sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Äidinkielen puolella





Meillä on isänmaa ja äidinkieli. 
Lapsen elämässä vanhemmat ovat se perälauta, joka pitää. Isä antaa turvaa, äiti pitää huolta sielusta ja ruumiista. Juuri siksi sanat ovat näin: kotimaa ja kieli, yhtä lähellä sisintä kuin vanhemmat. Identiteetin rakentajat. 

Äidinkieli on uhattuna, sanotaan. Äidinkieli rapautuu, pelätään. 
Pelkään, että pelko voi olla jopa hieman aiheellinen. Äidinkielen tilalle tunkee jonkinlainen fingelska, kansainvälinen yleiskieli, englannin kielen typistetty versio. Kaikki muutokset eivät ehkä ole ajan tuomaa luonnollista ja aina jatkuvaa kehitystä. Äidinkielen merkityksen pelätään hiipuvan, syntipukiksi osoitetaan vaikkapa kansainvälisyys. 

Yhteinen äidinkielemme on pieni murunen maailman kaikkien kielien paljoudessa. Tämän pienen kielenmurusen me omaksumme jo lapsuudessa ja opimme ilmaisemaan suomeksi kaiken, kaikki syvimmät tunteemmekin. Äidinkieli on toinen hengitys. 

Kielen oppiminen ei koskaan ole yhtä luonnollista kuin lapsena. Oppiminen on aina vaativaa, se edellyttää miljoonia toistoja, kertaamista. Lapsi on löytöretkellä kielen ja laajenevan mielikuvituksen avaruudessa, motivoituu löydöistään ja jaksaa. 

Suomalainen ei voi hankkia koulutusta vain suomen kielellä, sillä kaikkea tietoa ei varmaan koskaan saada suomennettua. Meidän on mentävä epämukavuusalueiden läpi ja opeteltava vieraita kieliä. Palkintona on kommunikaatio, ymmärrys, oppi. Asetelmat eivät koskaan ole mustavalkoisia. On mahdollista arvostaa omaa äidinkieltään ja nähdä samalla myös muiden äidinkielten merkitys. Jonkun äiti opettaa niitäkin lapsilleen, mutta meillä on tämä suomi. 

Niin suomi kuin englantikin ovat rikkaita, runsaita kieliä. On nulikkamaista kuvitella, että kumpikaan näistä kielistä olisi helposti ja nopeasti omaksuttavissa. Suomen kielestä löytää uutta läpi koko elämän, englannin kielen – ja minkä tahansa kielen – kaikkien kerrosten tunteminen vaatii laajan sivistyksen. Englanti hämää opiskelijaa, sillä sitä helppo puhua jo muutaman sadan sanan sanavarastolla, kielioppi on alkeistasolla helppo, pitemmälle etenevä huomaa, millaisia hienovaraisia nyansseja näennäisen yksinkertaisiinkin rakenteisiin sisältyy. Kielet eivät ole noin vain keskenään vaihdettavissa. 

Olin kirjaston kirjallisuusillassa, kuuntelemassa historioitsija Teemu Keskisarjan ja toimittaja Hannu Taanilan sanamittelöä. Julistan Keskisarjan voittajaksi, sillä aivan erityisen vaikutuksen teki tapa, jolla hän puolusti äidinkieltä. Aleksis Kiven elämänkertomus, Saapasnahka-torni on kirjoitettu hienolla suomen kielellä. 

Aleksis Kivi oppi lukemaan niistä kirjoista, joita kraatarin perheessä oli tarjolla. Virsikirja, katekismus ja Raamattu. Vanhan Biblian jyhkeä, arkaainen kieli on jalostunut hienoksi epiikaksi Seitsemän veljeksen sivuilla ja Kiven lukuisissa näytelmissä. Ei määrä, vaan laatu. Myöhemmin, opiskellessaan, Aleksi Kivi tutustui maailmankirjallisuuteen. Lujana peruskivenä pysyi aina äidinkieli ja Raamattu. 

Seuraavana päivänä, kirjamessujen avajaispäivänä puhuttiin viestinnästä ja kohtaamisesta. Kirsi Piha johdatteli puhetta, tähtiesiintyjistä kirkkaimpana erottui Heikki Aittokoski, tulevaisuuskirjeenvaihtaja. Kun luet tätä, me kohtaamme, näin yleisöä ohjattiin ajattelemaan. Kirjoittaessani tätä todella toivon, että ajatuksemme kohtaavat – suomen kielellä. 

Tulevaisuus voi asiantuntijan mukaan muuttaa tätäkin kohtaamista. Joku kehittää teknologian, joka mahdollistaa ihmisten välisen kommunikoinnin ja ajatustenvaihdon silloinkin, kun kaikki puhuvat omaa äidinkieltään. 

Utopiaa ja uusia innovaatioita odotellessa voisimme tehdä suurtekoja oman äidinkielemme hyväksi. Ei se, että suomi on pieni kieli, oikeuta asennoitumaan siihen vähättelevästi tai alentuvasti. Suomen kielellä on tehty suuria ja tehdään jatkossakin, jos me kunnioitamme omaa äidinkieltämme. Se, että maailmassa on muitakin kieliä, ei saa rapauttaa suomalaista itsetuntoa eikä oman kielen arvostusta. 


lauantai 27. lokakuuta 2018

Eläinkuntaa elämässäni - ja vähän kasvikuntaakin



Mumminmökillä, aamuhämärissä, katselin, miten liikenne vähitellen alkoi vilkastua. 
Olohuoneen kaihdinta nostaessani tajusin, että parin metrin päässä pihamaalla seisoi neljä peuraa – vai olivatko ne kauriita, kauniita ne ainakin olivat – liikkumatta, korvat höröllä, kuunnellen. Ja kun katse tarkentui, tajusin, että tien toisella puolella, palokaivolle johtavalla tiellä oli lisää eläimiä, ainakin neljä sirojalkaista otusta. Kun verho liikahti liikaa, eläimet lähtivät. Ei tullut kuvaa todisteeksi. 

Jonakin syysyönä näin mäyrän tallustelevan tiellä, sievästi reunaviivan viertä askeltaen. Naapurilla oli niihin aikoihin vielä pitkäselkäinen, matalajalkainen koira. Ensin arvelin, että naapurin haukku oli karannut ja lähtenyt yksin retkeilemään, kunnes tajusin, että kyseessä on villin luonnon edustaja asfaltilla. 

Myöhemmin päivällä, kun taas katselin pihaa, ulkona oli vain yksi orava. Oravilla on sesonki, pähkinäpensaiden sato alkaa varmaan olla korjattu, nyt kootaan talvivarastoa muista maan antimista.  

Olen itse varmaan kaikkein eniten juuri oravan kaltainen viljelijä ja arkistoija. Orava kätkee varastonsa varmaan talteen ja unohtaa ne sitten. Etsiikö se koskaan kätkemiään tavaroita vai hukkaako lopullisesti? Ainakin pihamaalta löytyy välillä uusia pähkinäpensaan taimia, ilmeisesti oravan kylvötöitä. Minun arkistostani ei löydy mitään, jos jotain hakee, mutta vaikka mitä, jos ei varsinaisesti hae mitään. 

Kesän alussa kylvin maahan kukkien siemeniä. Kuuman, kuivan kesän aikana niille ei tapahtunut mitään. Sellaisia vesimääriä, jota ne olisivat tarvinneet, ei kukaan ehtinyt eikä jaksanut kukansiemenille kantaa. Syyssade sai hoitaa kukkamaata ja nyt, kesäajan päättyessä, uuteen kukkapenkkiin on ilmestynyt ensimmäinen uhmakas kehäkukka. Ähäkutti, täällähän minä kumminkin olin! 

Jos päättää kukkia myöhään, ei ehkä tarvitse olla täydellinen?
Peurat – siis hirvieläimet – ovat uskollisesti hoitaneet puutarhaa. Ne ovat syöneet suihinsa karuun maahan suurin toivein ja hyvällä lapiolla istutetut tyrnintaimet, viimeistelleet uuden omenapuun leikkauksen ja ilmeisesti ottaneet reilut kymmenykset luumupuiden hedelmistä. Emme ehkä hetkeen istuta uusia tyrnejä. Niiden suojaaminen jollakin lankkuaitaa hennommalla rakenteella olisi järjetöntä, sillä hirvieläimet pääsisivät niiden kimppuun siitä huolimatta. Jos haluaisi torjua eläimiä, pitäisi olla aina paikalla, nousta aamuneljältä hätistelemään, ajaa kuokkavieraat tiehensä, joko autotielle tai naapuriin.  

Onneksi mitään pahempaa ei ole sattunut, koputan puuta. Arkisin jo ennen kuutta ja viimeistään kuuden aikaan alkavat ensimmäiset työmatkalaiset huristella mumminmökin ohi. Vilahtaako ohiajavan auton valoissa pakeneva eläin? Varoitusmerkkejä ei ole – niitä kai pitäisi täällä olla joka puolella kylää?

Valkoisen talon aikaa kirjoittaessani muistelin, miten pienen Kiki-kissan tulo johti ennennäkemättömään kollikissojen invaasioon kotimme pihamaalla. Paikassa, jossa ei koskaan ollut näkynyt yhtään kattia, mourusi lauma toinen toistaan pateettisempia, rumia ja lemmenkipeitä kolleja. Mistä ne kaikki olivat tulleet, sitä saattoi vain arvailla. Kissanpissan hajua ei kestänyt kukaan ja niin kauniista narttukissasta oli pakko luopua. Kakkoskissa, maalla hankittu kolli, käytti kollikissan vapautensa ja jätti perheemme. 

Ei enää kissoja, mutta pitkän ajan kuluttua koira. Sitäkään ei enää ole eikä uuden koiran hankkimisesta vakavasti edes keskustella. 

Seuraava kirja on vielä painossa eikä siitä pidä edes paljon puhua. Mutta yllätyksellinen eläinkohtaaminen siihenkin sujahti. Aika hyvin, vaikka en olekaan biologi. 
Ja systemaattisuudeltani pikkuoravan tasoa. 

Ehtiikö valmiiksi kukaksi? 


perjantai 12. lokakuuta 2018

Poukamassa




Puut viskovat keltaisia lehtiään kaikkialle. Askelten alla rahisee. 


Linnut ovat lähteneet, yksikään visertäjä, viheltäjä tai laulaja ei riko hiljaisuutta. 


Poukamassa puut heijastuvat veteen, värit liikkuvat hiljaa. 
Ulapan sinisen ja taivaan sinisen välissä on ruskametsän rantu. 




Sytytetään tulet ja tupa alkaa lämmetä. 
Jos avaan radion, maailmanselittäjien pajatus alkaa taas. 


torstai 11. lokakuuta 2018

MIten rakkaudesta puhutaan



Tulen kirjaston kirjailijaillasta. Aiheena oli Hannu Mäkelän muisto- ja surukirja Valo. Kirja, jota en ole lukenut ja jota en illan kirjamyynnistäkään tohtinut hankkia. Silti. 

Valo on kuvaus avioliitosta, joka päättyi ennen aikojaan. Rakastettu vaimo ja sielunkumppani kuoli liian nuorena, elämä jäi kesken. Kirjan aiheesta on ollut lukuisia artikkeleita lehdissä, onhan Hannu Mäkelä arvostettu ja kiinnostava kirjailija. Lehtien jutut jostakin kirjasta tai kirjailijasta eivät tietenkään ole sama asia kuin itse kirja. 

Mäkelän teksteistä olen pitänyt, akateemikon arvo ei ole tullut tyhjästä. Varmaan tartun vielä Valoon. 

Kun kaksi aikuista miestä puhuu rakkaudesta naiseen ja rakastumisesta, menen hämilleni. Kun silmiin nousee kyyneleitä, lavalla ja katsomossa, menen hämilleni. Paljas kontakti ylettyy ainakin kohdalleni, toiseen penkkiriviin, kaikkia yleisön reaktioita en näe tai osaa katsoa. Vakiokävijöitä, sali lähes täynnä, varttuneet daamit reilusti yliedustettuina. Ihanat kulttuuritädit. 

Tilanne muuttuu jotenkin luontevammaksi, kun puhutaan Venäjästä ja elämästä Venäjällä. Suuren naapurin asiat kiinnostavat. Virallinen tiedonvälitys ei kata kaikkea, luemme ja kuulemme johtajien ja viranomaisten tekemisistä, elämä näiden uutisten tuolla puolen ei nouse otsikoihin. Ihminen jää piiloon uutisten taakse. Kuva naapurimaasta voisi olla erilainen, jos ihmiset kohtaisivat toisensa ja tutustuisivat toistensa arkeen ja elämään. Olisiko siinä kuvassa enemmän rakkautta? 

Rakkaus on niin iso aihe, että siitä voi ja saa ja pitää puhua, avoimesti. Tarkoitan siis rakkautta, en seksiä tai erotiikkaa.  Syvältä sydämestä lähtevää rakkautta. Hannu Mäkelä kertoo rakastuneensa ensin sanoihin, kieleen, puheeseen. Sanataiteilijana hän varmasti hallitsee instrumenttinsa ja osaa sanoittaa sanoittamattomankin. Silti minua melkein ujostuttaa kuunnella, minua, joka olen jo isoäiti ja juhlin ehkä muutaman vuoden kuluttua kultahäitä. 

Rakkaus koskettaa. Rakkauden kosketuksessa ei ole mitään pahaa tai väärää. Silti. 

Rakkauteen liittyy paljon sanoiksi pukematonta, tunnetta, lämpöä. Asioita, jotka jäävät vain kahden ihmisen välisiksi ja joiden pitää sellaisiksi jäädäkin. Ulkopuolisella ei ole oikeutta arvioida toisten ihmisten rakkauksia eikä ainakaan tuomita niitä. 

Rakkaus on kahden ihmisen yhteinen pesä, suoja muulta maailmalta. 
Miten pesän ikkunaa voi avata niin, ettei lumous karkaa ja katoa?
Pitää varmaan lukea. 

Siltoja kahden maan välillä. Aasinsilta teemaan? 


keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Herra Kivi, millaista se oikein oli?



Kirjoittaminen? 
Kynänterän kastaminen mustepulloon, yhä uudelleen. Paperin rahina terän liikkuessa sen pinnalla? Kuinka sileää paperi oli, kuinka kynän terä luisti? Mikä oli työssä raskainta, tuskin sentään kynän käsitteleminen?

Kirjoitan tätä tietokoneella. Näppäimistön hiljainen ääni, onko se sama kuin mustekynän tuottama hiljainen rahina?
Hiljaisuus – matami Charlottan luona oli varmaankin riittävästi hiljaisuutta ja työrauhaa? 

Tässä elämässä on niin helppo ajautua uusille nettisivuille, harhautua hakemaan tietoa ja tiedon tietoa… kuunnella. 



Kirjoittaminen? 
Kirjoittaminen on totista työtä, joka ei aina näy. Ei varsinkaan silloin, kun aihe kulkee mukana mielessä ja hakee ulospääsyä, mutta ei millään suostu paperille. Kuinka valmiita lauseet olivat, kun ne vihdoin kirjoititte näkyviin? 

Kun kirjoittaminen näkyy ruudulla, sanoja voi viskoa melkein ilmaan, järjestää uudelleen, pyyhkiä pois, lisätä, ryhmittää – jälki on yhtä siistiä vielä monen muokkauksen jälkeen. Näyttääkö valmiiden lauseiden työstäminen liiankin helpolta? 

Vaativinta on edelleenkin se, joka ei näy, maailman sirpaleiden ja lopulta kokonaisen maailman kuljettaminen mielessä, ajatuksissa.


Kirjoittajana eläminen? 
Jos tekee näkymätöntä työtä, saako siitä edes näkymätöntä palkkaa? Aikakirjojen mukaan te ette rikastunut. Jälkipolvet tietävät, että suomen kieli ja kulttuuri rikastuivat. Ellei meillä olisi teidän kirjojanne, me olisimme paljon köyhempiä. 

Riittikö vähäinen palkka ja niukka tunnustus? Kuinka rankkaa oli elää kirjailijana, kun jokainen virke edellyttää sitä, että panee peliin kunnianhimonsa ja osaamisensa. 
Kuinka moni ymmärsi, kannusti? 

Joskus tuttavani kysyy – ehkä kepeyttä tavoitellen – inhokkikysymyksen: oletkos viime aikoina kirjoitellut? 
En ole. Tämä kirjoittajana eläminen – vaikka eläkeläisenä ei tarvitse ajatella elantoa, ainoastaan täyspäisenä elämistä ja olemista – ei ole kevyttä harrastelua. Kenellä sellaiseen muka olisi aikaa? Elämä on rajallinen hyödyke. 


Kraatarin poika ehti elää vain 38 vuotta, mutta sinä aikana hän ehti luoda vankan perustan suomalaiselle kirjallisuudelle. Kivestä alkaa todellinen sanataide. Kiitos, Herra Kivi! 

maanantai 8. lokakuuta 2018

Mitä sinulle kuuluu? Oikeasti?



Liityin naamakirjaan eli facebookiin kauan sitten. Aikuisena.
Ajattelin, että hyväksyn/pyydän kavereikseni ne tutut ihmiset, joiden kaveri tai ystävä olen tai haluaisin olla.

Jokainen on joskus törmännyt ihmisiin, joilla on ihmeellinen kyky tietää, kuka on sinulle tai minulle hyvää tai huonoa seuraa. Aikuisena nämä asiat pitää ja saa tietää itse. 

Näyttää siltä, ettei facebook enää kykene hallinnoimaan eksponentiaalisesti kasvaneita käyttäjämääriään. Se haluaa sanella, kuka voi ja saa olla kaverini. Ei kiitos. Minä päätän, kenen kanssa haluan kaveerata. Oli niitä kavereita sitten 25 tai 250, valinta on minun. Tykätkää tai olkaa tykkäämättä, olen kaverilistani kanssa sinut. 

Liityin naamakirjaan pitääkseni yhteyttä ihmisiin, joita en ehkä muuten tapaa. Introvertille ihmiselle ja introvertin ammatin harjoittajalle ratkaisu tuntui oikealta. 


Onko facebook enää yhteydenpidon väline? Vaihdetaanko palstoilla kuulumisia vai vain kvasikuulumisia?

Minulla ei ole poliittista kantaa tai puoluetta, vain tavallisen mökinakan oikeudet ja valtuudet. Silti saan viestejä tuosta ja tästä piispasta, tästä ja tuosta puolueesta. Voin äänestää oman seurakuntani ja kotikuntani vaaleissa ja voin äänestää valtakunnallisissa vaaleissa, omassa vaalipiirissäni. En muilla foorumeilla. 

On hienoa tietää, kun joku fiksummista kavereistani on päässyt ehdokkaaksi ja tarjokkaaksi, tsemppiä kaikille. Jos pääsee ehdolle, pitää myös osata erottaa oma kohderyhmänsä ja satunnaiset mökinakat toisistaan. Odotan kauhulla eduskuntavaalikevättä. 

Hukkajakelu on aina taloudellinen riski, mutta somepalstoilla rahaa palaa vähemmän kuin muualla – vai palaako? Jäytääkö hukkajakelu ja tyhjäkäynti somessa ehdokkaan uskottavuutta ja mainetta? Kampanjointi on paljon vaativampaa kuin muissa medioissa.  


Liityin naamakirjaan kuullakseni/lukeakseni kavereitteni ajatuksia ja mielipiteitä, ollakseni ajan tasalla kuulumisista. Kaikkein henkilökohtaisimpia tai intiimeimpiä viestejä ei sivuille voi laittaa, mutta on kiva välillä huomata, että kaikki on hyvin. 

Vastaanotan päivittäin lukuisia kiertopalkintoja, söpöjä kuvia, ikuisia ajatuksia ja hellyttäviä videoita. Kiinnostavampaa olisi tietää, mitä ihmiset itse ajattelevat ja miten ajatuksiaan kuvittavat. Mitä kuuluu? Kiertopalkinnot ovat taitolaji, niitä pitää jakaa kohtuudella ja kertoa välillä omista ajatuksistaan. 

Ennen kuin hoksasin Robinson-rekisterien hyödyllisyyden, sain vastailla puhelinmyyjien kysymyksiin siitä, miksi en tilaa jotain lehteä. Kiinnostavimpia niistä en ole tilannut nimelläni, vaikka luenkin säännöllisesti. Myyjät joko oivalsivat tai Robinson tepsi. 

Mitä minä sanon sille, joka päivittäin jakaa näiden samojen lehtien juttuja naamakirjaan? Viisikin sitaattia päivässä? Tähän ei Robinsonkaan pysty, voihan Perjantai! 

Ennen vanhaan hienot kaupunkilaisrouvat ottivat asiakseen valistaa meitä maalaisia ja opastaa oikealle polulle. Hyvässä tarkoituksessa. Nyt nämä tädit riehuvat somessa ja valistavat lukutaidottomia ja muuten taitamattomia. Hyvässä tarkoituksessa? 


Tulevaisuuteni naamakirjassa? Onko sitä? En minä tiedä. 
Naamakirja on muuttunut enkä itsekään ole enää sama. 
Mutta te kaikki kaverit olette kivoja ihmisiä. 


torstai 4. lokakuuta 2018

Olen val(a)istunut


Syyskuussakin piti varoa.
Katajaisen kansamme lönnrotiaaniset juuret ovat nousseet pintaan. Tämä kansa ja sen viisaat valistajat ovat oivaltaneet alkusoinnun merkityksen asioiden mieleen painamisen vauhdittajana. 

Oikein lämmitti, kun jauhelihasoosia hämmentäessä tajusin, että meillä on juuri nyt, hyvänen aika sentään, menossa LIHATON LOKAKUU.  

Alkusointua ja poljentoa, kaupunkipoikien kotilääkärit siinä sanailevat ja kansa sen kun tervehtyy, vetristyy ja maailma pelastuu. Elinaikaodotus tavoittelee kolminumeroisia lukemia. 
Olemme kaikki kohta val(a)istuneet ja oppi kantaa hyvää hedelmää. 

Merkitkää siis kalentereihinne: 

Lihaton lokakuu  (halvemman lenkkimakkaran nimikkokuukausi)

Mämmitön marraskuu (onnistunee helposti Mietaaltakin) 

Juustoton joulukuu (kinkkuahan ne kaikki kumminkin) 

Tipaton tammikuu  (klassikko, moni nostaa maljan juuri tämän kunniaksi) 

Huikaton helmikuu  (ellei tammikuu sujunut säällisesti, tässä uusi maljan aihe) 

Muoviton maaliskuu  (ei muovia tosin syödä, ainakaan tietoisesti, ainakaan vielä) 

Herkuton huhtikuu  (saahan sitä yrittää) 

Turkikseton toukokuu  (jos siis kevät tulee ajallaan) 

Karkiton kesäkuu  (viime pinnistys rantakuntoon?)

Hillitön heinäkuu  (voi kai lomakuussa vähän iloakin olla)

Estoton elokuu  (kun illat taas tummuvat ja lämpö viipyy maisemissa... mmmmmm..)

Synnitön syyskuu  (katumus valtaa kesällä rietastelleet. Eikä sadonkorjuuhommilta edes ehdi) 


Olisihan näitä muitakin. 

Esimerkiksi: 

Röökitön römppäviikko 

Päästötön pääsiäinen

Mutta noudatetaanko näitä oikeasti? 



tiistai 2. lokakuuta 2018

NIHkeetä - Kaisankallion puolustukseksi

Elämän polkua 

Suuret päätökset tehdään suurella tunteella.  
Tunteita on pelissä aina enemmän kuin uskallamme myöntää. 

Entisen kotikuntani – joka on entinen kunta, sillä naapurikaupunki Lohja on ahminut alueen kaikki pienet kunnat sateenvarjonsa alle – siis Sammatin – vanhusten kodikas ja asiallisessa kunnossa oleva koti, Kaisankallio on tulilinjalla.
  
Pieni kunta kykeni rakentamaan kunniakansalaisilleen kodin – itseasiassa jopa kahteen kertaan, ensin Lohilammelle, sitten keskelle kylää – mutta iso kaupunki ei kykene sitä ylläpitämään. Lakkautetaan? 

Millaiset tunteet tässä jylläävät? Kateusko vai joku muu inha tunne saa päättäjät Kaisankalliota vierastamaan? Eikö teillä todellakaan ole yhtään parempia ideoita? Kodikas Kaisankallio on keskellä kylää ja lähellä kylän palveluja. Omaisten on helppo tulla vierailulle. Työntekijät ovat tuttuja, läheltä. Kirkkoon on lyhyt matka. Raikkaan hongikon katveessa oleva rakennus on luonnonläheinen ja ihmisläheinen. On tilaa ulkoilla. Asukkaat viihtyvät. 

On aina helpompaa lakkauttaa ja lopettaa kuin jatkaa ja kehittää? Eikö Kaisankalliota osata nähdä mahdollisuutena? Rauhallisena, kodikkaana, yhteisöönsä integroituneena? Missä on tilanneherkkyys ja mielikuvitus?

Vaikuttaako kaupungin toimielimissä NIH-ilmiö – not invented here – ei meidän keksintö? Miksi hyvän jatkaminen ja jakaminen on niin NIHkeetä? 

Jäljet pelottavat: naapurista loppui arvostettu, luonnonläheinen kyläkoulu, asukkaiden tarmokkaasta toiminnasta huolimatta. Koulusta olisi voinut kehittää vaikkapa liikunnallisesti tai luonnonläheisesti suuntautuneen ala-asteen, mutta ei. Lasten koulutie piteni huomattavasti, mutta ilmiselvät huononnukset pelottavat vain lapsia ja heidän vanhempiaan, ei päättäjiä.

Kaikki me toimimme tunteiden varassa. Kaikissa päätöksissä on tunne mukana, osana tai kokonaan. Mikä on se tunne, joka puetaan taloudellisuuden pukuun ja joka saa päättäjät päättämään, ilman, että ihmistä huomioidaan? 

Toivon, että hyvä tunne voittaisi. 
Toivon, että nähtäisiin vanhukset kunniakansalaisina, joiden elämän tulee olla laadukasta. 
Toivon, että vanhuksien paikka säilyisi lähellä koteja ja omaisia. 
Olen itsekin mummi ja osaan arvostaa läheisyyttä. 

PS. Rakkaus, kiintymys, ihastus ja suru ovat tunteita, joiden olemassaolon myönnämme ja joihin liittyy positiivinen arvovaraus. Ikään kuin ne olisivat ainoita oikeita tunteita.
Tunteita ovat myös kateus, alemmuudentunto, viha, epäluuloisuus, ahneus, pelko. Niitä ei ole tavattu pitää positiivisina, mutta tunteita nekin ovat. Ja ne häijyläiset ovat usein vallassa, kun isoja päätöksiä tehdään.

Kaikki me lähdemme joskus.