Aika pysähtyy. Maisema on liikkumaton kuin valokuva. Veden pinnan tyvenestä jokainen oksa ja lehti katsoo kuvaansa. Ollaan varjojen puolella, kontrastit korostuvat.
Illan tyvenessä jokainen yksityiskohta toistuu tarkkana veden kalvolla. Metsä on hiljainen, soidinlauluja ei enää kuulu, joskus yksinäinen huuto, johon ei aina vastata.
Rannan metsikkö elää valossa. Päivän kirkkaus vaihtuu tummaan viivapiirrokseen, kunnes auringonlaskun värit hyvästelevät puut ja antavat lupauksen uudesta valoisasta.
Kaukana ulapalla liikkuvat tummat lintujen hahmot, kuikkien kokoontumisajot kaukana kameran ulottumattomissa. Täällä niillä on tilaa vetäytyä katseilta piiloon. Rannan kivet nousevat pinnan yläpuolella tummina hahmoina.
Auringon laskun aikaan alkaa uusi näytelmä. Pilvien ja auringon raanuraidat kirjovat taivaan ja ulapan kunnes värit hiipuvat yksitellen, pimeyteen. Jokainen ilta kertoo uuden tarinan, uudet värit. Kun päivä on hiipunut yöksi, huomaa, miten etäällä olevista asumuksista kajastaa valoja.
Päivällä ulappa hehkuu sinisenä, tuuli raidoittaa järven pinnan, kivet saavat muotonsa ja värinsä takaisin.
 |
Aamulla maiseman värit ovat palanneet. Kevyt tuulenviri on saanut veden elämään. Illan tarkat kuvat muuttuvat järven pinnalla eläviksi, liikkuviksi hahmoiksi.
Vanhat kivet katsovat maisemaa. Kaikki vuodenajat, kaikkien päivien hetket, kaiken kokeneet, tyynesti tarkkailevat. Ihminen viipyy hetken, ihmettelee, kivet jäävät.
