Taivas on silkkiä,
uusi lumi samettia
kun syttyvät pakkasen timantit
talvi viettää juhlaa.
Pääsimme tutustumaan Pengonpohjan rukoushuoneeseen Ylöjärvellä, Näsijärven pohjoisrannan lähellä. Tänne on tie, mutta ennen vanhaan tänne on varmaan tultu myös vesiteitse - tai jäätä myöten. Vuonna 1898 talkootyönä rakennettua kyläkirkkoa lämmitetään vain silloin, kun tiedossa on tapahtumia. Muuten pakkanen saa tulla tupaan.
Vanhat hirret ja huurteiset ikkunat, pieni saarnatuoli äänikatoksineen, alttari, kaikki on niin kuin kuuluukin. Vanhoja pönttöuuneja ei enää käytetä, mutta ne on säilytetty muistona menneistä ajoista. Sähköt on, on valoja ja kahvinkeittovälineet sakaristossa, mutta osa valaistuksista hoidetaan kynttilöillä. Kaksi öljylamppua on ripustettu rakennetta tukevaan, kyläsepän takomaan rautatankoon.
Pengonpohjan pieni pyhäkkö kertoo samaa tarinaa kuin moni muukin vanha jumalanpalvelushuone tässä maassa: vaikka pulaa ja puutetta on ollut, oma kirkko on haluttu rakentaa. Oma kirkko on rakas, sillä se on yhteinen hengellinen koti lähipiirin asukkaille.
Uuden kirkon rakentamiseen ei sata vuotta sitten suurta byrokratiaa tarvittu, lupa kotiseurakunnalta riitti. Komea kirkko sillä saatiin ja tapuli tai kastari vanhalle kellolle. Parhaat asiat ovat yksinkertaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti