Näytetään tekstit, joissa on tunniste marraskuu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste marraskuu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 11. helmikuuta 2020

Loputon marraskuu



Marraskuu … juuri nyt, tätä kirjoittaessa, on kuukauden sadaskolmas päivä. Harmaa vuodenaika on syrjäyttänyt vanhan vuodenkierron. Loputtoman marraskuun sää ei tarjoa yllätyksiä, ei oikuttele. Vallitseva olotila on tuhruinen pilvipeitto. 

Sataa. Maankamara ei jaksa imeä vettä yhtä nopeasti kuin taivas sitä syytää. Joskus sade valaistuu lumeksi, joka viipyy hetken, muuttuu sohjoksi ja palaa sitten vetiseen olotilaansa. Kevättulvaa ei tarvitse pelätä, tulva on kohta jo täällä, tässä jatkuvassa marraskuussa. 

Kuka ostaisi sukset, kenellä on tarvis hankkia uusia talvivarusteita? 
Urheilupuiston säilölumista kasattu sakkorinki on jo aikoja sulanut, lorissut vetenä niihin samoihin uomiin, joista luonnonvettä joka syksy pumpataan lumitykkien puhallettavaksi. Kiertokulku toteutuu, aikataulu vain on uudistunut. 



Marraskuun keskeltä on onni päästä talveen, normaalitilaan, jossa helmikuu tuntuu, niin, helmikuulta. Lunta on metrin verran – vain hieman vaihtelevasti jakautuneena – mutta lunta se on, valkoista ja pakkaspäivän askelissa hauskasti narisevaa. 

Valmistautuminen – aina sama juttu. Tämä tai tuo tai ehkä nuo – pakkaaminen muistuttaa kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin erehdyttävästi evakkomatkaa ja maastamuuttoa, jotain peruuttamatonta. Vaikka sääennuste puhuisi pakkasesta, leutoon harmauteen tottunut sielu ei ota uskoakseen, että pakkanen voi tarkoittaa kylmää. Pakkanen voi tarkoittaa myös valoa ja tuulta, aurinkolasit siis mukaan. Pääasia on, että kaikki tarvittava on matkassa. Jos joku parseeli jää käyttämättä, ei se niin tuiki paha juttu ole. Päästään perille ja oikeaan tunnelmaan, jossain Napapiirin eteläpuolella sielu naksahtaa talviseen olotilaan. 



Valkoinen latu on vasta konetettu, väylä suorareunainen ja puhdas. Siellä ne taas ovat, tutut huurteiset hongat, pyryn valkoisiksi pieksämät, pitkä loiva liuku ensimmäiseen mutkaan, sitten hetken tasamaata ensimmäiseen risteykseen, alikulkutunneli ja siitä nousu. Latu on sähkökaapin nurkalla linjattu maantien yli, sitten se painuu taas maastoon ja ylikulkusillan muodostaman kinkaman jälkeen alkaa metsäisempi taival. 

Jänkhällä, suon tasaisella aavalla lumipyry leikkii ja tuiskuttaa ladun hetkessä umpeen, on suunnistettava muistin ja vähäisten maamerkkien mukaan. 



Osaan lähiladut melkein ulkoa. Tunnen melko hyvin etäisemmätkin reitit, olen päässyt juttusille väärtien kanssa, osaan arvioida voimani ja muistan huoltopisteet. Kartta on olemassa painettuna, melkein samanlainen taitaa olla muistissa. 

Pitäisikö maisemaa joskus vaihtaa? Miksi? 
Kotikaupungin urheilupuiston kolmen kilometrin latua ei tänä vuonna ole voitu edes tehdä. Aikaisemmin siellä on hiihdetty edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, otettu tuntumaa suksiin ja talveen. Jos se olisi ollut ainoa ladunpätkä maailmassa, olisin ajat sitten luovuttanut. 


Avaran taivaan alla on tilaa katsella, hengittää, kuunnella ladun suihketta, latuun iskevän sivakan pauketta, hiljaisuutta. Reittejä on riittävästi, niin paljon, että voi kiertää tuttuja kierroksia tai vaihdella suuntia. Reitit ovat tuttuja, mikä tarkoittaa myös sitä, että niille uskaltaa lähteä, yksinkin, huonommallakin kelillä, hämärissä tai poudalla. 

Parhaan sesongin aikaan vastaantulijoita on enemmän, nyt, hetkeä ennen sesongin alkua väkeä on harvassa, mutta useampi ehtii vaihtaa muutaman sanan, tervehtiä ainakin. Näillä reiteillä vastaantulijaan osataan asennoitua. Jonakin päivänä voit tarvita kanssakulkijan apua, älä siis ole turhan koppava. 



Päivän jälkeen tulee uupumus, hartioita kihelmöi, ristiselkää jomottaa, reidet kertovat rasituksesta, käsissä tuntuu. Elimistön tila on hiljainen moite: miksi et valmistautunut paremmin, harjoitellut. Miksi et niin tai näin. Niin, mutta kun… 
Ja mikä onkaan oleellista: uupua pitkän ja rasittavan päivän jälkeen vai olla ihan yhtä uupunut paljon lyhyemmän matkan jälkeen? Tätä suoritusta ei kannata mitata pituusmitoilla, mummohiihto on aikataidetta. Jokainen voimiensa mukaan. 






Illan edellä lämpiää sauna, lämpö hellii ja helpottaa. Uni tulee nopeasti ja vaikka ulkona leimuavat revontulet, olen jo unen ladulla. Olen lomalla, talven keskellä. 

Kotimatkalla seurataan lumen paksuutta. Perämeren lähellä se jo vajentuu, Keski-Suomessa muuttuu rekvisiitaksi, ei enää hiihtomaastoksi, Lahden jälkeen hupenee kokonaan. 

Aamuisin on ilmassa jo kevättalven tuntua. Ehkä se sittenkin vielä. 






Kuvat viikolta 6 Levin maisemista. 



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Marras




Miksi tänään on helpompaa kirjoittaa surullisia sanoja kuin iloisia?
Marraskuu kietoo maan pimeään, nostaa esiin mustaa.

Marraskuussa kauan sitten saatoin äitini maan poveen. Marraskuun merkiksi tuli kuolema. Peltojen tummat kynnökset, kulottuneen ruohon värit, puiden paljaat oksat tavoittamassa taivasta. Tummaan puettu elämä.

Marraskuussa ystäväni joutuu saattamaan lapsensa Tuonelan oville. Lapsen, joka ei ollut enää lapsi. Aikuinenkin on aina äitinsä pienokainen, kohdussa kasvanut, rintaa hamunnut, vähitellen sylin turvista maailmalle lähtenyt. Side ei katkea koskaan, vuodet lieventävät kipua, antavat etäisyyttä tuskaan, mutta eivät koskaan kokonaan poista surua eivätkä helpota. Olen kaukana ja voin vain toivoa ja toivottaa.

Syysöihin uupui väsynyt sielu, kauan sitten jo arjesta ja kaikesta tavallisesta irronnut. Oli viimein aika, jolloin oli helppo noudattaa suurta kutsua. Elämä hiipui.
Verkkainen, odotettukin matka alkoi.

Syke lakkaa. Syke jatkuu. Meissä, jäljellä olevissa. Meissä, tulevien turvissa.
Meillä on vastuu.



maanantai 9. marraskuuta 2015

Marraskuu, harmaa kuu



Yön ja yön välillä yhä lyhyempi päivä. Sumua ilmassa ja silmissä, sumua ajatuksissa.
Kolme viikkoa ensimmäiseen adventtiin ja seitsemän jouluun. Aamu aamulta nämäkin päivät vajenevat.

Onko marraskuu ristiriitainen, kun se patistaa aloittamaan joulun valmistelut, mutta samalla kutsuu kaamoksen hämärään? Eikö juuri se, että laskeudutaan hämärään, kuunnellaan hiljaisuutta ja tavoitetaan tulen lämpöä, ole valmistautumista, voimien keräämistä?


Marraskuun harmaa ei ole väri, se on mielentila. Marraskuun harmaa on pehmeä peite koko maan yllä, maan mustanpuhuva grafiitti auran jäljissä, polkujen tummat uomat, kivien mykkä puhe, mustaksi maatuvat haapapuun lehdet, viimein hiljaiset. Harmaa valtaa alaa, sysää syrjään syksyn nöyrtyvät lehdet. Harmaa on miljoona sävyä, mutta ellei pysähdy katsomaan, niitä ei voi erottaa toisistaan. Harmaa on lepo ja hiljaisuus sielussa, hetki.


Marraskuun harmaa on jääriitteen hopeinen kimallus pakkasaamun valossa, hopeinen kide, joka leikkaa ilmaa. Marraskuun harmaa vaihtuu jonakin aamuna valkoiseen, valkeus palaa, pakenee, haihtuu, sitten valkoinen on muuttunut pysyväksi, marraskuusta on tullut talvi, puhdas valkoinen pesee maiseman.

Marraskuun harmaa on meissä, sielun rytminä, sointuna. Sen täytyy tulla vuorollaan, sillä muuten ei kuvio olisi täydellinen. Tämän lempeän melankolian me tarvitsemme.





sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Marraskuun taivas


Werlanderintie, Niemenkylän virkavierun kohdalla.

Marraskuun taivas kylän yllä. Ilmassa tuoksuu, pakastuu. Sytytetään valoja, raivataan tilaa pimeältä. Tumma maa, jossa on annettava katseen kulkea rauhallisesti, yön väreihin totutellen. Siellä ne ovat, tallella niin kuin kuu, paikoillaan.

Seuraavana aamuna kuulaus on vaihtunut sateeseen. Vesi piiskaa viimeisiä lehtiä, puutarha pukeutuu harmaaseen. Kun sade taukoaa, pensaat sinkoilevat pikkulintuja.

Se, joka tänne on juurtunut, pysyy nyt sijoillaan. Turvaa siihen, mikä on aina tiedetty ja osattu. Turvaa siihen, mitä on. Uuden rakentamisen aikakin on, mutta se ei ole tämä.

Sammatin kirkkomaan vanhaa puolta, taustalla lainajyvästö.
Vanhan puun viisaus on hiljaisuutta, kuuntelua. Elämä kiteytyy tarinoiksi. Sytytä lamppu ja avaa aikakirjat, sytytä kynttilä ja kuuntele sieluasi.  


Pyhäinpäivän aikaan kirkkomaalle syttyvät elävät tulet. Sukupolvet ovat läsnä, lähellä. Muistot, mielikuvat. Rakkaat, lämpimät muistot. Rakas, kirpeänsuloinen ikävä. Kiitos, että olitte, kiitos, että teitte niin monta muistoa.

Sammatin kirkko