 |
| Lönnrotin Miinan Mökin kivijalan luona kasvavat ukkomansikat. |
Kuudes huoneentaulu,
joka samalla päättää runosarjan,
on oikeastikin taulu
Oltiin Karstulla, Pohjolan talon hupisalissa. Emäntä esitteli taloa, salia ja kertoi eloisasti esineiden historiaa. Hupisalissa oli iloinen puheensorina, kysymykset risteilivät ja välillä naurettiin kunnolla antiikkikokoelman syntyä siivittäneille sattumuksille.
Irma Särmäharju oli mukana ja lupautunut lausumaan runojaan. Kun Irma aloitti, aika pysähtyi. Runonlaulajan ääni oli hiljainen, sairauden himmentämä. Jokainen kuuli ja halusi kuulla sanat. Henkeä pidätellen kuunneltiin, ei risaustakaan. Kertomus kotiseudusta piirtyi Irman runojen kautta eläväksi. Runo eli, hetkessä, niinkuin Irman runot usein.
Irma Särmäharju (1916-1997) oli talonemäntä Sammatin Haarjärveltä. Aikuisena hän löysi sielustaan runoilemisen lahjan ja kirjoitti elämäänsä ja ympäristönsä kertomaa säkeisiin. Viisikymmenvuotislahjaksi hän sai kirjoituskoneen ja saattoi näin sunnuntai-iltapäivinä, kun talon töistä oli lupa pitää vapaata, kirjoittaa muistiin omia runojaan. Niitä, joita hän oli töiden lomassa merkinnyt muistiin. Karjakeittiössä oli aina varalla kynä ja paperia, sanat sai merkittyä muistiin heti, kun ne tulivat.
Irmasta tuli Sammatin oma runoilija. Kansanlaulaja. Hän puki sanoiksi kiitokset papeille ja seurakunnan työntekijöille, hän kirjoitti runoja Kalevalajuhliin ja pitäjänpäiville. Irmaan luotettiin, häneltä löytyisivät oikeat sanat.
Haarjärven seutu, Paikkari ja Lammintalo olivat Irmalle pyhää maata. Hän oli monta suvea Lammin talon oppaana, kertoi matkailijoille Elias Lönnrotin viimeisistä vuosista, yksinäisen erämaatalon rauhassa, perheen kohtalosta, joka oli täynnä surua ja luopumista. Kun Elias Lönnrotin aika päättyi keväällä 1884, hän oli toivonut, ettei Lammintalosta tulisi museota eikä pyhiinvaelluspaikkaa. Talo myytiin, irtaimisto huutokaupattiin ja Lammi vaipui vuosiksi hiljaiseloon.
Haarjärveläiset organisoivat yhdessä kulttuuriväen kanssa Lönnrotin koti kuntoon -keräyksen. He entistivät taloa, hankkivat takaisin alkuperäistä sisustusta ja Lammintalon uusi aika museona alkoi. Pidettiin pitopäivällisiä, perustettiin Sampojuhlat ja koottiin varoja. Irma oli kaikessa mukana, laatimassa runomuotoisia kutsuja tapahtumiin, siivoamassa, laittamassa pitoruokia, puhumassa ja lausumassa. Emäntä ja perheenäiti ei ollut tottunut työstä kieltäytymään, hän osasi tarttua kaikkeen, mikä piti tehdä.
Vaatimaton, hienostunut, aranoloinen nainen alkoi säteillä, kun runoudesta ja runoista tuli puhe. Kalevalamittaan hän kirjoitti Lönnrotin vaiheista, kuvasi Lammintalon ruistalkoita, kuvasi entistä elämänmenoa. Sotavuodet ja jälleenrakennusaika olivat koettelemuksia koko kansalle. Irma sanoi sen kauniisti: mitä elämä ilman murhetta oiskaan, emme takaisin ottais, emme antaisi poiskaan.
Irman perheen kesäpaikka oli Kivimäen kaidan rannalla. Kun voimat alkoivat hiipua, mökkeily jäi. Kauniina kesäpäivänä Irma tuli rantaan ja halusi olla hetken veden äärellä, tuntea järviveden kosketuksen. Aurinkoinen tuokio, kaunis hetki.
Runomuotoisten huoneentaulujen sarja alkoi Eino Leinosta ja päättyy Irma Särmäharjun runoon Taulu. Mihin muuhun se voisikaan päättyä?
TAULU
Minun seinälläni on taulu,
niin kaunis ja vaihteleva.
Ei kyllästy silmäni koskaan
sen ihmeitä katselemaan.
Näen siinä kuin kevät herää,
hiirenkorvalle puhkee puu,
kuinka korkea sinitaivas
maan ääriin kaareutuu.
Näen, kuulen kuin kevättuuli
jäät järvestä lakaisee,
taas vapaana sinilaine
kotirantaan liplattelee.
Kuinka pellon musta multa
peiton pehmoisen, vihreän saa
ja kevään laulava kiuru
ylös taivohon kohoaa.
Näen kypsyvän kesän kasvun,
kukat, huojuvat tähkäpäät,
näen autereen aamunkoiton,
myös rakeet ja tuulispäät.
Näen syksyn harmaat päivät,
kun aurinko mailleen käy
ja kesäiset laululinnut
maille etelän ennättäy.
Näen talven säihkyvät hanget
ja kirkkaat kuutamoyöt,
näen myöskin tuiskut ja tuulet.
pohjan puhurin talviset työt.
Vaan kun keväiset auringon säteet
takaa metsikön tulvahtaa,
se tauluni jäiset kukat
saa kummasti leimuamaan.
Mikä on tämä ihana taulu,
tämä Luojani muovaama?
Se on kappale isäini maata,
se on – KOTINI IKKUNA.
Irma Särmäharju
Enemmän ideoilla kuin todellisilla tapahtumapaikoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti