tiistai 28. tammikuuta 2014

Selkäviikoilla II



Kuljen kautta kinkaman kuuraisen
Puiden keskellä pakastaa.

Takaa aavan valkean lakeuden
Viima tavoittaa kulkijaa.

Joskus keskellä tuiskun ja pakkasen
Kohtaan kauneutta ankaraa.

Tyyntyy tuuli kun metsä naavainen
Kotimatkaani viitoittaa.

Alla pakkasen pilvien lumisten
Latu perille johdattaa. 


maanantai 27. tammikuuta 2014

Selkäviikoilla



Läpi huurteisten honkien holviston
Annan suksien kuljettaa.

Oksat tummien kuusien hiljaisten
Lumen painoa kannattaa.

Puhdas puuteri uusi ja utuinen
Jängän koivuja koristaa.

Talvipäivänä kimmellys hopeinen
Sadun maisemaa muistuttaa.

Latu keskellä valkeuden, ihmetyksen
Pienen kulkijan lumoaa.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Mian matkassa Japaniin



Kuvakaappaus kirjan kannesta ei onnistunut, mutta tuhatvuotinen kivi symboloikoon  Sein tarinaa. 

Joulukirjojen joukossa oli mielenkiintoinen tuttavuus, Mia Kankimäen esikoisteos
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Mia Kankimäen kirja on kuvaus nykyajan Japanista, suomalaisen kirjoittajan monitasoisesta löytöretkestä ja tutustumisesta vanhaan japanilaiseen kulttuuriin. Teos on luokiteltu tietokirjaksi, siinä on vankka tietopohja, mutta se on myös kiehtova tarina. Samalla se on Mian oma henkilökohtainen kertomus.

Kirja ytimessä on lukijan suhde tärkeään kirjaan. Se on matkakirja, sillä kirjoittaja kertoo, kuinka hän päätyi Kiotoon ja perehtyi yli tuhat vuotta sitten eläneen Sei Shōnagonin elämään ja aikakauteen.

Sei Shõnagon oli hovinainen ja kirjailija, jonka teksteistä on julkaistu The Pillow Book – pieluskirja tai tyynynaluskirja. Tyynyaluskirjassa – joka on koostettu nykymuotoonsa vasta myöhemmin, säilyneistä tekstifragmenteista – Sei kommentoi hovin tapahtumia, juoruja, kirjoittaa huomioitaan ja laatii listoja. Listoja asioista, jotka kiehtovat, jotka ovat hurmaavia tai ärsyttäviä tai jotka rakentavat elämyksiä, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Sei Shõnagon oli etuoikeutettu hovinainen, jolla oli mahdollisuus saada käyttöönsä kallisarvoista ja harvinaista paperia. Kirjoituksiaan Sei on ehkä säilyttänyt tekstejään päänalusena käytetyssä kotelossa. Tekstit kiertävät hovissa kädestä käteen, kunnes aikanaan päätyvät kokonaisuudeksi, kirjaksi. Ovatko samojen kansien sisällä kaikki katkelmat vai vain osa – ja onko sillä merkitystä?

Kuten Mia Kankimäki toteaa, Sei Shõnagon oli oman aikansa bloggari. Hän kirjoittaa muistiin ajankohtaisia asioita, huomioita ja ilmiöitä. Hänen tekstejään luetaan lähipiirissä, ehkä kommentoidaan, niistä keskustellaan. Kirjoitusten henkilökohtaisuus ja välittömän kokemuksen tunne – ainakin Kankimäen kirjassa olevien katkelmien perusteella – saa nykylukijankin viehättymään.

Mia Kankimäen sujuva teksti ja juohevasti tasolta toiselle etenevä, taitavasti jaksoteltu kerronta luo uuden kehyksen tuhatvuotisille teksteille: on kuin lukisi Mian blogia, jossa kirjoittaja kommentoi tuhat vuotta sitten kirjoitettua blogia.

Blogin kirjoittaja peilaa omaa elämäänsä ja omaa maailmankuvaansa. Onko aiheellista edes korostaa, että ajallinen välimatka on tuhat vuotta, kun ajatuksellisesti, kokemuksen tasolla ollaan tässä ja nyt? Samassa naiseudessa kaikki kolme, Sei, Mia ja lukija.

Sei Shõnagon kirjoitti henkilökohtaisesti ja sai tekstinsä elämään vuosituhannen yli.  
Käynee tavoitteesta myös sähköisen median käyttäjälle ;))


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, 2013, 380 sivua.
ISBN: 9789511272502





maanantai 20. tammikuuta 2014

Pakkasta ja kärkikuusikko


Onhan tätä jo odotettu. Pakkasta. Leudon ja kostean loppuvuoden jälkeen raikas kylmyys puhdistaa maiseman ja sielun, nitistää pöpöt ja bakteerit. Talven valo on vielä niukkaa, mutta lumen hohde moninkertaistaa sen. Huomenna päivä on jo hiukan pitempi. Aamun valo antaa voimaa.

Lunta ei ole paksulti – mutta sitä on laajalti, niin kuin eräs Sammattiseuran perustajajäsenistä tapasi sanoa. Lunta on tammikuun puolivälissä vihdoin sen verran, että jäniksen jälki erottuu. Hiihtämiseen se ei vielä riitä, eikä perustuksen lumettamiseen tai lumilinnan rakentamiseen.

 

Ja pihamaalla jälkiä todella näkyy. Jäniksillä on ollut kokoontumisajot tai kotihipat makuuhuoneen ikkunan alla. Isompia tassutuksia en sinne toivokaan. Joku viluinen kissa on oikaissut liiterin polkua. Kulkukoiria ei enää ole, koiranjälkien lähellä kulkee aina ihmisen askellus.


Pakkanen muuttaa muotoaan ja tuntuu erilaiselta. Maalla lumi narskuu jalan alla ja maisema huurtuu Pekka Halosen parhaiden kuvien veroiseksi. Kaupungissa ilma on kosteampaa ja purevaa, teille kertyy suolasohjoa ja kengänpohjiin tarttuu sepeliä. Pohjoisen pakkaslukemiin täällä ei ylletä, kuiva kylmä jää haaveeksi. Elimistö alkaa tottua talveen ja paksuihin tamineisiin pukeutuminen sujuu jo luontevasti. Kun kadulla astelee vastaan paljaspää, saa ihan hillitä sisällään asuvaa täti Besserwisseriä, ettei tulisi huomautettua.

Lumettoman talven iloja on urheilukisojen seuraaminen sisätiloissa, vaikka touhu ei aina olekaan loogista. Naisten takaa-ajossa eivät kisaile miehet vaan naiset, miesten takaa-ajossa naisilla ei (onneksi) ole roolia. Välillä ylletään kärkikymmenikköön ja palkintopalleille, joskus syöksytään jopa kärkikuusikkoon.

Näköradion selostajat luottavat aina yhtä huonosti katsojansa havaintokykyyn: jos hiihtäjä hiihtää ladulla, se on sanottava ääneen, vaikka kuvakin kertoo saman. Ehkä näillä nykyisilläkin pekkatiilikaisilla on mielessään se kuulija, jonka katse on tiukasti sukankutimessa tai -parsimuksessa.


Talvilajeja on toki aina harrastettu, vaikka ehkä vähemmän tosikkomaisesti. Olen kuullut meheviä muistelmia siitä, millainen taito- ja kestävyyslaji kuusiaidassa lymyäminen entisaikaan on ollut. Kyselkää emännyyskoulua iltahämärissä kiertäneiltä isänniltä.

Päivät pitenevät ja valo moninkertaistuu, kun puhdas lumi sen heijastaa. Kylätien huurteen sävyttämä maisema on Kalevalasta: kylvi mäet männiköiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.



lauantai 18. tammikuuta 2014

Pakkasen maisemassa Pengonpohjassa


Taivas on silkkiä,
uusi lumi samettia
kun syttyvät pakkasen timantit
talvi viettää juhlaa.





Pääsimme tutustumaan Pengonpohjan rukoushuoneeseen Ylöjärvellä, Näsijärven pohjoisrannan lähellä. Tänne on tie, mutta ennen vanhaan tänne on varmaan tultu myös vesiteitse - tai jäätä myöten. Vuonna 1898 talkootyönä rakennettua kyläkirkkoa lämmitetään vain silloin, kun tiedossa on tapahtumia. Muuten pakkanen saa tulla tupaan.


Vanhat hirret ja huurteiset ikkunat, pieni saarnatuoli äänikatoksineen, alttari, kaikki on niin kuin kuuluukin. Vanhoja pönttöuuneja ei enää käytetä, mutta ne on säilytetty muistona menneistä ajoista. Sähköt on, on valoja ja kahvinkeittovälineet sakaristossa, mutta osa valaistuksista hoidetaan kynttilöillä. Kaksi öljylamppua on ripustettu rakennetta tukevaan, kyläsepän takomaan rautatankoon.



Pengonpohjan pieni pyhäkkö kertoo samaa tarinaa kuin moni muukin vanha jumalanpalvelushuone tässä maassa: vaikka pulaa ja puutetta on ollut, oma kirkko on haluttu rakentaa. Oma kirkko on rakas, sillä se on yhteinen hengellinen koti lähipiirin asukkaille.

Uuden kirkon rakentamiseen ei sata vuotta sitten suurta byrokratiaa tarvittu, lupa kotiseurakunnalta riitti. Komea kirkko sillä saatiin ja tapuli tai kastari vanhalle kellolle. Parhaat asiat ovat yksinkertaisia.





tiistai 7. tammikuuta 2014

Jouti jo?




James Liptonin loppiaisaaton haastattelussa loisti karismaattinen George Clooney. Näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja korosti useaan kertaan käsikirjoituksen merkitystä elokuvan runkona. Hyvästä käsikirjoituksesta saa hyvän elokuvan, huonosta ei koskaan. Toisaalta, totesi Clooney, hyvänkin käsikirjoituksen voi pilata.

On taito aloittaa niin, että katsoja on heti mukana imussa, mutta vielä suurempi taito on viheltää peli poikki niin, että sieluun jää kaiherrus siitä, että olisi tuota nyt vielä…


Ensimmäiset lapinhulluuden oireet minun otsalohkossani alkoivat tuntua viime vuosituhannella Sallassa. Ihastuin maisemiin ja hiljaisuuteen, tykästyin ihmisiin. Taudista en ole eroon pyrkinytkään, kyllä aikuinen ihminen aina jonkin verran haikeutta kestää. Vaikka sarventyngät ajoittain kutittavat otsalla, tilanne lienee hallussa. Vai huomaako sitä itse?

Kun ruudusta alkoivat vyöryä Taivaan tulet, tempauduin mukaan. Lötjösen, Röhkön ja kumppanien toilaukset, Aimon kipuilut ihmissuhteissa, jyrkät äärilaitojen kulkijat,  joviaali poliisipäällikkö - sarja toi ruutuun monta hyvää, tunnistettavaa tyyppiä.

Näyttelijäkaartissa oli persoonallisia uusia tuttavuuksia. Ihan oma lukunsa olivat maisemat ja vuodenajat, ankarassa kauneudessaan. Ote oli sopivan liioitteleva ja kärjistävä.



Taivaan tulet päättyi hyvien ihmisten juhlaan ja jouti kai päättyäkin. Alkujaksojen puhti oli kadonnut, ihmisistä ei enää uutta särmää löytynyt, uskottavuus rapisi, vitsejä venytettiin niin, että kotisohvalla hikoiltiin ajoittain myötähäpeää. Rajansa sitä on sympaattisen satuhahmonkin kiusaamisella. Jetsu uskaltautui kosimaan, kun kaikki uskottavuuden rajat oli moneen kertaan ylitetty. En ole omassa elämässäni joutunut miehisen saamattomuuden syvimpiä syövereitä koskaan noin perusteellisesti tutkailemaan. Varmaankin onneksi.

Taivaan tulien ensimmäisten kausien käsikirjoittajana oli Kari Väänäsen ohella Timo Parvela. Olisiko kahden tekijän mallia pitänyt jatkaa? Kumpikin tekijä on ammattimies, mutta olisiko kahden erilaisen näkemyksen yhdistäminen tuonut jatkoon kipinää? Kari Väänänen on useissa haastatteluissa kertonut halunneensa tehdä vielä yhden kauden – päättyikö hyvä sarja paniikkijarrutukseen? Jäikö juonen ituja käyttämättä, taustoja rakentamatta, selittääkö tämä loppujaksojen onnahtelut. Latistiko väärässä paikassa säästäminen ja kustannuskuri inspiraation?

Määrämittaan kirjoittaminen on taitolaji. Jos tämä blogi roiskuu yli, lukija (jos jossain sellainen on) joutuu skrollaamaan hiukan enemmän, siinä kaikki. Eikä blogikirjoituksella vakiopituutta edes ole. Televisiojutulla, lehtiartikkelilla, tiedotteella ja monelle muulla kirjoitelmalla on määrämittainen paikka, jonka ehdoilla temput ja sanavalinnat on sovitettava.

Kemijärven ja Koillis-Lapin ihmisten puolesta olen iloinen. Toivottavasti sarja antoi lisää potkua matkailuun ja muihin elinkeinoihin.

 Taivaan tulet oli, ja on edelleenkin, lapinhullujen oma ohjelma. Ja niin hullu tiedän olevani, että varmasti palaan ruudun ääreen ja katson, kun seuraavan kerran uusivat. Saa siitä hiukan lievennystä, kun ei aina pohjoiseen pääse. Oli se loppu ihan millainen tahansa.



 Jutun kuvat ovat Sammun tuvalta, Kittilästä.

torstai 2. tammikuuta 2014

Ihan uusi, kokonainen vuosi



Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe aloitti uuden vuoden. Teksti oli hieno, niin kuultuna kuin netistä luettunakin. Puheiden perinne jatkuu, vastaansanomattomin virkkein. 

Me emme pikkutuulessa taivu, emmekä kovassakaan viimassa taitu. Suomella on tässä muuttuvassakin maailmassa selvät vahvuutensa.
- - - 
Suomi on aina pärjännyt paineessa. Voimat on koottu ja suunnattu eteenpäin. 


Sumuisena alkutalven päivänäkin täällä  aistii jatkuvuuden ja elämän kerroksellisuuden. Aukean takana autioksi jäänyt talo, aikanaan kylän komeimpia, viesti entisestä. Sarat ovat laskeutuneet lepoon, vakoihin liittyy lupaus uudesta, viljely on kulttuuria ja sillä on täällä pitkä jatkumo.

Sitkeä honka valvoo kylätien varrella, tuulenpieksämään asentoonsa jähmettyneenä. Petäjä on veteraani, joka kestää vastatuulet ja puhurit. Se on viimeisenä jäljellä niistä, jotka puolustivat kotitantereitaan ja jatkoivat uurastusta rauhan vuosina, sielun ja ruumiin säröistä välittämättä. Pystyivätkö he antamaan oikeanlaisen esikuvan lapsilleen niinä aikoina, kun päivän tehtävistä selviytyminen tuntui vievän kaikki voimat?



Yhteiskuntamme ei ole särötön, mutta se on yhä kestävää tekoa.
- - -
On tehtävä päätöksiä. On luotava uutta, mutta on myös purettava vanhaa, pysyväksikin luultua.


Purkaminen on helppoa, kovalla kädellä ja koneilla se käy nopeasti, betoni murenee ja vanha puu rasahtelee. Byrokratian ja hallintohimmeleiden purkaminen ja virtaviivaistaminen onkin sitten eri juttu. Listitäänkö meillä taloja ja maisemakokonaisuuksia silloin, kun oikeasti pitäisi käydä kokonaan muiden asioiden kimppuun? 

Toivottavasti muillakin kuin Sauli Niinistöllä on kulttuurin tajua. Itsenäisyyspäivän juhlakonsertti antoi toivoa sitä, että henkisen perinteen arvostus valtakunnan korkeimmalla tasolla on hyvällä tolalla.


Kylänraitin varrella asuu monta tuttua tai kasvotuttua, tervehditään ja jutellaan, kun nähdään. Taloilla on historiansa ja vaiheensa, täällä ikänsä asunut ei tienviittoja tarvitse, kun tietää, kenelle naapurin tupa kuuluu ja on ennen kuulunut ja kenen rakentama se on. Suunnistaminen on helppoa, kun maisema on samalla sielunmaisema.

Kylänraitilla liikkuva tietää kyllä, että suuret yksiköt ovat taatusti suorituskykyisiä ja virtaviivaisia ja kustannustehokkaita. Mutta joka kerta, kun niiden käsittelyyn pääsee tai joutuu, pieni ihminen joutuu aloittamaan oman tarinansa kertomisen alusta, paljon puhetta ja monta raporttia. Kylänraitilla ei tarvitse. Historia ja taustoitukset ovat kunnossa, tiedetään, tunnetaan, kyllä, hoidetaan kuntoon.

Vuosi on vaihtunut ja puheet on pidetty. Lupaukset annettu. Päätökset pohjustettu. Ne, jotka politiikan hallitsevat, lienevät tyytyväisiä.

Kylätien tuttu rahina ei ole muuttunut miksikään. Pienen tuvan ikkunaan syttyy valo varhain aamulla ja sammuu illansuussa. 

Jossain kaukana tehdään päätöksiä, jotka sivuavat tätäkin elämää. Luvatkaa, että pysytte kohtuudessa. Nyt on taas kokonainen uusi, hädin tuskin korkattu vuosi aikaa.

PAREMPAA UUTTA VUOTTA! 


Kursivoidut otteet presidentti Sauli Niinistön puheesta 1.1.2014.