallan sen tunnustaa. 

 

tiistai 9. maaliskuuta 2021

Uusi  aalto


Ministerit ovat yhä uudelleen puhuneet, tutusti mustissa puvuissaan, maskit kasvoillaan. 

Kun ministeri puhuu, hän selviää ilman yhtäkään kaaviota, kuvaa, karttaa, kiteytystä tai muuta tilannetta havainnollistavaa elementtiä. 

Eloisin esiintyjä oli edelleenkin viittomakielen tulkki. 

Ministeripuhe on harkittua, asianmukaista – samalla kun maski tekee äänestä monotonista, sisältö on pykäliä, ei ihmisiä korostavaa. 

 

Rajoituksia on saatu voimaan. Järkevänä kansalaisena ymmärrän, että rajoitukset ovat tarpeen ja että niitä tulee lisää. 

Jokainen epidemian aalto on vakava asia. 

 

Niin vakava, että yhteiskunnan luovin ja ilmaisuvoimaisin osa voidaan ajaa alas.

 

Tavoitetaanko tämä kansa pykälillä? 

Tarvittaisiinko konkretiaa? Rautalankaa? 

Ymmärtävätkö kaikki, millainen uhka meitä vaanii? 

Kertokaa vielä kerran, miten ankara tauti korona voi olla, miten kauan se kestää ja kuinka rankkaa toipuminen voi olla. 

Kertokaa, miltä tauti tuntuu, kertokaa uudelleen, viestiä varioiden. 

Havainnollistakaa. 

 

Ottakaa avuksi luovan työn osaajat ja viestinnän keinot hallitseva väki. 

 

Pandemian vaarallisuus ei liity pykäliin. 

Koronarajoitusten säätämisjärjestys ei ole meidän viruksen uhkaamien kannalta ensisijainen ongelma. 

Varotoimia on perusteltava, vaikka ne ovatkin perusteltuja. 


Kun rajoituksia tulee, niihin on kaikkien sopeuduttava. 

Silloin on hyvä ymmärtää, mitkä ovat uhkakuvat, kun jokaisen on kannettava vastuunsa tartuntojen ja taudin torjumisesta. 


Ja vielä: minä en edes tiedä, milloin saan rokotuksen. 

Voin vain yrittää olla varovainen.