sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Vielä kerran, sanoilla piirrettynä


Vielä yksi huoneentaulu, 
sillä runoilla on aikansa. 
Arjella omansa.


Kesämökin synonyymi on monen mielestä työleiri. Mökkeilyn ytimessä on monen mielestä jatkuva puuhaaminen ja puunaaminen. Kun kesä on ollut kolea, tuuli ja sade lähes päivittäin vieraisilla, reipas tai ainakin kohtuullinen hyötyliikunta saa veren kiertämään ja pitää lämpimänä. Ulkoilua se risusavottakin on, trenkipojan rooliin on hyvä aina välillä sujuttautua.

Tämä huoneentaulu on ulko-oven lähellä. Siitä on hyvä tankata työmotivaatiota. 

 

Sammattilainen Paavo Fredrik Lietzén, Oinoon Paavo (1906-1980) oli originelli herra – tai isäntä. Hänellä oli periaatteensa ja niille hän oli uskollinen, koko elämänsä ajan.

Paavo arvosti perinteitä. Hänen isänsä oli aloittanut murreaineistojen keruun ja poika jatkoi isänsä työtä. Paavo Lietzén vastasi Sanastaja-lehden murrekyselyihin ja hänen keräämiään  sanatietoja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa 4500. Hänen muisteluksensa  Ennevvanhasii Sammati äijii on julkaistu Suomen kansan murrekirjassa. Paavon sotapäiväkirjoista kootun aineiston on karjalohjalainen Tauno Tukkinen julkaissut. Paavolta on säilynyt päiväkirjoja, joita on käytetty mm. pitäjänhistorian aineistossa. Paavo kirjoitti mm. Sammatin suojeluskunnan historian.

Paavo luki paljon ja hänellä oli hyvä yleissivistys. Hän keräsi mittavan kirjaston, lisäksi hän luki kirjaston kirjoja. Jokaisen lukemansa omaan kirjakokoelmaansa kuuluvan niteen viimeiselle sivulle hän piirsi selkeällä käsialalla päivämäärän, milloin oli saanut kirjan luettua. Joissakin kirjoissa päivämääriä on useampia. Kirjojen sisältöä hän saattoi kommentoida, marginaaliin kirjoitetuilla merkinnöillä. 

Paavo suoritti asevelvollisuutensa Uudenmaan Rakuunarykmentissä, Lappeenrannassa ja ratsuväen perinteelle hän oli uskollinen koko elämänsä. Oinoolla oli hevonen, vaikka isäntä ei myöhemmin enää ratsaille noussutkaan. Ratsuväen peruja hänellä oli tallella asepuku – luurankotakki punaisine housuineen. Isänmaallisuus oli Paavo Lietzénin elämän kantavia arvoja. Uudenmaan Rakuunarykmentin kunniakomentaja oli marsalkka Gustav Mannerheim. 

Nämä lausahdukset on koottu Paavo Lietzénin keräämistä sanonnoista. Ne on julkaistu
Sammattiseuran kustantamassa kokoelmassa Sammattilaisittain. 


Em mää istu, enkä maka, mää leväytän ruumistan.

Ei itä lakat tuulemast enneku 
se sataa, eikä paha ämmä haukkumast 
ennenku se parkuu.

Kyl mää tunnen ne rattaat, sanos piru kotkärryi,
niil saa kantaa ja sysää.

Nousee kun amputtu ja laskee kun tervattu,
sanos trenkipoika aurinkoo.

Simmoist kretaa, kunnei kissa syä, sanos Lenssu viinaa.

Sitä vast seppä pihtei pitää, ettei hän käsiis polta.

Meil o se tapa, et ku sataa, niin annetaa sataa.

Trenkil on vuares kolmek kovaa päivää:
ohrariihi, sikalahti ja lukuset.

Kum miähel om muija, piippu ja pyssy, nii krassaamine ei lopu koskaa.

Herrajjee oli virrempää, aamej ja plottis loppu.

Paavo Lietzénin muistiin merkitsemiä sanontoja.


Mannerheim, ylipäällikkö, kunniapäällikkö.

Tähän päättyy sarja, jossa olen esitellyt sanoilla piirrettyjä kuvia. 
Runot ja pieni sikermä Paavon parhaita ovat tauluina kesäkotini seinällä. 
Kiitos lukijoille. 

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kuudes sanoilla piirretty kuva



Lönnrotin Miinan Mökin kivijalan luona kasvavat ukkomansikat. 

Kuudes huoneentaulu, 
joka samalla päättää runosarjan, 
on oikeastikin taulu

Oltiin Karstulla, Pohjolan talon hupisalissa. Emäntä esitteli taloa, salia ja kertoi eloisasti esineiden historiaa. Hupisalissa oli iloinen puheensorina, kysymykset risteilivät ja välillä naurettiin kunnolla antiikkikokoelman syntyä siivittäneille sattumuksille. 

Irma Särmäharju oli mukana ja lupautunut lausumaan runojaan. Kun Irma aloitti, aika pysähtyi. Runonlaulajan ääni oli hiljainen, sairauden himmentämä. Jokainen kuuli ja halusi kuulla sanat. Henkeä pidätellen kuunneltiin, ei risaustakaan. Kertomus kotiseudusta piirtyi Irman runojen kautta eläväksi. Runo eli, hetkessä, niinkuin Irman runot usein. 

Irma Särmäharju (1916-1997) oli talonemäntä Sammatin Haarjärveltä. Aikuisena hän löysi sielustaan runoilemisen lahjan ja kirjoitti elämäänsä ja ympäristönsä kertomaa säkeisiin. Viisikymmenvuotislahjaksi hän sai kirjoituskoneen ja saattoi näin sunnuntai-iltapäivinä, kun talon töistä oli lupa pitää vapaata, kirjoittaa muistiin omia runojaan. Niitä, joita hän oli töiden lomassa merkinnyt muistiin. Karjakeittiössä oli aina varalla kynä ja paperia, sanat sai merkittyä muistiin heti, kun ne tulivat. 

Irmasta tuli Sammatin oma runoilija. Kansanlaulaja. Hän puki sanoiksi kiitokset papeille ja seurakunnan työntekijöille, hän kirjoitti runoja Kalevalajuhliin ja pitäjänpäiville. Irmaan luotettiin, häneltä löytyisivät oikeat sanat. 


Haarjärven seutu, Paikkari ja Lammintalo olivat Irmalle pyhää maata. Hän oli monta suvea Lammin talon oppaana, kertoi matkailijoille Elias Lönnrotin viimeisistä vuosista, yksinäisen erämaatalon rauhassa, perheen kohtalosta, joka oli täynnä surua ja luopumista. Kun Elias Lönnrotin aika päättyi keväällä 1884, hän oli toivonut, ettei Lammintalosta tulisi museota eikä pyhiinvaelluspaikkaa. Talo myytiin, irtaimisto huutokaupattiin ja Lammi vaipui vuosiksi hiljaiseloon.

Haarjärveläiset organisoivat yhdessä kulttuuriväen kanssa Lönnrotin koti kuntoon -keräyksen. He entistivät taloa, hankkivat takaisin alkuperäistä sisustusta ja Lammintalon uusi aika museona alkoi. Pidettiin pitopäivällisiä, perustettiin Sampojuhlat ja koottiin varoja. Irma oli kaikessa mukana, laatimassa runomuotoisia kutsuja tapahtumiin, siivoamassa, laittamassa pitoruokia, puhumassa ja lausumassa. Emäntä ja perheenäiti ei ollut tottunut työstä kieltäytymään, hän osasi tarttua kaikkeen, mikä piti tehdä. 



Olen saanut kunnian tutustua Irmaan, toimittaa hänen runoistaan kokoelman Kotiseutu kullan kallis. 

Vaatimaton, hienostunut, aranoloinen nainen alkoi säteillä, kun runoudesta ja runoista tuli puhe. Kalevalamittaan hän kirjoitti Lönnrotin vaiheista, kuvasi Lammintalon ruistalkoita, kuvasi entistä elämänmenoa. Sotavuodet ja jälleenrakennusaika olivat koettelemuksia koko kansalle. Irma sanoi sen kauniisti: mitä elämä ilman murhetta oiskaan, emme takaisin ottais, emme antaisi poiskaan.

Irman perheen kesäpaikka oli Kivimäen kaidan rannalla. Kun voimat alkoivat hiipua, mökkeily jäi. Kauniina kesäpäivänä Irma tuli rantaan ja halusi olla hetken veden äärellä, tuntea järviveden kosketuksen. Aurinkoinen tuokio, kaunis hetki. 


Runomuotoisten huoneentaulujen sarja alkoi Eino Leinosta ja päättyy Irma Särmäharjun runoon Taulu. Mihin muuhun se voisikaan päättyä?



TAULU

Minun seinälläni on taulu,
niin kaunis ja vaihteleva.
Ei kyllästy silmäni koskaan 
sen ihmeitä katselemaan. 

Näen siinä kuin kevät herää,
hiirenkorvalle puhkee puu, 
kuinka korkea sinitaivas 
maan ääriin kaareutuu.

Näen, kuulen kuin kevättuuli
jäät järvestä lakaisee, 
taas vapaana sinilaine
kotirantaan liplattelee. 

Kuinka pellon musta multa 
peiton pehmoisen, vihreän saa
ja kevään laulava kiuru
ylös taivohon kohoaa. 

Näen kypsyvän kesän kasvun,
kukat, huojuvat tähkäpäät,
näen autereen aamunkoiton,
myös rakeet ja tuulispäät. 

Näen syksyn harmaat päivät,
kun aurinko mailleen käy
ja kesäiset laululinnut
maille etelän ennättäy. 

Näen talven säihkyvät hanget
ja kirkkaat kuutamoyöt,
näen myöskin tuiskut ja tuulet. 
pohjan puhurin talviset työt. 

Vaan kun keväiset auringon säteet
takaa metsikön tulvahtaa, 
se tauluni jäiset kukat
saa kummasti leimuamaan. 

Mikä on tämä ihana taulu, 
tämä Luojani muovaama? 
Se on kappale isäini maata, 
se on – KOTINI IKKUNA. 

Irma Särmäharju 




Kuten johdannossa mainitsin, olen kuvittanut tekstit omin lupini. 
Enemmän ideoilla kuin todellisilla tapahtumapaikoilla. 

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Viides sanoilla piirretty kuva




Viides huoneentaulu, 
Aale Tynni, maailman runoilija

Aale Tynni (1913-1997) kirjoittaa siitä, millainen on maisema veden äärellä, millaista on kirkkaus, valot ja varjot. Järvi on monen runon elementti, mutta sitä ei aina edes runoissa nimeltä mainita – miksi tarvitsisikaan, ajatusten ytimessä on kokemus järvestä, vedestä. Tässä tekstissä aiheena on Kirmusjärvi, Kirmuistenjärvi, Tarinain lähde.

Kirmusjärven rannalla, Lehtiniemessä, Aale Tynni vietti elämänsä onnellisimpia aikoja, yhdessä puolisonsa Martti Haavion kanssa, yhteisenä tilana ja kielenä runous. Siinä, missä läkkiseppä kulkee niittuista rantaa, Aale Tynnin runoilijaminä peilaa tunteitaan ja tunnelmiaan järven pintaan. 

Aale Tynni on ollut paitsi lyyrikko, myös maailmanrunouden suomentaja. Eddan runot, Tuhat laulujen vuotta, Tulisen järjen aika, Shakespearen sonetit – Aale Tynni on  tuonut runojen maailman suomalaisten lukijoiden ulottuville. Siruja näistä runoista on jäänyt hänen omiinkin säkeisiinsä, niiden maailma on universaali ja samalla läheinen. 



Kirmusjärven rannalla, luisukallion kupalossa, niin kuin Reino Silvanto paikkaa kuvasi, on yksi lapsuuteni uimarannoista. Järveen liukuva kallioranta, Myllykylän yhteinen, jonka kivien sokkeloista löydettiin näkinkenkiä ja rannan kiviä. 

Viime talvena kiersin Kirmusjärven jäälle tehtyä latua ja katselin järveltä päin rantaan rakennettuja taloja ja huviloita, kaislaisia rantoja talviasussaan. Pieni Kirmunen on saanut rannoilleen monta kulttuurihistoriallisesti arvokasta paikkaa. Täällä ovat kirjoittaneet Eeva Joenpelto, Reino Silvanto, Haavion perhekunta, johon Aale Tynnikin kuului. Lokkalan huvilan nimekkäät vieraat, Emännyyskoulun kesien täysihoitolaiset, Hilja Haahti ja Aarne Anttila. 

Ylimyllyn tammi Myllyojan alkupäässä.

Kirmusjärven vedet laskevat Myllyojan kautta Lohjanjärveen, sieltä Mustionjokea pitkin Pohjanpitäjänlahteen. Sammatissa se on ennen antanut voimaa Ylimyllylle ja Alimyllylle, Lohjalla ja Mustionjoen ruukeissa on alkanut suomalainen teollisuus. 
Kirmusjärvi on osa kulttuurimaisemaa.

Myllyojan kuohuja. 


KIRMUISTENJÄRVI 

Aamu, Kirmuinen, 
järvellä leijuu usva,
repeillen, hiljaa kohoillen, 
ja tuuli vie sen pois.

Näen saarten pyöreät kuvat
vedessä hohtelemassa, täydellisesti piirrettyinä, 
ylintä kuusennirkkoansa myöten,
ja rannan tervaleppien alla vesi 
on syvän ja kuultavan vihreää. 

Uikku, pystyn kaulansa taivuttaen, 
sukeltaa, polskahtaa,
ja västäräkki,
pyrstöä viattomasti keikuttaa
laiturilla.

Salmesta alkaa 
viri ja liikkuu laajeten rantaa kohti,
tuuli yltyy, 
laineet läikähtävät ja saavat uudet värit, 
päivän värit: 
helmenharmaan,
lävitsekimaltavan kuin korentojen siivet, 
pintaa viistelevät. 

On ilta: järvi on tyyni
pilvet uivat, lumelta hohtaen,
ja vesi on läikittynyt,
kauniiksi niin kuin Caprin ympärillä:
ruiskukan väriä, orvokin ja ruusun
vieri vieressä, siellä missä 
aurinko liukuu Lammassaaren ohi
vajoten veden ja taivaan rajaan. 

Hämärä kattaa 
kaislat ja kurjenmiekat,
ja tervaleppien alla 
vesi on mustunut. 

Äkkiä yöllä 
taivaan aukko on auki
Ja maidonvalkea loiste 
laineille valahtaa – 
Selene!
Ja puut 
himmeän-harmaat vaahterat 
ja haavat joissa 
päivin on lakkaamaton viuhkan liike 
seisovat hievahtamatta, hengitystään 
pidättäen. 

Menen saunarantaan, 
ja Kirmuinen on valolla täyttynyt allas, 
syvältä-loistava.
Sieluun läikkyy 
aavistus ja valo, 
puheeksi puhkeamaton. 
Eadem nocte 
accidit ut esset luna plena –
kaislat kahahtavat, 
maasta ja järvestä nousee usva.

Aamulla jälleen 
tuulen henkäys halki maiseman: 
elämän hyöky, 
uikku ja västäräkki. 

Aale Tynni  1969