Tasavalta, mielikuvien ja mielipiteiden maa

Aloitin tämän kirjoittamisen, kun Tukholman loistelias Nobel-gaala oli alkanut. 

Tasavaltalaisen juhlan olimme jo viettäneet. Nobel-gaala ehti päättyä ennen kuin kirjoitus oli valmis. Kirjoittaminen on siis paljon hitaampaa kuin juhliminen. 

Kirjoittaessani olen, kuten tavallista, pukeutunut tavalliseen kotiasuuni. Virttyneisiin kotihousuihin, paitaan, itse neulottuun villatakkiin, villasukkiin.  Kaikki asuni komponentit ovat vanhoja, välillä jopa kierrätettyjä eikä mikään osa asussani edusta niin sanottua glamouria. Valtakunnan paparazzit antavat varmasti työrauhan. 

Tasavallan juhlaan kutsutaan valitut. Ne, joiden saavutukset, virka-asema ja näkyvyys antavat aihetta. Maan parhaat, uskomme niin. Kutsu on palkinto, huomionosoitus. Ne, jotka on kutsuttu paikalle, on kutsuttu saavutustensa takia, ei näyttäytymään. Poliittinen kähinä ja kiehunta kertovat toki ajoittain toista.                                                                                                                                                                                    

Nobel-gaalan vieraat asettuivat pöytiin, valaistus oli hillitty, salissa vallitsi monikielinen puheensorina, vieraille kannettiin tarjoiluvateja, joista jokainen on taideteos. Päällimmäisenä aiheena olivat palkittujen ansiot, ei vaatetus.    

                                                                                                        

Tasavallan juhlasta on tullut pukujuhla. Vieraat kulkevat jonossa, kättelevät isäntää, hajaantuvat valaistuihin saleihin. Selostaja kertoo vieraiden nimet, taustat, tarinat uskomattomalla tarkkuudella. Ihailtavaa. 

Mielenkiintoista, ellei muuan sivuääni katkaisisi kerrontaa. Selostajien rivistöön on putkahtanut käenpoika, tyyliekspertti. Tyyliekspertin tehtävä on kertoa kaikki juhlaan tulevien vieraiden vaatetuksesta. Kaikilla toki on vaatteet. 

Tyyliekspertin haukansilmä tunnistaa uuden ja vanhan ja paljastaa korjaukset. Tyyliekspertti hallitsee trendit ja brändit, lahjomattomasti. Hänellä on röntgenkatse, jolla on helppo erottaa vaatteen leikkaukset ja stailaukset. Ja tyyliekspertti saa aina suunvuoron, hän saa aina töksäyttää repliikkinsä selostuksen päälle. 

Tyyliekspertin kommentit koskevat daameja, herroilla on harvoin mitään mainitsemisen arvoista yllään. Frakin repsotus tai vaikka kampauksen yksityiskohdat eivät riitä aiheeksi. Joku poikkeuksellisen tyylikäs puku toki huomataan. 

Tasavallan presidentin puolisoa sanottiin takavuosina maan äidiksi. Maan äiti tuli juhlaan vaatimattomana. Hillitty olemus antoi tilaa vieraille, nämä saivat loistaa. 

Nykyistä tasavallan first ladya en kutsuisi maan äidiksi, hän on esikuva kaikille suomalaisille naisille. Hieno roolimalli, inspiroiva ja tyylikäs, osaava ja esiintymiskykyinen. 

Mutta mitä tekee tyyliekspertti? Laukoo lahj(om)attomalla tavallaan, kuinka vaate on vanha, korjattu, melkein kierrätetty. Olkoonkin, että hän tunnistaa ympäristöystävällisen trendin – epäkohteliaisuus tai asiattomuus ei siitä muutu kohteliaisuudeksi. 

Ja niin tyyliekspertti jatkaa, mekko mekolta, möläyttelee ja arvostelee, kehuu. Kehuu niin, ettei kuulija aina tiedä, on kyseessä aito kehu vai verhottu moite.  Anteeksi vain, mutta minä olen tullut vanhaksi ja ymmärtämättömäksi. 

Suomalainen muoti oli vielä viime vuosisadalla voimissaan. Suomalainen design oli – näin meille kerrottiin – kuuminta hottia mannermaalla. Hiukan liioiteltu, mutta kieltämättä imarteleva kuva kotimaasta, joka oli jälleenrakennuksen vuosista ottamassa harppausta tulevaisuuteen. Meillä oli kukoistava tekstiiliteollisuus, tai, ainakin, tekstiiliteollisuus. Suojatullit suojasivat kilpailulta, mutta siitä ei puhuttu, ainakaan ääneen. 

Suomalainen muoti on kokenut aallonpohjan. Monet yritykset ovat joutuneet lopettamaan. Jos haluat ostaa Kaunottaren, Piretan tai Amiksen vaatteita, joudut tyytymään kirpputorien tarjontaan. Marimekko, Luhta ja Nanso ovat täällä, toivottavasti vielä kauan. 

Selostus vilisee suomalaisten suunnittelijoiden nimiä, mikä tietysti on ilahduttavaa.  Taiteilijoiden tuotanto näkyy ja säväyttää. Itsenäisyysjuhlien iltapuvut ovat uniikkeja taideteoksia – suomalaista ateljeetaidetta. Mukana on myös ulkomaisen huippumuodin luomuksia eikä kukaan koskaan unohda mainita niitä. 

Tavallinen suomalainen nainen tarvitsee iltapukua ehkä kolme-neljä kertaa elämänsä aikana. Yhdelläkin voi pärjätä, jos ei ole liian turhamainen. Joku saa liihotella useamminkin, mutta harva tälläytyy työkseen. Mies hienostelee uusilla varusteilla vielä harvemmin, sillä ainahan on se vihkipuku kaapissa ja käytettävissä. 

Suurin osa ajasta kuluu tavallisissa parseeleissa. Niissä, joiden suunnittelu ja design ovat oikeasti vaativia, sillä saman asun on kestettävä ja riitettävä pitkään. Missä on arjen design? 

Jos tyyliekspertti edes joskus pohtisi ja kommentoisi arkivaatetusta ja työasuja, ottaisi kantaa kestävyyteen ja ajattomuuteen? Yhden illan pukuja on helppo kommentoida, luetella nimiä ja merkkejä, mutta, arki, se, joka koskettaa meitä kaikkia. Suomalaisen naisen vaatetus kiinnostaa tyylieksperttiä vain suurten juhlien aikaan, vaikka arjessa olisi todella paljon työn sarkaa. 

Suomalaisen naisen suurin saavutus ei ole pukeutua häkellyttävästi. 

Suomalaisen naisen saavutus on osata ja suoriutua kunnialla vastuusta ja vaatimuksista. 

Työstä. 

On arkea elomme tää. 

Pikkuhaukun arkiasu pakkasella.  Kuvituskuva.