Miksi tänään on helpompaa kirjoittaa surullisia sanoja kuin
iloisia?
Marraskuu kietoo maan pimeään, nostaa esiin mustaa.
Marraskuussa kauan sitten saatoin äitini maan poveen.
Marraskuun merkiksi tuli kuolema. Peltojen tummat kynnökset, kulottuneen ruohon
värit, puiden paljaat oksat tavoittamassa taivasta. Tummaan puettu elämä.
Marraskuussa ystäväni joutuu saattamaan lapsensa Tuonelan
oville. Lapsen, joka ei ollut enää lapsi. Aikuinenkin on aina äitinsä
pienokainen, kohdussa kasvanut, rintaa hamunnut, vähitellen sylin turvista
maailmalle lähtenyt. Side ei katkea koskaan, vuodet lieventävät kipua, antavat
etäisyyttä tuskaan, mutta eivät koskaan kokonaan poista surua eivätkä helpota. Olen
kaukana ja voin vain toivoa ja toivottaa.
Syysöihin uupui väsynyt sielu, kauan sitten jo arjesta ja
kaikesta tavallisesta irronnut. Oli viimein aika, jolloin oli helppo noudattaa suurta
kutsua. Elämä hiipui.
Verkkainen, odotettukin matka alkoi.
Syke lakkaa. Syke jatkuu. Meissä, jäljellä olevissa. Meissä,
tulevien turvissa.
Meillä on vastuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti