tiistai 24. joulukuuta 2019

Riemullista joulua!


Kuuntelen laulua kirkkauden
tuttua säveltä, enkelien.
Joulu soi sydämiin 
laulu kantaa taivaisiin.
Uutisen kertoo ihanimman
tutun ja kaikkein parhaimman.
Lapsi on lahja, luvatun lainen 
Taivaan pienokainen.
Hiljennyn rauhaan 
enkelten juhlaan
Joulu on täällä.


Sinisen talviyön keskellä
kirkkaimman tähden välkkeessä
syntyy kaivattu, toivottu lapsonen. 

Sinisen talviyön suojassa  
äitinsä huomassa, rakkaudessa
uinuu aarre, suloinen pienokainen. 

Sinisen talviyön holvissa
kaikuu enkelilaulu ja taivaassa
kiitosvirsi soi harras, kuninkaallinen. 

Sinisen talviyön taittuessa 
uuden aamun valoa loistaessa
katsoo Pyhään perhe, onnellinen.



maanantai 23. joulukuuta 2019

Lopulta sydän pakahtui


Tajusin kyllä, että kauneimmat joululaulut jäisivät ennen pyhiä laulamatta.

Perjantaina 20.12. tiesin, etteivät ne jäisi kuulematta. 
Särestöniemen kamarikonserttien joulukonsertissa Marian kappelissa esiintyivät baritoni Jorma Hynninen, sopraano Johanna Tuomi, säestäjänä Maria Ala-Hannula.


Wanhan ajan joulukonsertiksi otsikoitu kokonaisuus kertasi kaikki lapsuuden tutut, parhaat joululaulut. Klassikot. Syntyi tunnelma, lämmin, aito. 

Ohjelman huippukohta oli tietysti, itseoikeutetusti Taas kaikki kauniit muistot – jota kyyneleet silmissä kuuntelin.  

Musiikki vei arjen, nykyajan, kaiken turhan mukanaan. Olin taas pieni tyttö, kodin vaatimattomassa, mutta rakkaudella rakennetussa joulupöydässä. 
Olin kotona, seuraamassa yhdessä perheen kanssa joulurauhan julistusta.

Jorma Hynninen lauloi. Laulu täytti koko kappelin. 
Ikä ehkä näkyi olemuksessa, mutta ei kuulunut äänessä. 

Sydän pakahtuen yritin ottaa kuvan. 
Valokuvat tärähtävät, jos tunnetta on liikaa. 
Älkää luulko, että haluan selitellä. 

Olin saanut joululahjani.
Laulun, jonka varassa jaksan kauan.





Jälkinäytös 


Anteeksi, suuri taide, mutta tästä on pakko myös kirjoittaa. 

Seuraavana aamuna pakattiin auto ja lähdettiin kohti kotia. Polanteiselle tielle, ensin pitkälle metsätaipaleelle, sitten leveämmälle tielle, vähitellen päästäisiin pääteille ja lopuksi moottoritietä melkein kotiovelle. Koko päivä kuluisi tien päällä. 

Alkumatkasta tuiskutti lunta, jokainen vastaantulija sai aikaan pöllyävän lumipilven, tien reunat pehmeän lumen peitossa – onneksi liikenne oli hiljainen. Etelämpänä alkoi olla vastaantulijoita, sitten yhä enemmän vastaantulijoita, kirkkaita valojonoja, sumua, pimeää ja pimeyden keskeltä uusia valojonoja. Oli tarkattava tietä, säätä, kaikkea. 

Ja koko matkan soivat joululaulut. Aamun onnitteluohjelmasta alkaen, illan sekahaku ja vanha tanssimusiikki toivat aikaan pienen tauon. Ei väliä, vaikka vaihtoi kanavaa, kaikkialla soi, helisi, mölisi, möykkäsi joululauluja. Joululauluja, joulurenkutuksia, joulurynkytyksiä,  joulujollotuksia. Laskelmoituja joulurahastuskappaleita, uutta levyä joulu verukkeena, joulumusiikin mahalaskuja, joulukummajaisia, joulutiesmitä. Vaihtoehto olisi ollut hiljaisuus, puhe, sekään ei tien tuoksinassa houkutellut. Pysyisipä valveilla, vähän äkäisenä. 


Varjelin muistoa sielussani, mietin, kestääkö se. 

Seuraavana aamuna radiojuontaja totesi, ettei kaikkien, jotka käyttävät artistin nimeä, todellakaan tarvitsisi tehdä joululevyä. Tämän genren voisi varata niille, joilla on oikeasti sydäntä ja poltetta. Ja taitoa, draaman tajua, kykyä kuljettaa melodiaa ja tarinaa. 

Olen täysin samaa mieltä. 
Minä tiedän. 
Minulla on parempaa tietoa ja kunnollinen vertailukohta. 
Sydän pakahtuen koettu. 








Viikoksi tunturiin


Aluksi hektistä pakkaamista. Tämä vai tuo, tarvitaanko tuota, miten on tuon laita.  Laukkuun, pois laukusta, kaapista laukkuun, kaappiin. Ihan kelvollisesti onnistui, matkan jälkeen sen vasta varmasti tietää. 

Perillä, junamatkan takana odottaisi kaamos, ei kaaos. Aurinko ehti laskea ennen kuin edes oltiin perillä. Seuraavan kerran sen luvattiin nousevan uudenvuodenpäivänä, sitä emme olisi kokemassa.



Rautatieaseman maisema oli tumma ja pimeä – joulukuussa aamuseitsemän aikaan valaistus ei missään päin Suomea ole kummempi. Lyhyt pysähdys Napapiirillä, pajakylä kylpi keinovalossa, sitten tummalle tielle. 


Lähellä määränpäätä taivas alkoi kirkastua. Tuli lempeä, pehmeä hämärä, polanteinen tie ja lumiset puut kahden puolen. Muutama vastaantulija, ei muita valoja. Kun tultiin kylän reunalle, maisemaa valaisivat talojen jouluvalot, joku kulki tien laitaa, pysähtyi postilaatikolle ja vaihtoi suuntaa – ei poroja, ei juuri muitakaan kulkijoita. 

Kaamoksen päivä on lyhyt, joka päivä vähän lyhyempi kuin eilen. Aamuhämärä vaihtuu päivähämärään, sitten on vielä hetki iltahämärää, kunnes taivas tummuu. Suurin osa vuorokaudesta on pimeää. 



Joka päivä suunnistimme ladulle, vaikka kaikkina päivinä emme jaksaneet taistella paakkuuntuvia suksenpohjia vastaan. Urheilukaupan ihmeainekaan ei auttanut. Vähitellen myteri hellitti, latukoneet ja lumiaurat urakoivat väyliä kuntoon. Sukset alkoivat sujua, kerran päivänsydän oli melkein aurinkoinen, sitten sävy vaihtui takaisin tuttuun harmaaseen. 



Kaamos on lomaa sielulle. Iltapäivällä kolmen aikaan alkaa tuntua kuin olisi jo ilta, pehmeä lasku iltaan ja yöhön alkaa…

Pyryisten, sateisten ja myräkän täyttämien päivien aikana ei kameraa juuri voinut ottaa esiin.  Kun taivas vihdoin kirkastui, kuvattavaa oli niin paljon, että hidas hiihtovauhti hidastui entisestään.  Seuraavalla kerralla lumet olisivat jo toisenlaiset. Kauniit, henkeäsalpaavat, mutta erilaiset. 




Vastaantulijoita oli tutuilla laduilla vähän, etupäässä varttunutta väkeä tai nuoria vauhdikkaita latu-ohjuksia. Toppatakkeja, elämää nähneitä anorakkeja ja joustavia vartalonmyötäisiä sporttiasuja.  Lapsia alkoi viikon edetessä näkyä enemmän, mutta enemmän laskettelurinteissä kuin laduilla. 



Oma lukunsa olivat tietysti brittituristit, yhtenäisiin punamustiin kelkkavuokraamon haalareihin sonnustautuneet perheet, peuhaamassa lumessa – lumensyvyys heti sateiden tauottua oli 80 cm, joten puuhapuistoa riitti. Edellisinä vuosina äidinsydämeni oli värähtänyt paljaspäisiä lapsia katsellessa, nyt pikkuväki oli puettu järkevämmin, pipoihin ja lapasiin. Pakkanen on hyvä opettaja. 



Pakkanen ei meitä kaltoin kohdellut. Kaamos antoi luvan olla ja kuunnella hiljaisuutta. 
Unta ja nälkää – hyvän elämän toivotus muuttui todeksi talven keskellä. Unta riitti, niin, että ohitimme ainakin yhdet komeat revontuletkin. 

Viikko tunturissa on lyhyt aika. Viikko tunturissa on rajatonta, ajatonta aikaa. 






perjantai 20. joulukuuta 2019

Metsän joulu




Metsänväki 
ja kaikki tontut 
ovat tästä juuri kulkeneet.

Katso vaikka:
tossuillansa tontut 
ovat pienet jäljet painaneet.

Puiden alle, 
kesteihinsä, tontut 
ovat metsänväen kutsuneet. 

Arvaat varmaan, 
Joulun juhlaan tontut 
taas herkut heille kantaneet. 

Kaikki ovat saapuvilla
kutsun tutun kuultuaan
jouluyönä juhlaan astelleet. 

Metsänväki alkaa laulaa, 
kuoroon liittyy tonttuset
soivat joka sydämessä 
jouluilon säveleet. 



sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Ihana, tuttu sana





Joulu. 
Miten ihana sana. 
Taas se on, uusi. 

Joulu. 
Niin monta muistoa.
Vain yksi pieni sana. 

Joulu. 
Se tuoksuu, se tuntuu. 
Onnea, iloa, värejä. 

Joulu. 
Sydämet tavoittaa.
Miten ihana sana. 

perjantai 13. joulukuuta 2019

Matka Jouluun alkaa!




Tule, pakkaa jo reppusi! 
Laita sinne kaikki tarpeellinen: 
Hyvä mieli, valoisa katse, kiitollisuus.

Tule, on jo aika lähteä! 
Kulkea yhdessä talven polkuja: 
Joulu odottaa meitä, tässä lähellä! 

Tule, ollaan yhdessä!
Avataan sydämet ja sielut: 
Joulu on kaikkien yhteinen juhla!

torstai 12. joulukuuta 2019

Tasavalta, mielikuvien ja mielipiteiden maa





Aloitin tämän kirjoittamisen, kun Tukholman loistelias Nobel-gaala oli alkanut. 
Tasavaltalaisen juhlan olimme jo viettäneet. Nobel-gaala ehti päättyä ennen kuin kirjoitus oli valmis. Kirjoittaminen on siis paljon hitaampaa kuin juhliminen. 

Kirjoittaessani olen, kuten tavallista, pukeutunut tavalliseen kotiasuuni. Virttyneisiin kotihousuihin, paitaan, itse neulottuun villatakkiin, villasukkiin.  Kaikki asuni komponentit ovat vanhoja, välillä jopa kierrätettyjä eikä mikään osa asussani edusta niin sanottua glamouria. Valtakunnan paparazzit antavat varmasti työrauhan. 


Tasavallan juhlaan kutsutaan valitut. Ne, joiden saavutukset, virka-asema ja näkyvyys antavat aihetta. Maan parhaat, uskomme niin. Kutsu on palkinto, huomionosoitus. Ne, jotka on kutsuttu paikalle, on kutsuttu saavutustensa takia, ei näyttäytymään. Poliittinen kähinä ja kiehunta kertovat toki ajoittain toista.                                                                                                                                                                                    
Nobel-gaalan vieraat asettuivat pöytiin, valaistus oli hillitty, salissa vallitsi monikielinen puheensorina, vieraille kannettiin tarjoiluvateja, joista jokainen on taideteos. Päällimmäisenä aiheena olivat palkittujen ansiot, ei vaatetus.    
                                                                                                        
Tasavallan juhlasta on tullut pukujuhla. Vieraat kulkevat jonossa, kättelevät isäntää, hajaantuvat valaistuihin saleihin. Selostaja kertoo vieraiden nimet, taustat, tarinat uskomattomalla tarkkuudella. Ihailtavaa. 


Mielenkiintoista, ellei muuan sivuääni katkaisisi kerrontaa. Selostajien rivistöön on putkahtanut käenpoika, tyyliekspertti. Tyyliekspertin tehtävä on kertoa kaikki juhlaan tulevien vieraiden vaatetuksesta. Kaikilla toki on vaatteet. 

Tyyliekspertin haukansilmä tunnistaa uuden ja vanhan ja paljastaa korjaukset. Tyyliekspertti hallitsee trendit ja brändit, lahjomattomasti. Hänellä on röntgenkatse, jolla on helppo erottaa vaatteen leikkaukset ja stailaukset. Ja tyyliekspertti saa aina suunvuoron, hän saa aina töksäyttää repliikkinsä selostuksen päälle. 

Tyyliekspertin kommentit koskevat daameja, herroilla on harvoin mitään mainitsemisen arvoista yllään. Frakin repsotus tai vaikka kampauksen yksityiskohdat eivät riitä aiheeksi. Joku poikkeuksellisen tyylikäs puku toki huomataan. 


Tasavallan presidentin puolisoa sanottiin takavuosina maan äidiksi. Maan äiti tuli juhlaan vaatimattomana. Hillitty olemus antoi tilaa vieraille, nämä saivat loistaa. 
Nykyistä tasavallan first ladya en kutsuisi maan äidiksi, hän on esikuva kaikille suomalaisille naisille. Hieno roolimalli, inspiroiva ja tyylikäs, osaava ja esiintymiskykyinen. 

Mutta mitä tekee tyyliekspertti? Laukoo lahj(om)attomalla tavallaan, kuinka vaate on vanha, korjattu, melkein kierrätetty. Olkoonkin, että hän tunnistaa ympäristöystävällisen trendin – epäkohteliaisuus tai asiattomuus ei siitä muutu kohteliaisuudeksi. 

Ja niin tyyliekspertti jatkaa, mekko mekolta, möläyttelee ja arvostelee, kehuu. Kehuu niin, ettei kuulija aina tiedä, on kyseessä aito kehu vai verhottu moite.  Anteeksi vain, mutta minä olen tullut vanhaksi ja ymmärtämättömäksi. 


Suomalainen muoti oli vielä viime vuosisadalla voimissaan. Suomalainen design oli – näin meille kerrottiin – kuuminta hottia mannermaalla. Hiukan liioiteltu, mutta kieltämättä imarteleva kuva kotimaasta, joka oli jälleenrakennuksen vuosista ottamassa harppausta tulevaisuuteen. Meillä oli kukoistava tekstiiliteollisuus, tai, ainakin, tekstiiliteollisuus. Suojatullit suojasivat kilpailulta, mutta siitä ei puhuttu, ainakaan ääneen. 

Suomalainen muoti on kokenut aallonpohjan. Monet yritykset ovat joutuneet lopettamaan. Jos haluat ostaa Kaunottaren, Piretan tai Amiksen vaatteita, joudut tyytymään kirpputorien tarjontaan. Marimekko, Luhta ja Nanso ovat täällä, toivottavasti vielä kauan. 

Selostus vilisee suomalaisten suunnittelijoiden nimiä, mikä tietysti on ilahduttavaa.  Taiteilijoiden tuotanto näkyy ja säväyttää. Itsenäisyysjuhlien iltapuvut ovat uniikkeja taideteoksia – suomalaista ateljeetaidetta. Mukana on myös ulkomaisen huippumuodin luomuksia eikä kukaan koskaan unohda mainita niitä. 

Tavallinen suomalainen nainen tarvitsee iltapukua ehkä kolme-neljä kertaa elämänsä aikana. Yhdelläkin voi pärjätä, jos ei ole liian turhamainen. Joku saa liihotella useamminkin, mutta harva tälläytyy työkseen. Mies hienostelee uusilla varusteilla vielä harvemmin, sillä ainahan on se vihkipuku kaapissa ja käytettävissä. 


Suurin osa ajasta kuluu tavallisissa parseeleissa. Niissä, joiden suunnittelu ja design ovat oikeasti vaativia, sillä saman asun on kestettävä ja riitettävä pitkään. Missä on arjen design? 

Jos tyyliekspertti edes joskus pohtisi ja kommentoisi arkivaatetusta ja työasuja, ottaisi kantaa kestävyyteen ja ajattomuuteen? Yhden illan pukuja on helppo kommentoida, luetella nimiä ja merkkejä, mutta, arki, se, joka koskettaa meitä kaikkia. Suomalaisen naisen vaatetus kiinnostaa tyylieksperttiä vain suurten juhlien aikaan, vaikka arjessa olisi todella paljon työn sarkaa. 

Suomalaisen naisen suurin saavutus ei ole pukeutua häkellyttävästi. 
Suomalaisen naisen saavutus on osata ja suoriutua kunnialla vastuusta ja vaatimuksista. 
Työstä. 

On arkea elomme tää. 


Pikkuhaukun arkiasu pakkasella.  Kuvituskuva. 



torstai 5. joulukuuta 2019

Aseveljien esimerkki



Vanhat kertomukset nousevat pintaan Itsenäisyyspäivänä. Talven ensimmäiset enteet, kylmyys ja pimeys tuovat mieleen asiat, joita isä tyttärelleen sodasta kertoi. Lähdettiin rintamalle, kylmään, ankaraan todellisuuteen, jossa turvana oli ase, lämmin sarkamantteli ja aseveljet. 
Rintamalla karaistunut ystävyys kesti koko elämän ja jäi perinnöksi jälkipolville. 
Isät kertoivat keskenään koviakin sotajuttuja, mutta tyttärelle ne jätettiin kertomatta – vielä silloinkin, kun olin jo aikuinen. 

Olen kysynyt, kuinka monta lähti, kuinka monta palasi, miten suuren osan ikäluokasta sota vei mukanaan. Vastauksen löytäminen merkitsisi työlästä uurastusta arkistoissa. 


Miten monta kotipitäjän asukasta lähti rintamalle – miestä ja naista, sotilaita ja lottia. Jos tietäisin, kuinka monta aikanaan palasi, voisin selvittää, kuinka moni oli  kaikkein ankarimmissa paikoissa, kuinka moni sai suurimman vastuun.  Niistä, jotka ovat sankarihaudoissa, heistä me tiedämme enemmän. 

Mutta kuinka tunnetaan ne, jotka tekivät osansa rintamalla, palasivat kotiin, toipuivat vammoistaan, rakensivat kotinsa ja tekivät työtä tässä isänmaassa vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin? 

Kysymykseni ovat vaikeampia ja ehkä myös turhempia kuin itsekään olen ymmärtänyt. Väestökirjanpito ei vielä sotien aikaan ollut yhtä tarkkaa ja automatisoitua kuin nykyään. Kaikki kirjoitettiin käsin tai kirjoituskoneella, paperille, korteille. 
Luetteloissa on virheitä, joiden oikaiseminen on hidasta työtä. Työ on käynnissä, ei uteliaiden mummojen, vaan koko kansan takia. 

Oleellisempaa kuin lähteneiden ja saapuneiden välinen tasapaino lieneekin ymmärrys siitä, että sotaponnistuksiin osallistuivat kaikki aikuiset, isommat lapset ja vanhukset. Iso osa kaikista ikäluokista. Ellei rintamalla, niin kotirintamalla. 

Eivätkä kaikki, jotka lähtivät, edes koskaan palanneet samoille seuduille, jolta olivat lähteneet. Kotikunta oli ehkä menetetty, elämä ottanut uuden suunnan. Kaikille ei riittänyt toimeentuloa entisellä kotiseudulla, mutta rohkeasti uusiin tehtäviin tarttuville oli jälleenrakennuksen vuosina tarjolla monta mahdollisuutta. 


Isäni lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan syksyllä 1938. Samaan tahtiin isäni kanssa asteli URR:n portista sisään kaksi muutakin vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyttä lähiseudun poikaa, Unto ja Eemeli. Kun asevelvollisuus oli suoritettu, vastassa ei ollutkaan siviilielämä, vaan samaan aikaan julistettu Yleinen kertausharjoitus. Sota päättyi isäni osalta vasta juhannuksena 1944, haavoittumiseen ja pitkään toipilasaikaan.  

Viljon, Unton ja Eemelin aseveljeys kesti koko elämän. Olen kuullut monta kertaa tarinan siitä, miten kaksi Sammatin poikaa tapasi toisensa Vierumäen urheiluopistolla. Urheiluopisto oli muutettu suureksi sotasairaalaksi, siellä aseveljet, toinen rintamalla sairastunut ja toinen Suomenlahden saaressa haavoittunut, tapasivat toisensa. Urheiluopiston Tennishallista oli tehty suuri makuusali. 

Kaikki kolme ovat jo edesmenneitä, jokaisen hautakivessä on tunnuksena katkennut kalpa, sotainvalidin merkki. Kaikki kolme kantoivat vammansa siviilivuosinaan kunniakkaasti, työhön tarttuen. Kun ikää karttui, vammat nuortuivat, särky palautti ajatukset koviin kokemuksiin.  Kunniakansalaisten ponnistelut sodan tuomien vaivojen voittamiseksi jatkuivat loppuun asti. 

Kuljin kirkkomaalla Talvisodan muistopäivänä 30.11. Haudoilla vallitsi alkutalven rauha, pakkaslumi rahisi askelissa, sama kaikuko?

Vastuu isänmaasta on siirtynyt jälkipolville.  Niitä, jotka osaisivat sodan ankarista vuosista kertoa, on vielä keskuudessamme, mutta työ isänmaan hyväksi on meidän työikäisten hartioilla. 

Veteraanien esimerkki velvoittaa.
Että emme unohtaisi. 


Sodanjohdon ydin, Päämaja. 


Kuvituksena otoksia Mikkelin Päämajamuseosta ja Jalkaväkimuseosta. Marski Mikkelin torilla. 

tiistai 26. marraskuuta 2019

Muistelen sinua lämmöllä, Kusti!


Kuvituskuva.

Olen pari kertaa nähnyt ja kuullut Kari Kuuvaa tanssipaikalla. Jos joku nuorempi erehtyy lukemaan tätä: olen ollut Kari Kuuvan keikalla. Historiallisella aikakaudella se oli vain tansseissa käymistä. Ja Kari Kuuvakin on jo historiaa. 

Siksi on ehkä ymmärrettävää, että muistan 90-luvun Lama-Suomenkin. Talous oli syöksykierteessä ja julma kierre täynnä ajopuita. Laman kourissa ja kynsissä yritykset kärsivät, pysyivät hädin tuskin pinnalla, osa upposi. Kysykää tarkemmin taloushistorian tuntijoilta, minä olin se pienyrittäjä, jolla ei ollut työtä eikä ainakaan työlleen maksajia. 

Ostin palakaupasta pesemätöntä farkkukangasta, joka oli kuin kattopeltiä, leikkasin, ompelin ja lopuksi pesin tekeleeni kuumalla ohjelmalla ja niin niistä tuli käyttökelpoisia arkihousuja. Olisivat varmaan ehjiä vieläkin, jos en nousukauden huumassa olisi niitä vienyt roskiin. Kun olin tikannut tarpeeksi monta hikistä saumaa, soittelin töiden perään, tein tarjouksia. Vastauksista suivaantuneena purin kiukkuani kovaan kankaaseen. 

Oli yhdentekevää, oliko joku firma laman kärsijä vai sivustakatsoja, lama kävi kaikessa ja kaikin tavoin selitykseksi sille, ettei raha eikä työ liikkunut eikä mitään sopimuksia noudatettu. Laskuja ei maksettu, lupauksia ei pidetty, vietettiin lamaa, eikä millään ollut väliä. Kukaan eikä mikään toiminut. 

Käänne tuli, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Mehän olemme mestareita! Mehän pärjäämme! Maksut alkoivat hoitua, hommat pyöriä. Harvoin olen ollut mistään niin kiitollinen hikisille jääkiekkoilijoille. Remutkoon, mutta saivatpa tämän maan taas järkiinsä. 

Postin lakko on tätä kirjoitettaessa pahimmillaan. Tukilakot paisuvat, ratkaisua odotellaan, auttaako tässä enää mikään? Toivottavasti käänne on jo lähellä. 

Lakolle tuskin on hyvää aikaa tai paikkaa. 

Lakko tai lama menee alitajuntaan ja tekee pahaa jälkeä. Miten lakot kypsyvät muualla? Mitä tapahtuu seuraavaksi, mikä on seuraava askel, jatkuuko kierre ja kuinka se voimistuu? Jos elämä on epävarmaa, jos joku tärkeä taho voi milloin vain mennä lakkoon – kannattaako suunnitella remonttia, uutta kotia, auton vaihtamista, joulupöytää, uusia kenkiä…
Varmuuden vuoksi, ei tehdäkään mitään, ollaan vielä vähän aikaa näissä asemissa. Kaupankäynti vähenee, rahan liike hidastuu, rattaiden liike muuttuu jähmeämmäksi. Lama alkaa tuntua ja näkyä. 

Laman olen kertaalleen kokenut. Kertauksesta ei niin olisi väliksi. Toisaalta, jos lama tulee, kai siitä samoilla konsteilla selvitään kuin edellisestäkin. Säästäväisyyttä ja sumeilematonta työntekoa. Kivikovaa farkkuakin taitaa olla jäljellä. Ja Kari Kuuvaa voisi taas kuunnella, juutuupista löytyy. 

Kari Kuuva määritteli maalaiskirjeenkantajan toimenkuvan laulussaan ”Kusti polkee”. Kusti kävi kierroksensa aikana jokaisessa reittinsä savussa, kantoi postit ja osallistui asiakkaittensa elämään. Ilmestymisaikanaan Kuuvan kuvaus oli tarkka otos todellisuudesta, nykyajan päättäjille se voisi olla maksuton ja teostovapaa idea, jos hoksaisivat idean. Ja jos ilmainen idea kelpaisi ja jos sitä arvostettaisiin, jos jos jos… 

Postin kantaminen maaseudun asukkaille on palvelua, ei liiketoimintaa. Entisajan postinkantaja tuli työnsä ohella varmistaneeksi, että mummon tuvassa oli valo ja joskus ehti poiketa kahvillekin, juttelemaan kuulumiset. 

Postin kantaminen niille, joille tietokone ja sähköinen asiointi on ylivoimaista, on palvelua ja perusoikeuksien turvaamista. 

Kaikkea ei voi siirtää nettiin. Huolenpito muuttuu vain pieneltä osaltaan biteiksi. Mutta jos kirjeenkantajan tehtäviä voitaisiin monipuolistaa ja yhdistää niihin muitakin yhteiskunnan palveluja…  

Vaikka sitten harjoittelisivat tanssikurssia! 

Dinosaurus, Heurekassa, ei vielä ihan omakuva...