torstai 5. joulukuuta 2013

Vakavasti, vakaumuksellisesti itsenäinen




Tumman alkutalven tummasieluinen juhla on ovella. Eteläisen Suomenmaan lumeton, marto kamara ottaa vastaan itsenäisyyden juhlijat. Pohjoisemman taivaan alla kimmeltää puhdas lumi, tähtien kirjoma. Kynttilät syttyvät, siniristiliput nousevat salkoihin, sinivalkoiset värit tummaa taivasta vasten.

Suomalainen Itsenäisyyspäivä on ilmeeltään vakava, lähes ankara. Suomalainen itsenäisyysjuhla keskittyy sankareiden ja sankaritekojen muistamiseen. Joulukuun kuudentena me itsenäiset suomalaiset yksimielisinä osoitamme kiitollisuutta menneille polville. Ohjelmaan kuuluu hienoja konsertteja, sykähdyttäviä puheita, parasta suomalaista taidetta.


Norjalaisten kansallispäivää vietetään keskellä heleintä kevättä. Sveitsiläiset juhlivat elokuun alussa, kun kesä on vielä lämmin. Ruotsalaiset muistavat kuninkaitaan kesäkuussa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa juhlitaan heinäkuussa. Juhlitaan tavoilla, jotka meidän juhlaamme verrattuina tuntuvat lähes riehakkailta.

Aikanaan, pienten lasten äitinä kapinoin itsenäisyysjuhlan ankaraa kaavaa vastaan. Olen toivonut kansalliseen juhlaamme enemmän iloa, värejä ja lapsenmieltä. Pienen tytön mummina palaan taas näihin ajatuksiin. Pitäisikö Itsenäisyyspäivän olla enemmän kansallispäivä vai pitäisikö sen rinnalle vakiinnuttaa kansallispäivä, esimerkiksi Juhannus tai kesäkuun neljäs? 

Sotainvalidin tyttärenä olen syvästi tietoinen kaikista itsenäisyyden puolesta tehdyistä uhrauksista. Olen kiitollinen niille sukupolville, joiden raskas, epäitsekäs työ on antanut meille vapaan isänmaan, mutta en vieläkään tiedä, miten kertoisin tarha- tai alakouluikäiselle tämän kaiken. Omat lapseni ovat kasvaneet Itsenäisyyspäivän merkityksen tajuamiseen vasta aikuisuuden kynnyksellä.


Itsenäisyyspäivään kuuluu, oikeutetusti, kiitollisuus menneiden polvien saavutuksista, mutta siihen pitäisi kuulua myös rohkea luottamus tulevaisuuteen. Itsenäisyyspäivän tehtävänä on kannustaa uutta polvea uusiin tekoihin yhteisen Suomen hyväksi. Juuri nyt, kun kansantalous kompuroi kivikossa, tarvitaan samanlaista tahtoa kuin vaaran vuosina. Tavoitekin on sama: suomalaisille hyvä ja oikeudenmukainen Suomi.


Edesmennyt isäni ei koskaan jättänyt Itsenäisyyspäivää väliin. Hän kunnioitti sitä, vaikka vuodet rintamalla olivatkin olleet ankaria, hän ei koskaan kyseenalaistanut  juhlaa tai sen merkitystä.

Vuonna 1957, kun Suomi oli ollut 40 vuotta itsenäinen, toivottiin, että kaikki julkiset rakennukset valaistaisiin. Mittava juhlavalaistus oli iso asia sodasta, sotakorvauksista ja jälleenrakennuksesta toipuneessa maassa. Isäni oli saanut – varmaan mieluisana velvollisuutena – oman työpaikkansa juhlavalaistuksen hoidettavakseen. Isän kanssa me kiersimme kahdestaan koko hiljaisen tehtaan läpi. 

Jokaiseen tehdassaliin, jokaiseen toimistoon ja kaikkiin muihin tiloihin sytytettiin valot. Siihen aikaan se ei onnistunut keskitetysti yhdestä napista kääntämällä, vaan valot sytytettiin kymmenistä kytkimistä, jokaisesta tilasta omalla katkaisijallaan, erikseen. Kun kaikki valot oli sytytetty, me kävelimme tehtaan ulkopuolelle ja ihailimme talvisessa illassa loistavaa rakennusta. Kun valot aikanaan piti sammuttaa, isä lähti kierrokselleen yksin. Ekaluokkalaisen oli jo mentävä kotiin.


Itsenäisyyspäivänä sytytän valkoisen kynttilän. Ennen kuin itsenäisyyttä edes olikaan, kun oli vain haave ja toive valtiollisesta riippumattomuudesta, ikkunoille asetetut valkoiset kynttilät kertoivat siitä, että talon väki oli itsenäisen Suomen puolella.
Sillä puolella ollaan, edelleen.