Näytetään tekstit, joissa on tunniste politiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste politiikka. Näytä kaikki tekstit

torstai 23. maaliskuuta 2023

Kapea, kaunainen, kateellinen



Jos vaalitaistelun tavoite on provosoida ja kärjistää, siinä on totisesti onnistuttu. Kulttuuriväki on takajaloillaan yhden puoluejohtajan yhdestä repliikistä. Eikä syyttä. 

 

Poliitikon pitää nähdä kokonaisuuksia, pohtia pitemmälle eikä vain katsella omia varpaitaan. Kapea, kaunainen katsanto on tietysti terävä… mistä näitä ankeuttajia tulee, kun tavoitteena kuitenkin lienee tulevaisuuden rakentaminen?


 

Mitä kulttuuri on? Se on elämänvoima, laaja ja lavea. 

Meillä on runsas kirjo kulttuuria, on ruokakulttuuri, tapakulttuuri, pukeutumiskulttuuri, kanssakäymisen kulttuuri, käytöstavat. Kirjallisuus, musiikki, kuvataide, teatteri, tanssi – huipulla ooppera, joka yhdistää musiikin, kuvan ja sanat.  

 

Kulttuuri on pyramidi. Sen juuret ovat kotikasvatuksessa, kohteliaisuudessa, toisten huomioon ottamisessa. Se versoo virikkeistä, ensimmäisistä sanoista, lauluista, paperille raapustetuista viivoista.  Kulttuuri kasvaa ihmisen mukana, koko elämän ajan. 

 

Uskon yhä, että kulttuurin merkitys on aina ymmärretty. Kristillinen kirkko on osa kansan kulttuuria, se on vahvistanut lukutaitoa ennen koululaitoksen alkua, kirkoissa on soinut musiikki ja kirkoissa on aina ollut arvossaan kädentaito ja taide. 


Vappuaattona 2023 Sammatissa. 

 

Kulttuuri on tämän maan itsenäisyyden peruskivi. Ellei suomi olisi kehittynyt sivistyskieleksi, jolla voidaan tehdä tiedettä ja taidetta, ellei suomalaisen kansan oman kielellisen perinteen arvoa olisi tajuttu, elleivät kultakauden taiteilijat olisi avanneet ikkunoita Eurooppaan, meillä ei olisi ollut rakennuspuita kansalliselle identiteetille. Kulttuuri antoi sitä päättäväisyyttä, jonka voimalla ponnistimme itsenäisyyteen. 


Kulttuuria puolustamalla puolustamme omaa hyvinvointiamme ja arvokkaita elämänarvoja. 

 

Kiitos kulttuurin ja pitkän sivistyksen jatkumon, meillä on poliitikkoja, jotka osaavat ilmaista itseään, loukata kanssakulkijoita, riehua ja rementää pyhien arvojen kaatamiseksi. Ilman suomalaista kulttuuripainotteista koulutusta heillä ei olisi välineitä tähän hölmöilyyn. 

 

Pitäisi varmaan antaa kaikkien kukkien kukkia, sillä luonnon lakien mukaan ne kumminkin aikanaan kuihtuvat, mutta nyt pelataan liian suurilla arvoilla. 

Hyvää on vain se, että kertoivat kantansa jo ennen vaaleja, osataan varoa! 


Muistakaa äänestää! 


maanantai 17. elokuuta 2020

Koronakinkerit


Kiiltomato, iltapolun ilahduttaja.


Ministerit ovat puhuneet. Ministerittäret ovat puhuneet. Vastuunkantajat ovat puhuneet. Viranomaiset ovat puhuneet. Koronakinkerit ovat käynnissä. 

 

Puhe on puuroutunut selittelyksi ja vatvomiseksi eikä tunnu loppuvan ollenkaan. 

Kuka jaksaa loputtomiin kuunnella näitä kinkeripuheita? 

Selityksiä, perusteluja, hienoja sanoja. 

Pitkiä virkkeitä, joista ei kertakuulemalla edes saa selkoa. 

Eikä edes veisuuta puheiden välissä. 

 

Me elämme pandemian kurimuksessa vielä pitkään. Joka käänteessä ei ehkä kannattaisi yrittää kerätä poliittisia pisteitä ja rohmuta pitkiä ja vielä pitempiä puheenvuoroja. 

 

Politiikan sanotaan olevan yhteisten asioiden hoitamista. 

Jotta voisimme itse kukin osaltamme hoitaa yhteistä elämäämme, meitä ehkä pitäisi ohjeistaa selkeämmin?


Tietoa toki tarvitaan, mutta järkevästi jaksoteltuna. 

Vaikka asiat monimutkaisia olisivatkin, informaatio on osattava annostella oikein. 

Taustoituksilla on aikansa ja paikkansa, mutta elämän ja selviytymisen kannalta tärkeistä asioista tiedotettaessa olisi eduksi, jos asiat kerrotaan napakasti ja tajuttavasti. 

 

Kuulijat uuvutetaan yksitoikkoisella poliittisella liturgialla, jossa ei ole alkua eikä loppua, ei kohokohtaa, ei muuta kuin nauhana etenevä puhe. Pönötys. Puhujat varmistavat, ettei vastapuoli saa suunvuoroa eikä pääse puhumaan. Onko taistelu vallasta tärkeämpää kuin taistelu yhteistä uhkaa vastaan? 

Missä on viestinnän taito? 

 

On opittava elämään uusilla säännöillä. Pandemian kanssa on vain elettävä. 


Maailma pyörii edelleenkin, sillä sen on pyörittävä. Ei se pysähdy edes seuraaviin vaaleihin, vaan pyörii vielä sen jälkeenkin.  

 

Tarvitaan napakoita ohjeistuksia, muutaman kohdan mittaisia. 

Vältä väkijoukkoja. Pue ruuhkassa maski kasvoillesi. Pese käsiäsi, käytä suojakäsineitä. Älä yski kohti. Hakeudu ajoissa testiin/hoitoon. 

Toimi näin, kanna sinulle kuuluva vastuu koko kansakunnan, ihmiskunnan selviytymisestä. 



Päättäjien vastuulla on varmistaa, että ohjeiden mukaan toimiva saa avun ja tarvittavat palvelut. Poliittisesta kannasta huolimatta. 

 

Muidenkin vitsausten kanssa on pärjätty, miksi tämä olisi poikkeus? 

 

Viestien perillemeno edellyttää havainnollisuutta ja selkeyttä. 

Koronasodan henkeä. Yhteistä tahtoa.


Suvi Malekin työn yksityiskohta, paimenpoika.  Taidekeskus Salmelan näyttelystä 2020. 




keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Kahdesta todellisuudesta ja elämässä viihtymisestä


Ei kuvatkaan aina onnistu.  Löytyi kamerasta lumileikkien jälkeen. 

Olimme ottaneet suunnan Etelä-Ruotsista kohti lauttasatamaa ja Suomea. Ajeltiin kesätöistä kotiin, pienellä vanhalla autolla, harjateltta ja kuluneet makuupussit takakontissa. 
Joka toiseen tolppaan oli nastattu juliste: Rösta på Gösta! Siitä tuli lopputaipaleen lällätys: rösta på gösta, rösta på gösta, rösta på gösta! 
Myöhemmin oivalsin, että kyseessä oli Gösta Bohman, ruotsalainen poliitikko. Pohjoisempana oli tolppiin nastattu muitakin kasvoja, mutta ei samalla tavalla rytmikkäitä riimejä. Autolautalla pääsimme eroon vaaleista. 

Sammatin jääkaruselli  10.2.2019  Toimi ja pyöri. 
Vaalit lähestyvät. Sen jälkeen, kun liityttiin Euroopan Unioniin, on tuntunut, että melkein aina on joku valinta menossa. Tai sitten: vaalit osuvat paremmin tajuntaan kuin nuorempana. 

Todellisuuksia on kaksi. Tavallinen arkinen Suomi ja poliitikkojen Minä-minä-minä -maa. Minä-minä-minä -maan kaikki asukkaat tulevat näkyviin, kun ehdokaslistoja asetetaan. Nekin, jotka ovat piilossa vaalien välissä. Minä teen, minä lupaan, minä hoidan, minä, minä, minä ja juu, meidän puolue. Puolueiden välillä on hämmentävän vähän eroja, niitä ei aina huomaa, kun jokainen ehdokas aloittaa vähintäänkin joka toisen repliikkinsä yksikön ensimmäisellä persoonalla. Minä. 

Minä-minä-minä -maalaisten laariin sataa mannaa, kun huolestutaan vanhusten hoidosta, veroista, maksuista, ravistuvista rautateistä, silloista, tunneleista, metsänhakkuista, mistä vaan. Voi röyhistää rintaa ja kertoa, että kyllä minä. Arvatkaa, mikä on meidän puolueen lempisana, oikein, minä. Minä minä minä. 

Ja sitten, jossain taka-alalla on kansa, joka kaiken tämän lystin maksaa. Kansa, jonka varoja poltetaan surutta erilaisiin hankkeisiin ja haaveisiin. Se on toinen, arkisempi todellisuus.

Kansa maksaa, poliitikot eivät maksa. Eivät aina edes kampanjoitaan. Eivätkä aina edes kunnolla erotu toisistaan, vaikka pyrky on melkoinen. 

Niin että jos oikeasti vieläkin haluat, että kirjoittaisin poliittisen kiistakirjoituksen…  Ei onnistu, ei edes nukkuvien puolueelle, vaikka se kaikkein suurin ryhmä taitaa ollakin. 

Pieni moottori saa ison jäälautan pyörimään.
Politiikka ei ole ainoa laji, jonka kanssa on ollut vastatuulta. 
Lupaavan oloinen työ ei edennyt niin kuin piti. Lopulta annoin periksi ja luovutin, erosimme asiallisissa väleissä. Se lienee kohtuullinen tulos. 
Mietin, olenko ainoa. Ehkä en, sillä jokainen tilanne on ainutkertainen ja se, että aina ei suju, ei todista mitään muuta kuin sen, että aina ei suju. 

Jos putkiremontti voi olla hankala aikataulutettava ja valvottava, mitä sitten on luova työ, jossa operoidaan tiedolla, taidolla ja tunteella. Ennen kaikkea, tunteella. 
Jos kemiat eivät sovi yhteen, ne eivät sovi. On reaktioita, jotka päättyvät räjähdyksiin, on myös niitä, joiden tuloksena on vain alistunutta, vaimeaa sihinää.

Kirmusjärven jäältä. Jääkaruselli on Janne Käpylehdon keksintö. Se toimii.
Kirsti Paakkanen täytti 90 vuotta ja uudistaa lehtien mukaan kotiaan. Onneksi olkoon. 
Olin kauan sitten tapahtumassa, johon oli saatu puhujaksi Kirsti Paakkanen. En edes muista, elettiinkö Womenan vai Marimekon aikaa. Se, mikä jäi ruotoon, olivat hänen sanansa siitä, että työpaikka ei ole lepokoti, jossa pitää aina viihtyä ja että työssä ei aina tarvitse olla kivaa. 

Mietin välillä, onko toisen ihmisen työ enää ollenkaan pyhää ja kunnioitettavaa. Osataanko ammattitaitoa arvostaa ja antaa työrauha? Osaavatko ne, joilla vastuu on, käyttäytyä vastuunsa edellyttämällä tavalla? Hoitaa heille uskottuja resursseja järkevästi. Esimerkiksi politiikassa.  

Jossittelua ja selittelyä. Ei aina voi olla kivaa. 

Jutun kuvina otoksia Janne Käpylehdon Sammartin Kirmusjärvelle rakentamasta jääkarusellista. Jääkaruselli on ajankohtainen juuri nyt, vaikka loskakeli estikin maailmanennätyksen tekemisen. Kalevalan 170-vuotispäivän kunniaksi. 

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Ratkaisuja ja nappilaatikko


Muutama päivä sitten luukusta putosi kaksi lehteä. Toisen kannessa kerrottiin, kuinka mestaruuksia oli ratkottu, toisen kannessa tiedemiehet ratkoivat arvoitusta. 

Minulle – sodan varjossa kasvaneisiin suuriin ikäluokkiin kuuluvalle – ratkominen on tuttu juttu. Edesmennyt äitini puki tyttärensä siististi ja kauniisti, vaikka kaikesta olikin pulaa. Elämä oli vaatimatonta, kaikille. Kun sodan pitkä varjo alkoi väistyä, kauppojen tarjonta koheni, mutta hitaasti. 

Onneksi oli vanhaa, josta saattoi ommella uutta. Ja niin äiti istui ratkomassa, kärsivällisesti ja huolellisesti, illalla, keittiön pöydän ääressä, lampun alla. Kuunteli radiota, ratkoi.

Siihen aikaan ei ollut erikoistyövälineitä ratkomiseen. Parranajokoneen ohuella terällä langat sai kaikkein tarkimmin poikki, lisäksi apuna olivat pienet koruompelusakset, joissa oli terävä kärki. Ensimmäinen varta vasten suunniteltu, turvallisemmin totteleva ratkoja tuli vasta myöhemmin, uuden automaattiompelukoneen lisävarusteena.

Kertaakaan ei terä viiltänyt haavaa, äiti osasi työnsä. Vanhoista, puhtaaksi pestyistä vaatteista ratkottiin saumat, kappaleet silitettiin tai höyrytettiin ja huolellisen kaavojen sovittelun jälkeen leikattiin ja ommeltiin uudet vaatteet. Uudesta kankaasta tehdyn vaatteen sai joskus, unelmat toteutuivat, kun sai valmiina ostetun mekon. Nykyään arvostaisin toisin.

Ratkominen oli säästäväisen ihmisen tapa ja toinen luonto. Kankaat käytettiin uudelleen, jos suinkin mahdollista, napit, hakaset, nepparit ja vetoketjut ratkottiin talteen. Jokainen säästetty penni oli arvokas, työhön kuluvaa aikaa ja vaivaa ei kukaan laskenut. Miksi olisi, siitä olisi tullut vain paha mieli.


Ajankohtaisia uutisia hallitsee kriisi, jota parhaillaan ratkotaan. Voittaja on toivottavasti se, jolla on eniten kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä katsoa tarkkaan jokainen, pienikin pisto. Ja se, joka osaa käsillä olevista palasista sommitella uuden, toimivan kokonaisuuden. Kaavoilla tai vapaasti soveltaen.

Joku voi käyttää voimaa ja repäistä kappaleet erilleen, mutta liian raju veto pilaa helposti kalliin materiaalin. Vahinkoihin ei luulisi politiikassa tällä hetkellä olevan varaa, tuskin on  koskaan.

Politiikka näyttää siihen huonosti sitoutuneen silmiin melkoiselta kokoamisen ja purkamisen peliltä. Kun minä luovun tästä, sinä annat tilalle tuon ja sitten kolmas osapuoli voi saada ja antaa omansa. Laskuoppi tähtää ylivoimaan, ainakin tasapainoon. Politiikan nappilaatikosta etsitään yhteensopivia ja toisiaan täydentäviä osia.

Tavalliselle kurttukraatarille on annettu kaksi hyvää ohjetta. Pitää olla mittanauha ja peili sekä rohkeutta käyttää niitä. Pitää olla rohkeutta ratkoa ja ottaa uusiksi, jos sauma ei olekaan  onnistunut.

Mittoja ja mittanauhoja tarvitaan politiikassakin. Peiliin katsominen ei saa merkitä pelkkää sopivien ilmeiden harjoittelemista. Eikä tehtyjen päätösten auki ratkominen ehkä olekaan pöljää, vaan osoitus varovaisuudesta ja viisaudesta.

Kun ne nyt tekisivät hyviä päätöksiä, nämä Suomen herrat. Ja rouvat.




sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Mitä minä tiedän Itä-Saksasta ja Amerikasta ja …

Historian solmukohta


Silloin, kun kävin siellä, oli painostava, ukkosta lupaava helle. Sain pullealta univormupukuiselta tullivirkailijalta nuhteet katukauppiaalta ostetusta sateenvarjostani, ei sellaista olisi saanut Itä-Berliiniin ottaa mukaan.
Silloin, kun kävin siellä, sen nimi oli Neuvostoliitto. Siellä puhuttiin venäjää ja oltiin enimmäkseen venäläisiä. Oli talvi, kaikilla paksut palttoot.
Silloin, kun kävin Amerikassa, sen nimi oli  ja on vieläkin Yhdysvallat. Siellä puhuttiin englantia ja oltiin kaikenlaisia amerikkalaisia. Siellä oli kesä, hepeneitä jos jonkinmoisia.
Silloin kun kävin…  ja silloin… ja silloin…   Pitäisikin taas lähteä matkalle.

Mitä me tiedämme Venäjästä, ja tästä uudesta Amerikasta, joka alkoi äsken.

Jos uskoo televisiosarjoja, Amerikassa joka ilta on joku ihmisparka joutuu sarja- tai kertamurhaajan uhriksi. Onneksi on poliiseja, jotka oitis kiitävät paikalle. Pillit soivat, rautaa menee lyttyyn ja taloja kaatuu, muutama sivullinen saa lopullisen rökityksen, mutta rikokset selviävät. Saksassa kuollaan vähemmän, mutta kauniimmin, kaikkein vähiten Venäjällä…  Viime aikoina on Pohjoismaissakin alettu kuolla enemmän ja julkisemmin.  Vai olisiko se sittenkin niin, että televisiosarjat ovat kauppatavaraa ja kuolema jonkinlaista viihdettä ja että todellisuus on jotain, paljon elävämpää ja olevampaa.

Mitä me siis oikeasti tiedämme? Mistään maasta?
Ihan aina kun ei ymmärrä näitä kotimaisten poliitikkojen aivoituksiakaan. Näillä vuosirenkailla, tällä veronmaksukokemuksella ja julkisten palvelujen asiakkuuskokemuksella luulisi jo jotain hoksaavansa, mutta kun ei. Logiikka ei aina löydy.

Tunnen kaikki suomalaiset vuodenajat, saksalaisistakin muutaman. Tunnen ruotsalaista työelämää kolmen kuukauden kokemuksen verran, tunnen sveitsiläisten hoitolaitosten ajatusmaailmaa. Vuosien, vuosikymmenten takaa. Se ei ole paljon, yleistietoa ajatellen. Se tosin on pääomaa, mutta sen merkitys hupenee vauhdilla, ainakin, jos ajatellaan, että kaikki tieto entisestä auttaisi ymmärtämään jonkun maan nykytodellisuutta.

Matkoilta kertyy aina pääomaa, sillä jokainen matka ja työkomennus ja muu poikkeama rutiinista on antanut omat oppinsa. Maailmalla oppii tuntemaan itseään, valitettavasti toisinaan enemmän itseään kuin muita. Muita olisi mukava oppia tuntemaan enemmänkin.

Jotta tietäisi, mitä maailmalla ajatellaan, pitäisi pystyä asumaan ja olemaan läsnä monessa maassa samanaikaisesti, pystyä lukemaan ajatuksia monella eri kielellä ja lukemaan päivän lehdet ainakin viitenä eri kieliversiona. Ja minulle tekee päivän lehtikin välillä tiukan tukalaa.

Se, mitä minä tiedän eri maiden tilanteista ja tapahtumista, on kuulopuhetta ja suodatettua ja tulkittua. Minä istun työpöytäni ääressä, luen ruudulta, lehdestä, kirjasta ja katson televisiosta. Minä olen useimmiten täysin läsnä vain omassa todellisuudessani.

Ja juuri siksi tarvitsen tiedotusvälineitä. Minulle ne ovat tärkeitä ikkunoita maailmaan. Mieluiten sellaisia ikkunoita, jotka tulkitsevat maailmaa ja sen tapahtumia puolueettomasti, antavat tietoa, vaikka se ei olisikaan aina tiedottajan mielen mukaista. Haluan päivittää sen, minkä itsekin tiedän aikansa eläneeksi. Haluan oikeata tietoa.

Röyhkeä öykkäri on kiinni vallan kahvassa. Öykkäreistä tuskin koskaan tulee pulaa. Lajivalikoima on laaja ja lisääntyy koko ajan. Toivotaan, että maailma tasii.

Toivon silti, että tiedotusvälineet säilyttäisivät asiallisen asenteensa ja raportoisivat öykkärien tempauksista ilman, että omat vahvat tunteet sotketaan peliin. Osaan tuohtua niistä tempuista ihan ilman apuakin. Todellisella tiedolla on käyttöarvoa, vaikka se ei viihdytäkään.

Toivon myös, että tärkeät puheet tulkattaisiin tai tekstitettäisiin tai niiden sisällöstä ja esittäjistä kerrottaisiin. Toimittajien smalltalk ja juoruilu ei kuulu maailmanhistorian käännekohtiin. Jos uuden vallanpitäjän puolesta luetaan rukous, sen ajaksi voi hyviä tapoja noudattaen hiljentyä.


-  Ja niin, se sateenvarjo? Itä-Berliinissä ei satanut. Suomessa satoi, avasin varjoni. Sitten en enää saanut sitä suljettua. Huteraa tekoa. Itä-Berliini oli lujempi, mutta ei sekään ikuinen.



sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Prysselinpitsiä


Olen miettinyt tätä jo muutaman päivän. Ensimmäisen kerran asia tuli mieleen kesäkeittiössä, jonka nimi on Cuisine Noir. Tämän instituution valistuneimmat lukijani tietävätkin. Cuisine Noir on syvimmältä ytimeltään musta keittiö, jonka keskiössä porisee avotulella kiehuva nuotiokattila. 

Keittiö ei ole koskaan nähnyt Belgiaa tai Ranskanmaata eikä sen liepeillä kukoista haute cuisine. Mutta jos jotain kansainvälistä pitää paikassa olla, nimi on kai se kaikkein helpoin juttu. Mielikuvituksettomia nimiä on tienvarret mustanaan, heitetään kehiin vaikka aakkosten ensimmäiset kirjaimet ja se on siinä. Mutta se on jo eri juttu.

Kuumaa vettä tarvitaan aina, sen tietävät kaikki, jotka ovat katselleet vanhoja eläviä kuvia. Kun emännällä poltot tihenevät, lapsenpäästäjä komentaa isännät ja rengit keittämään vettä. Kätevä tapa häätää joutavat äijäntuhjakkeet pois tieltä. Ja ainahan kuumaa vettä saa  huushollissa olla.



Olen ottanut tavaksi, että jokaisena mökkiaamuna, melkein heti heräämisen jälkeen, sytytän pihakeittiöön ikuisen tulen. Se palaa, sopivasti hoivattuna, aina siihen iltapäivän hetkeen asti, kun kuumaa vettä ei enää tarvita.

Eikä vesikattilaa koskaan jätetä tyhjänä odottamaan aamua. Puutkin ladotaan valmiiksi. Kun tulitikku leimahtaa, onkin enää vain ajan kysymys, milloin vesi kiehuu. Asialla on käytännöllinenkin puolensa. Vettä täynnä oleva astia pysyy paljon paremmin paikallaan tuulessa kuin tyhjä. Kokeilkaa vaikka muoviämpärillä, ellette usko.


Mutta, takaisin asiaan. Jos Prysselin kaavailut toteutuvat, kesäkeittiössäkin pitää jatkossa keittää jollain muulla tuliaineella kuin kirveskäsitellyillä puilla. Mustan nokikylkikattilan nostaminen pois nuotion päältä on lähes mahdoton, tuskin edes siisti homma. Mutta saattaa olla, että kesäkeittäminen itsepilkottujen klapien turvin/turmin onkin äkkiä yllättäen saastuttavaa puuhaa ja turmelee luonnon.

Totta, keittiössä on välillä savuista. Mutta savu haihtuu, tuuli vie sen ja sitä voi väistää.  Kaikkein kovimmalla tuulella ei tulta edes tehdä. Kaikki keittiön ympärillä olevat puut ovat elinvoimaisia ja terveitä. Kaikki keittiön tarjoomuksilla ruokitut ihmiset ovat edelleen hengissä. Tuntuu melkein, etteivät puut savusta edes piittaa. Kasvaa rehottavat, vaikka ehkä vähän pelkäävät sitä päivää, jolloin ne kaadetaan ja pilkotaan ja heitetään tulen ruoaksi.

Sanotaan, että meilläpäin otetaan kaikki prysselinpitsit ja nypläykset liian kirjaimellisesti eikä osata rennosti laistaa toteutuksesta tai oikaista direktiiviä. Moittikoot vaan, mutta minulla on suunnitelma sen varalta, että Cuisine Noir olisi uhattuna.


Jos herra prysselinherra päättää kieltää keittiöni energianlähteet, tulkoon itse paikan päälle kertomaan ja selvittämään kantansa. Minä sitten kerron omani.

Mutta ennen kuin päästän byrokraatin irti ja jakamaan ilosanomaansa, olen ajatellut tarjota tulokahvit, lämmittää rantasaunan (puilla) ja kylvyn jälkeen tarjota aterian – suoraan mustasta keittiöstäni. Pitää varmaan kysellä kavereilta, olisiko kylällä saatavana ruokajuomaksi  kunnollista kotipolttoista, finnish wine, special moonshine, tai onko turvauduttava pitkäripaiseen.

Seuraavana aamuna, päänsäryn hellitettyä, voisi olla aiheellista perehtyä syvällisemmin bioenergiaan. Pokasahalla runko nurin ja palasiksi, hienovaraisempaa jaottelua varten on vajassa hyväteräinen Pohjan pitäjässä suunniteltu ja valmistettu kirves. Yhden puun voimme keittiömme ja kaikkien maailman mökkikeittiöiden hyväksi kyllä uhrata. Kun byrokratian edustajan voimat uupuvat, annetaan elvytystä saunassa, järvessä ja ruokapöydässä. Julmureita emme ole, olkaamme siis valistajia.

Tulentekoa on syytä myös harjoitella. Siinäpä seuraavaksi päiväksi tekemistä. Olen ymmärtänyt, että pykälänikkareilla on päreet tai oikeammin sytykepaperit kainalossa. Siitä vaan, livekokeiluun. Ellei tyhmä idea omia aikojaa leimahda liekkiin, voidaan kokeilla tulitikuilla. Voin opastaa tai olla opastamatta, savunhallinnassa nimittäin.

Aikaisintaan kolmantena päivänä voidaan sitten ottaa puheeksi direktiivit ja muut prysselinpitsit. Jos se sitten enää olisi ajankohtaista.


Tässä suunnitelmani. Se on naiivi, yhtä yksinkertainen kuin itsekin olen ja poliittisesti epäkelpo. Niinhän tosin on suurin osa elämästäkin on, ihmisten väliset tapahtumat eivät tapahdu poliittisen ulottuvuuden, vaan inhimillisyyden ehdoilla. Ja kirjoitus kertoo aina tekijästään, joskus jopa enemmän kuin itse aiheesta.

Tuntuu yhä enemmän siltä, etteivät ne herrat siellä hallintohimmelien korkeuksissa ihan tarkkaan tiedä, mitä, mistä ja missä aikahaarukassa tai mittakaavassa puhuvat.

Byrokraattien kiusaaminen ja kurmottaminen voisi vaihteeksi olla hauskaa. Ne kun tekevät sitä samaa meille, ihan yhtenään.

Vuoroin siis vieraissa, toivottavasti.