Vanhat kertomukset nousevat pintaan Itsenäisyyspäivänä. Talven ensimmäiset enteet, kylmyys ja pimeys tuovat mieleen asiat, joita isä tyttärelleen sodasta kertoi. Lähdettiin rintamalle, kylmään, ankaraan todellisuuteen, jossa turvana oli ase, lämmin sarkamantteli ja aseveljet.
Rintamalla karaistunut ystävyys kesti koko elämän ja jäi perinnöksi jälkipolville.
Isät kertoivat keskenään koviakin sotajuttuja, mutta tyttärelle ne jätettiin kertomatta – vielä silloinkin, kun olin jo aikuinen.
Olen kysynyt, kuinka monta lähti, kuinka monta palasi, miten suuren osan ikäluokasta sota vei mukanaan. Vastauksen löytäminen merkitsisi työlästä uurastusta arkistoissa.
Miten monta kotipitäjän asukasta lähti rintamalle – miestä ja naista, sotilaita ja lottia. Jos tietäisin, kuinka monta aikanaan palasi, voisin selvittää, kuinka moni oli kaikkein ankarimmissa paikoissa, kuinka moni sai suurimman vastuun. Niistä, jotka ovat sankarihaudoissa, heistä me tiedämme enemmän.
Mutta kuinka tunnetaan ne, jotka tekivät osansa rintamalla, palasivat kotiin, toipuivat vammoistaan, rakensivat kotinsa ja tekivät työtä tässä isänmaassa vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin?
Kysymykseni ovat vaikeampia ja ehkä myös turhempia kuin itsekään olen ymmärtänyt. Väestökirjanpito ei vielä sotien aikaan ollut yhtä tarkkaa ja automatisoitua kuin nykyään. Kaikki kirjoitettiin käsin tai kirjoituskoneella, paperille, korteille.
Luetteloissa on virheitä, joiden oikaiseminen on hidasta työtä. Työ on käynnissä, ei uteliaiden mummojen, vaan koko kansan takia.
Oleellisempaa kuin lähteneiden ja saapuneiden välinen tasapaino lieneekin ymmärrys siitä, että sotaponnistuksiin osallistuivat kaikki aikuiset, isommat lapset ja vanhukset. Iso osa kaikista ikäluokista. Ellei rintamalla, niin kotirintamalla.
Eivätkä kaikki, jotka lähtivät, edes koskaan palanneet samoille seuduille, jolta olivat lähteneet. Kotikunta oli ehkä menetetty, elämä ottanut uuden suunnan. Kaikille ei riittänyt toimeentuloa entisellä kotiseudulla, mutta rohkeasti uusiin tehtäviin tarttuville oli jälleenrakennuksen vuosina tarjolla monta mahdollisuutta.
Isäni lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan syksyllä 1938. Samaan tahtiin isäni kanssa asteli URR:n portista sisään kaksi muutakin vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyttä lähiseudun poikaa, Unto ja Eemeli. Kun asevelvollisuus oli suoritettu, vastassa ei ollutkaan siviilielämä, vaan samaan aikaan julistettu Yleinen kertausharjoitus. Sota päättyi isäni osalta vasta juhannuksena 1944, haavoittumiseen ja pitkään toipilasaikaan.
Viljon, Unton ja Eemelin aseveljeys kesti koko elämän. Olen kuullut monta kertaa tarinan siitä, miten kaksi Sammatin poikaa tapasi toisensa Vierumäen urheiluopistolla. Urheiluopisto oli muutettu suureksi sotasairaalaksi, siellä aseveljet, toinen rintamalla sairastunut ja toinen Suomenlahden saaressa haavoittunut, tapasivat toisensa. Urheiluopiston Tennishallista oli tehty suuri makuusali.
Kaikki kolme ovat jo edesmenneitä, jokaisen hautakivessä on tunnuksena katkennut kalpa, sotainvalidin merkki. Kaikki kolme kantoivat vammansa siviilivuosinaan kunniakkaasti, työhön tarttuen. Kun ikää karttui, vammat nuortuivat, särky palautti ajatukset koviin kokemuksiin. Kunniakansalaisten ponnistelut sodan tuomien vaivojen voittamiseksi jatkuivat loppuun asti.
Kuljin kirkkomaalla Talvisodan muistopäivänä 30.11. Haudoilla vallitsi alkutalven rauha, pakkaslumi rahisi askelissa, sama kaikuko?
Vastuu isänmaasta on siirtynyt jälkipolville. Niitä, jotka osaisivat sodan ankarista vuosista kertoa, on vielä keskuudessamme, mutta työ isänmaan hyväksi on meidän työikäisten hartioilla.
Veteraanien esimerkki velvoittaa.
Että emme unohtaisi.
 |
| Sodanjohdon ydin, Päämaja. |
Kuvituksena otoksia Mikkelin Päämajamuseosta ja Jalkaväkimuseosta. Marski Mikkelin torilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti