Onhan tätä jo odotettu. Pakkasta. Leudon ja kostean
loppuvuoden jälkeen raikas kylmyys puhdistaa maiseman ja sielun, nitistää pöpöt
ja bakteerit. Talven valo on vielä niukkaa, mutta lumen hohde moninkertaistaa
sen. Huomenna päivä on jo hiukan pitempi. Aamun valo antaa voimaa.
Lunta ei ole paksulti – mutta sitä on laajalti, niin kuin
eräs Sammattiseuran perustajajäsenistä tapasi sanoa. Lunta on tammikuun
puolivälissä vihdoin sen verran, että jäniksen jälki erottuu. Hiihtämiseen se
ei vielä riitä, eikä perustuksen lumettamiseen tai lumilinnan rakentamiseen.
Ja pihamaalla jälkiä todella näkyy. Jäniksillä on ollut
kokoontumisajot tai kotihipat makuuhuoneen ikkunan alla. Isompia tassutuksia en
sinne toivokaan. Joku viluinen kissa on oikaissut liiterin polkua. Kulkukoiria
ei enää ole, koiranjälkien lähellä kulkee aina ihmisen askellus.
Pakkanen muuttaa muotoaan ja tuntuu erilaiselta. Maalla lumi
narskuu jalan alla ja maisema huurtuu Pekka Halosen parhaiden kuvien
veroiseksi. Kaupungissa ilma on kosteampaa ja purevaa, teille kertyy
suolasohjoa ja kengänpohjiin tarttuu sepeliä. Pohjoisen pakkaslukemiin täällä
ei ylletä, kuiva kylmä jää haaveeksi. Elimistö alkaa tottua talveen ja
paksuihin tamineisiin pukeutuminen sujuu jo luontevasti. Kun kadulla astelee
vastaan paljaspää, saa ihan hillitä sisällään asuvaa täti Besserwisseriä, ettei
tulisi huomautettua.
Lumettoman talven iloja on urheilukisojen seuraaminen
sisätiloissa, vaikka touhu ei aina olekaan loogista. Naisten takaa-ajossa eivät
kisaile miehet vaan naiset, miesten takaa-ajossa naisilla ei (onneksi) ole
roolia. Välillä ylletään kärkikymmenikköön ja palkintopalleille, joskus syöksytään
jopa kärkikuusikkoon.
Näköradion selostajat luottavat aina yhtä huonosti
katsojansa havaintokykyyn: jos hiihtäjä hiihtää ladulla, se on sanottava
ääneen, vaikka kuvakin kertoo saman. Ehkä näillä nykyisilläkin pekkatiilikaisilla
on mielessään se kuulija, jonka katse on tiukasti sukankutimessa tai
-parsimuksessa.
Talvilajeja on toki aina harrastettu, vaikka ehkä vähemmän
tosikkomaisesti. Olen kuullut meheviä muistelmia siitä, millainen taito- ja
kestävyyslaji kuusiaidassa lymyäminen entisaikaan on ollut. Kyselkää
emännyyskoulua iltahämärissä kiertäneiltä isänniltä.
Päivät pitenevät ja valo moninkertaistuu, kun puhdas lumi
sen heijastaa. Kylätien huurteen sävyttämä maisema on Kalevalasta: kylvi mäet
männiköiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti