keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Sanataiteen sammattilainen lukutapa - kolumni ja lisälehdet



Sanataiteen sammattilainen lukutapa 


Kirjallisuustieteen jämeräparrat ovat korostaneet, että sanataidetta on tutkittava puhtaasti. Pureuduttava tekstiin, harjoitettava lähilukua ja analysoitava. Kirjailijan elämäkerta, tausta ja muu trivia eivät saa jyrätä teoksen analyysiä. Tärkeintä on teksti, tekstissä on kaikki. 

Hienoa teoriaa, mutta ei se noin mene, ei Sammatissa. 
Sammatissa ja Sammatista on kirjoitettu runoa ja asiaproosaa, vakavaa ja viihdettä, fiktiota ja tiedettä. Luettavaa riittää.

Kun sammattilainen lukee sammattilaisen tai Sammattiin sitoutuneen kirjoittajan tekstiä, ajatus kulkee riveillä valppaana, erityisiä sammattilaisuuksia tarkaten.  

Miten kuvasi emännyyskoulua Hilja Haahti? Osasiko? Osasi, monen kesäisen viikon jälkeen. 
Miten tallensi Kirmusjärven rannat runoihinsa Martti Haavio? Aale Tynni? Kauniisti ja tunnistettavasti, sammattilaisten mielestä.
Missä Susikoski tutki rikoksia? Maalla, merellä, ilmassa, mutta myös Karstun suoralla tai Enäjärven poukamissa. 
Sammattiin aidosti sitoutuneen kirjoittajan tunnistaa jo maantiedosta. Murha Sammatissa ei tapahdu Sammatissa, edes maantieto ei täsmää. 

Eeva Joenpellon kirjoissa maisema ja mielenmaisema ovat kohdillaan. Jos lukija voisi ottaa tuekseen ajantasaisen ja riittävän suurimittakaavaisen kartan, romaanihenkilöiden liikkeet kyläteillä ja pientareilla voisi piirtää näkyviin. Samalla tavalla kohdillaan ovat talonpoikaisessa kulttuurissa kasvaneiden ihmisten mielenliikkeet. Ne on nähty ja kerrottu, mestarillisen tarkasti. 

Luonnonihmeiden ihailua ei Joenpelto harrasta. Rakennettu maisema ja talojen interiöörit havainnollistavat ja kehystävät ihmisten toimintaa. 

Maalaiskylän ja kauppalan väki on sidoksissa perinteisiin arvoihin. Arvot ovat paitsi tukirakenne, myös hidaste: ihminen toimii, niin kuin kuuluu, ei aina niin, kuin hyvä tulee. Jos hyvä tulee, se ei kiirehdi tuloaan. 

Eeva Joenpelto suodattaa tietoa elämästä, poimii tekstiin oikeiden tapahtumien ja ihmisten piirteitä: sanataiteen materiaalia. Todellisuudesta kerätyistä rakennuspuista tulee hienoa epiikkaa, todellisuutta sivuavaa kirjallisuutta. Ne, jotka tuntevat perheen ja suvun vaiheita, tekevät joskus liian suoria päätelmiä. Kyse on taiteesta, ei historiasta. 

Sammattiin sitoutuva sitoutuu myös sammattilaiseen sanataiteeseen. Sammattilaiset ovat sanan kansaa ja sananviljelyä riittää, kaikille lukijoille ja lukutavoille.  
Lönnrotista Joenpeltoon. 

Julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 7.11.2017 



Tärkein perintö ovat sanat 

Sain kunnian kirjoittaa Eeva Joenpelto -seuran nimissä kulttuurikolumnin Länsi-Uusimaa –lehteen. 

Tekstiä hahmottaessa palasin yhteen mieliaiheistani ja kertasin, kuinka paljon kirjoittajia ja sanankäyttäjiä on Sammatin alueella toiminut. Lehden asettama merkkimäärä asetti rajat kirjoitukselle, kirjoittajia, sammattilaiskirjailijoita ja Sammattiin sitoutuneita kirjailijoita olisi voinut luetella paljon enemmänkin. Tässä täydennystä – ja kertausta – edelliseen. 

Elias Lönnrotin perintönä meillä on rikas ja monipuolinen suomen kieli. Uudistuva ja ilmeikäs sanasto, joka luontuu niin tieteen kuin taiteenkin kieleksi. Tässäkin tekstissä on siksi monta alkuaan lönnrotilaista sanaa. 

Kuinka moni tuli Lönnrotin jalanjäljissä? Hilja Haahti vietti kesäisiä viikkoja täysihoidossa Elias Lönnrotin emännyyskoululla, Aarne Anttila tuli Sammattiin työstämään elämäkertaa suurmiehestä. Tiedemies Martti Haavio ja hänen alter egonsa P. Mustapää, Lönnrotin seuraaja eri tavoin. Myöhemmin myös Aale Tynni, runoilija. 

Talojen kesävieraita ovat olleet teosofi Pekka Ervasti, pakinoitsija Olli ja joidenkin tietojen mukaan myös Arijoutsi. Nimet ovat kadonneet, mutta aikanaan hyvin tunnetuilla nimillä on ollut arvonsa: sammattilaisen itsetunnon kohottajina, julkkiksina kauan ennen julkkisten ja paparazzien aikaa. 

Sammattilaiset tai sammattilaisten sukujen jäsenet – Reino Silvanto Tuulentuvassa, myöhemmin Eeva Joenpelto samalla rantakaistalla, Myllykylän yhteisen rannan ja Myllyojan välisellä alueella. Irma Särmäharju, kotiseudun kansanlaulaja ja sammattilaisten juhlahetkien runoilija. 

Myllykylässä muistetaan Tapio Hiisivaara, rintamakirjeenvaihtaja, lehtimies, suomentaja, nuorisokirjojen tekijä, joka asui useita vuosia vanhassa Enkvistin paikassa. Hiisivaaran omien teosten ohi on aika ehkä ajanut, mutta hänen suomennoksensa ovat edelleen päteviä. Vanhimmat kyläläiset kertovat vieläkin tarinoita originellin persoonallisuuden edesottamuksista. 

Ennen perheautojen, asfalttiteiden, sähköllä lämpiävien ja vesijohdolla varustettujen mökkien aikaa puhuttiin suvisammattilaisista. Kesäpaikka oli käytettävissä vain kesällä, mutta kesälomat olivat pitkiä ja kesäyöt valoisia. Kaupunkilaiset tulivat maalle ja löysivät rauhaa ja hiljaisuutta myös kirjallisille töilleen. Nämä kirjoittajat ovat olleet Sammattiin sitoutuneita – mukana riennoissa ja joskus myös esiintyjinä tapahtumissa. Sitoutuminen on pitkäaikaista, suvun kesäpaikasta ei luovuta, vaikka osoite kaupungissa vaihtuisikin moneen kertaan. 

Kesämökin myötä Sammatin maisemiin kotiutui Inkeri Kilpinen. Runoilija ja näytelmäkirjailija Ilpo Tiihonen asui kirkonkylässä muutaman vuoden. 

Suomalaisen rikoskirjallisuuden ykkösnimi oli pitkään Mauri Sariola. Susikosken seikkailut sijoittuvat maisemiin, jotka sammattilainen tunnistaa, vaikka aina ei paikannimiä mainitakaan. Susikoskesta alkoi suomalaisen rikosviihteen tarina. Tiina Martikainen seuraa dekkarikirjailijan esimerkkiä. 

Eeva Joenpellon jälkisäädös on ollut ainutlaatuinen kulttuuriteko. Kirjailijan koti, vauraan maatilan päärakennuksen tapaan rakennettu Vares-Kantola on nykyään Werner Söderströmin kirjallisuussäätiön hallussa. Talo on varattu pitkän proosan kirjoittajille. Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Aki Ollikainen ja Maritta Lintunen ovat ensimmäiset stipendiaatit ja uuden polven sammattilaiskirjailijoita: jokainen on saanut nostetta uralleen Sammatissa. Uusin Vares-Kantolan aikana kirjan julkaissut tekijä on Mika Wist, Maritta Lintusen puoliso.  

Kirjailijoiden joukossa on niin sammattilaisia kuin Sammattiin sitoutuneita vapaa-ajan asukkaitakin. Tietokirjailijoita ja tutkijoita voisi varmaan luetella yhtä paljon kuin kaunokirjallisuuden edustajiakin. 

Rajanveto tietokirjan ja fiktion välillä on joskus häilyvä ja niin pitää ollakin, sillä sujuvaa tekstiä lukee ilokseen, oli aihe mikä tahansa. Kirjoittajan velvollisuus on tehdä sisällöstä  mielenkiintoinen. 

Paitsi kielellä, myös esimerkillä on merkityksensä. Elias Lönnrot lähti rohkeasti opintielle Sammatin kappelista, haki oppia ja sai mainetta. Lönnrot julkaisi paljon, oli monessa uranuurtaja. Lönnrot näytti, että jokaisella on mahdollisuus ja oikeus onnistua. 

Käsikirjoituksen laatiminen on ankaraa työtä, kirjoittajat Agricolasta alkaen ovat joutuneet uurastamaan tekstinsä kimpussa. Käsikirjoituksen muokkaaminen valmiiksi julkaisuksi on helpottunut merkittävästi, oman kirjan saa toimitettua kotikoneelta suoraan painokoneelle. 

Vaikeaa on jakeluteiden ja yleisön löytäminen: onneksi sammattilainen lukijakunta on valistunutta ja sivistynyttä. 





Ei kommentteja: