Tumman alkutalven tummasieluinen juhla on ovella. Eteläisen
Suomenmaan lumeton, marto kamara ottaa vastaan itsenäisyyden juhlijat.
Pohjoisemman taivaan alla kimmeltää puhdas lumi, tähtien kirjoma. Kynttilät
syttyvät, siniristiliput nousevat salkoihin, sinivalkoiset värit tummaa
taivasta vasten.
Suomalainen Itsenäisyyspäivä on ilmeeltään vakava, lähes
ankara. Suomalainen itsenäisyysjuhla keskittyy sankareiden ja sankaritekojen
muistamiseen. Joulukuun kuudentena me itsenäiset suomalaiset yksimielisinä osoitamme
kiitollisuutta menneille polville. Ohjelmaan kuuluu hienoja konsertteja,
sykähdyttäviä puheita, parasta suomalaista taidetta.
Norjalaisten kansallispäivää vietetään keskellä heleintä
kevättä. Sveitsiläiset juhlivat elokuun alussa, kun kesä on vielä lämmin.
Ruotsalaiset muistavat kuninkaitaan kesäkuussa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa
juhlitaan heinäkuussa. Juhlitaan tavoilla, jotka meidän juhlaamme verrattuina
tuntuvat lähes riehakkailta.
Aikanaan, pienten lasten äitinä kapinoin itsenäisyysjuhlan
ankaraa kaavaa vastaan. Olen toivonut kansalliseen juhlaamme enemmän iloa,
värejä ja lapsenmieltä. Pienen tytön mummina palaan taas näihin ajatuksiin. Pitäisikö
Itsenäisyyspäivän olla enemmän kansallispäivä vai pitäisikö sen rinnalle vakiinnuttaa
kansallispäivä, esimerkiksi Juhannus tai kesäkuun neljäs?
Sotainvalidin tyttärenä olen syvästi tietoinen kaikista
itsenäisyyden puolesta tehdyistä uhrauksista. Olen kiitollinen niille
sukupolville, joiden raskas, epäitsekäs työ on antanut meille vapaan isänmaan,
mutta en vieläkään tiedä, miten kertoisin tarha- tai alakouluikäiselle tämän
kaiken. Omat lapseni ovat kasvaneet Itsenäisyyspäivän merkityksen tajuamiseen
vasta aikuisuuden kynnyksellä.
Itsenäisyyspäivään kuuluu, oikeutetusti, kiitollisuus
menneiden polvien saavutuksista, mutta siihen pitäisi kuulua myös rohkea
luottamus tulevaisuuteen. Itsenäisyyspäivän tehtävänä on kannustaa uutta polvea
uusiin tekoihin yhteisen Suomen hyväksi. Juuri nyt, kun kansantalous kompuroi
kivikossa, tarvitaan samanlaista tahtoa kuin vaaran vuosina. Tavoitekin on
sama: suomalaisille hyvä ja oikeudenmukainen Suomi.
Edesmennyt isäni ei koskaan jättänyt Itsenäisyyspäivää
väliin. Hän kunnioitti sitä, vaikka vuodet rintamalla olivatkin olleet ankaria,
hän ei koskaan kyseenalaistanut juhlaa tai sen merkitystä.
Vuonna 1957, kun Suomi oli ollut 40 vuotta itsenäinen,
toivottiin, että kaikki julkiset rakennukset valaistaisiin. Mittava juhlavalaistus
oli iso asia sodasta, sotakorvauksista ja jälleenrakennuksesta toipuneessa maassa.
Isäni oli saanut – varmaan mieluisana velvollisuutena – oman työpaikkansa
juhlavalaistuksen hoidettavakseen. Isän kanssa me kiersimme kahdestaan koko
hiljaisen tehtaan läpi.
Jokaiseen tehdassaliin, jokaiseen toimistoon ja
kaikkiin muihin tiloihin sytytettiin valot. Siihen aikaan se ei onnistunut
keskitetysti yhdestä napista kääntämällä, vaan valot sytytettiin kymmenistä
kytkimistä, jokaisesta tilasta omalla katkaisijallaan, erikseen. Kun kaikki
valot oli sytytetty, me kävelimme tehtaan ulkopuolelle ja ihailimme talvisessa
illassa loistavaa rakennusta. Kun valot aikanaan piti sammuttaa, isä lähti
kierrokselleen yksin. Ekaluokkalaisen oli jo mentävä kotiin.
Itsenäisyyspäivänä sytytän valkoisen kynttilän. Ennen kuin
itsenäisyyttä edes olikaan, kun oli vain haave ja toive valtiollisesta riippumattomuudesta,
ikkunoille asetetut valkoiset kynttilät kertoivat siitä, että talon väki oli
itsenäisen Suomen puolella.
Sillä puolella ollaan, edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti