Neljä erilaista vokaalia, yhtä monta konsonanttia. Sana on
taitava kiteytys, tiivis ja vahvasti ajatuksia manipuloiva. Voisi jopa antaa tunnustusta
sen muodostajalle, ellei lopputulos olisi niin mielenvastainen. Arkipyhä.
Mikä voisikaan olla arkipyhän synonyymi? Riesa, kivi
kengässä, haitta, turhake.Samantapaisia sanoja sinkoilee ajankohtaisessa keskustelussa:
pakkolaki, haittavero, uhkakuva – sikanauta ja Mauri Sariolan lanseeraama
hiuskampa jäävät tässä leikissä häntäpäähän, siis peränpitäjiksi.
Kirkkovuoden tärkeisiin tapahtumiin, tietäjien saapumisen ja
lähetystyön juhlaan, loppiaiseen sekä Kristuksen taivaaseenastumisen päivään,
helatorstaihin on liitetty arkipyhän käsite. Arkipyhiä eivät ole
pitkäperjantai, toinen pääsiäispäivä,
Vapunpäivä, juhannusaatto, itsenäisyyspäivä tai jouluajan päivät, vaikka
ne osuvatkin välillä arkipäiville. Mikä tässä on loogista?
Arkipyhä on sana, jossa maistuu ensin arki ja työnteko, lopun
pyhä ei ole pyhyyttä, vaan jotain ylimääräistä. Arkipyhä on virtaviivaisen
ansaintalogiikan tiellä, harmillinen ja näennäisen ylimääräinen vapaapäivä. Se
katkaisee työrytmin ja voi jopa houkuttaa työntekijää nauttimaan pidennetystä
viikonloppuvapaasta.
Alkuaan on varmaan ollut tavoitteena antaa ihmisille mahdollisuus
viettää pyhää, kokoontua jumalanpalvelukseen ja hiljentyä. Jumalanpalvelukseen
osallistuu yhä harvempi, joten vapaapäivää ei tämän logiikan mukaan tarvita. Ja
jos kirkossa käyminen olisi tärkeää, voitaisiin jäljitellä katolisten maiden
käytäntöä, jossa arkipäivään osuvissa aamupäivän palveluksissa käydään, mutta
iltapäivällä ollaan taas työn ääressä. Se, että pyhäpäivä katkaisee arjen ja
antaa luvan palautua ja kerätä voimia, ei ole keskustelun aihe.
Pyhäpäivä ei ole ainoastaan vapaapäivä. Uskon, että ihminen
tarvitsee elämänsä rakennusaineeksi pyhää. Uskontoa, kulttuuria, perinteitä,
taidetta. Elämänilon siemeniä ja syvien ajatusten aiheita. Niissä
kulttuureissa, joissa uskonnolla on luja rooli, ymmärretään pyhän tärkeys.
Vaikka pyhä ei olisikaan kaikille sama.
Kirkon pyhäpäivistä keskusteltaessa on myös puhuttava kirkon
roolista. Se, että kansa ei vaella sanankuuloon, ei ole yksin kansan vika.
Maailmassa, jossa ohjelmaa ja ajankulua on runsaasti tarjolla kaikkina
vuorokauden tunteina, yhteinen hetki kirkossa ei ole ykköslistan menovinkki. Ei
ainakaan silloin, kun päivän ohjelmasta annetaan vain niukimmat mahdolliset
tiedot. Ellei maksettuun lehti-ilmoitukseen mahdu, mahtuisiko seurakunnan
verkkosivulle enemmän tietoa ja taustaa? Mikä on päivän aihe, kenen sanat ja musiikkiesitykset
saavat aikaan yhteisen flow-kokemuksen? Onko erityisen pyhän kunniaksi luvassa
jotain erityistä? Koskettaako hiljaisuus, tavoittaako ihminen rauhan ja
tyyneyden, syntyykö ja syttyykö tunne? Suhtautuuko palvelija tehtäväänsä yhtä
intohimoisesti kuin esiintyvä taiteilija?
Pidän itseäni hyvin arkisena ihmisenä. Olen oppinut siihen,
että kun arjen saa uomiinsa, pyhät ja juhlatkin järjestyvät. Eläkeläisenä –
aivan samoin kuin aikanaan freelancerina – teen toki kaiken omalla ajalla,
samalla korvauksella kaikenmerkkiset päivät, keskustelu näistä eduista on minun
osaltani onneksi ohi.
Arjessa voi olla pyhääkin. Kun lapsenlapsi saapuu hoitamaan
isovanhempiensa sydämiä, asettuu tutulle paikalleen ja aloittaa leikkinsä, pyhä
on lähellä. Pienen ihmisen iloinen liverrys, kertomukset satuolennoista,
pikkuinen pilpatus ja nauru – niistä leijailee sieluun kultaista enkelintomua,
yksinkertaisen isovanhemman arkea valaisemaan.
Asiat eivät ole yksinkertaisia, siinä niiden viehätys.
 |
| Hakotukki, lujan arjen elementti. |
